Joskus parantumisen hinta ei olekaan rahassa mitattavissa. Tämä tarina sattui vuosikymmeniä sitten pienessä, syrjäisessä tunturikylässä Lapin perukoilla, jonne ei johtanut teitä vain kapeita polkuja metsän ja suon halki. Siellä eli poika, jonka kyvyistä kulki taruja halki maakuntien. Sanottiin, ettei ollut jalkaa, jonka hän ei laittaisi kantamaan mutta hinnasta eivät rohjenneet edes rikkaimmat suomalaiset unelmoida.
Ensimmäinen kohtaus: Houkutus, josta ei voi kieltäytyä
Vanhan hirsituvan rappusille oli jätetty kiiltävä, ulkomaan mallia oleva pyörätuoli. Siinä istui nainen, jonka villakangaspuku maksoi enemmän kuin koko tuo rapistuva mökki. Hänen käsissään oli raskas kirjekuori, täynnä viidenkympin seteleitä. Hän ojensi sen kiihkeästi pojalle, joka istui rauhallisena portaalla.
**Ota! Tässä on viisikymmentä tuhatta euroa,** nainen sähisi. **Tee vain niin, että pääsen taas kävelemään.**
Toinen kohtaus: Erilainen vaihtokauppa
Poika ei vilkaissutkaan rahaa. Hänen katseensa viipyili takapihalla, jossa äiti vanhoin käsin, selkä painuneena, raahasi kokonaista sylyystä koivuhalkoja liiteristä. Poika työnsi lempeästi mutta varmasti naisen käden ja kirjekuoren syrjään.
**Lahjaani ei saa paperilapuilla,** hän sanoi tyynesti. **Vain kovan työn hinnalla.**
Kolmas kohtaus: Ylpeys ja avuttomuus
Nainen jäykistyi paikoilleen, silmät salamoiden loukatusta ylpeydestä. Hän taputteli halvaantuneita jalkojaan ja eleli moitteettomassa pyörätuolissaan.
**Oletko järjiltäsi? Enhän pysty mihinkään!** nainen sähähti. **En ole liikkunut kolmeen vuoteen!**
Neljäs kohtaus: Ehdoton vaatimus
Poika kumartui aivan naisen kasvojen tasalle. Hänen katseensa tuntui tunkeutuvan läpi naisesta ahneudesta, itsekkyydestä ja siitä, miten nainen oli aina käyttänyt ihmisiä hyväkseen.
**Sitten konttaat, kunnes opit,** poika kuiskasi.
Viides kohtaus: Taipaleen alku
Poika napsautti sormiaan. Samalla hetkellä nainen haukkoi henkeään. Hänen silmänsä levisivät pelosta, kun halvaantunut jalka äkkiä, voimalla jota nainen ei tiennyt olevan jäljellä, potkaisi tuolinsa pyörää. Pyörätuoli kaatui, ja nainen rojahti suoraan maahan, sammalen ja kuran keskelle.
Loppu
Nainen makasi savessa, nöyryytyksestä tukahtuneena. Hän odotti, että poika auttaisi hänet ylös, mutta poika viittasi vaan tyynesti äidin pudonneeseen halkoon.
**Haluatko kävellä? Auta äitiäni kantamaan nuo halot perille asti,** hän totesi kylmän rauhallisesti.
**En pysty! Se on mahdotonta!** nainen nyyhkytti.
Mutta joka kerta, kun hän yritti jättää homman kesken, hänen jalkojaan vihlova kramppi pakotti liikkeelle. Muuta vaihtoehtoa ei ollut; hän tarttui routaiseen multaan ja ryömi eteenpäin. Tunti tunnilta, hikeä ja kyyneleitä vuodattaen, hän työnsi, kantoi ja raahasi tuon kirotun puun. Hänen hieno pukunsa repesi riekaleiksi, ja hoidetut kädet olivat verillä.
Kun aurinko viimein painui tunturin taakse ja viimeinen halko oli kannettu hellan viereen, poika lähestyi. Nainen makasi lattialla, hengitys raskasta, katse muuttunut. Viha oli haihtunut; jäljellä vain uupumus ja outo, levollinen täyttymyksen tunne.
**Nouse,** poika sanoi hiljaa.
**En jaksa** nainen kuiskasi.
**Jos jaksoit jo raskaimman työn, usko pois nyt jaksat nousta. Tässä kylmässä maassa pitää muistaa, miltä tuntuu koskettaa maata.**
Poika ojensi kätensä. Nainen tarttui siihen ja ihme tapahtui. Haparoinnin jälkeen hän sai jalat alleen. Hentoisesti, sitten tukevammin, hän nousi. Kolme vuotta hän ei ollut pystynyt seisomaan; nyt hän tunsi kivun ja voiman.
Katse harhaili maassa lojuvaan rahakuoreen nyt se oli hänelle vain roskaa.
**Jalat kantavat vain sellaista, joka ymmärtää työn merkityksen,** poika sanoi astellen sisään. **Mene. Äläkä enää koskaan luule, että elämä on ostettavissa.**
Nainen otti varovaisen askeleen tunturipolulle. Hän tunsi jokaisen kuopan ja sammaleen ja huomasin ensimmäistä kertaa olevansa todella rikas.
