Koulussa minut jatkuvasti valittiin erilaisiin kilpailuihin. Erään kerran minut määrättiin osallistumaan kemian olympialaisiin. Luulin tietenkin, että tämä oli jonkinlainen tunnustus älylleni. Kun äitini, joka ennen isääni oli kantanut vanhaa aatelissukuaan, sai kuulla asiasta, hän käyttäytyi kuin kuka tahansa torimummo. Tavallisesti hän nauroi hienostuneesti kuin Aleksis Kiven romaanin nainen, mutta nyt hän hölskäytti teetään ja nauroi räkäisesti. Tuo oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin äitini remahtavan nauruun.
Sen jälkeen minut lähetettiin fyysiikan aluekilpailuihin, ja sitten yhä uusiin kilpailuihin. Silloin aloin ymmärtää, että koulun johto yksinkertaisesti karkotti minua aina välillä, jotta muut saivat opiskella rauhassa. Biologian olympialaisiin en kuitenkaan joutunut yksin. Seuralaiseksi lykättiin Toivo Kivinen. Hänkin oli biologiassa “etevä” tunnisti poron ja kilpikonnan toisistaan sadan metrin päästä; enempää ei vaadittu.
Kun biologian opettaja kuuli, että me edustaisimme koulua, hän oli vähällä mennä nälkälakkoon. “Mutta he ovat koko päivän poissa koulusta”, varmaankin rehtori ja apulaisrehtori lohduttivat häntä. Meidät Toivon kanssa istutettiin valtavaan luentosaliin, jossa oli kuusikymmentä muuta samanlaisilla tieteellisillä kyvyillä varustettua nuorta. Ja saimme eteemme isot monisteet.
Samaan aikaan puhujakorokkeella piti inspiroivaa puhetta nainen, jonka rinnassa keinui lasinen rintaneula melkein nyrkin kokoinen. Puhekin oli vaikuttava pääteema oli, että emme olleet täällä sattumalta ja edessä olisi iso elämä. “Jos nyt meluatte ja lunttaatte, joudutte koko ikänne purkamaan rekkakuormia”, hän totesi. “Mutta sekin on kunnioitettava työ, eikä minulla ole sitä vastaan mitään.”
Katsahdin ympärilleni ja hipaisin tytön olkapäätä oikealla puolellani. Hän punastui ja laski pitkät, mustat ripset silmiensä suojaksi. Sillä hetkellä kaikki alkoivat kirjoittaa hurjasti. Toivo säikähti siitä:
En ymmärtänyt, mitä tässä pitää tehdä. Mitä pitää tehdä?
Ehkä hän luuli, että meidät tuotiin juomaan limsaa. Selaillessani monistetta tajusin, että tyhjissä kohdissa pitäisi olla vastauksia. Kerroin tämän tiedon Toivolle, mutta rintaneulanainen käski rauhoittua.
Missä siinä on vastaukset? kysyi Toivo.
Silloin rintaneulanainen uteli ohimennen, mistä koulusta nämä kaksi intoilijaa olivat.
Satakaksikymmentäkahdeksan, vastasin. Hän kirjasi sen sekä omaan että Toivon lappuun.
Mehän ollaan sadankolmenkymmenenneljännestä, Toivo protestoi.
Turpa kiinni, näpäytin hänelle.
Toivo potkaisi minua, osuen kuitenkin edessä istuvan tytön tuoliin. Tyttö käänsi päätään kuin pöllö ja tokaisi, että tuollaista ei kannattaisi toiste tehdä. Muistin hänen pisamansa.
Mitä ihmettä? Toivo mutisi hänelle. Ole hiljaa, älä häiritse.
Rintaneulanainen teki tytölle viimeisen huomautuksen, jolloin tyttö alkoi itkeä. Nainen lohdutti häntä äidillisesti: “Luota vain itseesi, silloin kaikki onnistuu.” Tytön kyyneleet kuivuivat, ja hän sai oikeasti jotain aikaan. Silloin opettajat todella osasivat rohkaista.
Olin vaikeassa tilanteessa. Yritin vaihtelevalla menestykellä muistaa Carl von Linnén elinvuodet ja samalla vilkuilla ripsetytön suuntaan. Mahdoton yhdistelmä lopulta mielessäni pyöri Linné pitkissä ripsissä. Epämiellyttävä näky, kuka tahansa hän olikin.
Kuinka monta kalalajia asuu Kemijoessa? Toivo kysyi ohimennen.
Yhdeksänsataa kaksitoista, vastasin.
Oletko varma?
Tällaista ei heitellä leikiksi.
Linné-kysymyksen vastasin niin ympäripyöreästi, että kelpaisi vaikka Leena Härmän elämänkertaan. Olisi oikein, jos ei liian pätevästi tarkasteltu.
Lähdetäänkö leffaan? kirjoitin ja sujautin lappusen ripsitytölle. Vastaus tuli pian: Minulla on jo poikaystävä. Kauniisti kirjoitettu. Aina ihmettelen, miksi naiset eivät koskaan sano kyllä suoraan. Vannoin, ettei minulla ollut mitään tarvetta rikkouttaa hänen ystävyyttään halusin vain lisää kaveruutta, olinhan jo ystävä kahden tytön kanssa, jotka olivat kavereita keskenään. Näiden tyttöjen pojat nukkuivat rauhassa, vain isäni jaksoi huolestua ja jakoi minulle markkoja katkerin mielin.
Onko se parempi kuin minä?, kirjoitin ja laitoin lapun kiertoon. On, sain vastaukseksi. Miksi hän ei sitten ole olympialaisissa? Tyttö jäi pohtimaan.
Etsitkö sinä nyt Oulujärven ja Atlantin välillä muka eroja? rintaneulanainen kysäisi Toivolta, jo kolmannen kerran kävellessään ohi. Hän näytti etsivän meiltä lunttilappuja, mutta niiden tekeminen olisi vaatinut, että edes tiesi, mistä aineesta on kyse.
Toivo istui siinä tavalliseen tapaansa, kuin lastenkodin ongelmatapaus, mutta nainen ei tiennyt, että se oli hänen normaali ilmeensä.
Mikä meri? Mitä se höpöttää? Ei tässä ole yhtään kysymystä meristä, Toivo ärisi minulle, häiriten epäonnisia ihmissuhdekokeiluja.
Kuka kukin on Belmondolta?, raapustin ja lähetin. Ei!, sain vastauksen, perässä piirros nauravasta tytöstä letit ja korvat. Nuo korvat kiehtoivat minua melkein yhtä paljon kuin ripset. Nykyiset emojit eivät yllä samaan. Olin jo melkein haltioissani, mutta Toivo herätti jälleen.
Yksi kysymys vielä, hän tuumi muka-asiantuntevasti. Mikäs on keratiinin konformaatiotaso hiuksessa? Keratiini onko se nyt vastaus? Joku ulkomaalainen kai kirjoittanut… Eikös oravalla ole oranssit hiukset?
Vastasin myöntävästi ja lisäsin:
Talvella harmaat.
Toivo kirjoitti: Oranssit, talvella harmaa. Hän osasi sulautua mihin ikinä hänet tiputettiin.
Pisamainen tyttö kääntyi puoleeni ja kuiskasi: Alfa-heliksi.
Missä?
Se keratiinin konformaatiotaso, hän selitti, kääntäen päänsä pois.
Katsoin hänen korviaan; nekin vetivät puoleensa. Raapustin nopeasti lapulle: Leffaan? Pakko yrittää…
Lähdetään, tipahti pulpetilleni.
Pian oikealta: No okei, mennään.
Kahden tytön kanssa leffaan siinä oli jo eksistentiaalista tenkkapoota. Samaan aikaan piti vastata: Miksi kutsutaan sarvikuonon poikasta? Vaikea keskittyä kun kaksi tyttöä odottaa vakavaa vastausta yhtä aikaa. Sarvikuonolapsi? Sarvikuononpoikanen? Varsa? Toivonpoika? Oikealta ripset, edestä pisamat. Lopulta kirjoitin: Sarvikuonon poikanen.
Pisamatytön kanssa kestimme talveen asti, kunnes oravien karva harmaantui. Ripsetyttö ei koskaan tullut elokuviin. Siinä nämä naiset ovat ovelia.
Sain biologian olympialaisissa lopulta toisen sijan ja diplomin, mutta se luovutettiin vasta kahden kuukauden päästä. Oikeaa henkilöä etsittiin kuin neulaa heinäsuovasta koulun listoilta löytyi samalla nimellä vain ekaluokkalainen. Kun rehtori kysyi ihmetellen Miten hän olisi voinut olla olympialaisissa?, poika itki ja lupasi, ettei menisi enää.
Lopulta minut kuitenkin löydettiin. Olin olympialaisista ainut, joka tiesi, millä nimellä kutsutaan sarvikuonon poikasta. Tieteentekijät eivät vieläkään siitä ole varmoja; siinä se heidän viisautensa. Niin sain paikan tutkijoiden porukasta mutta myöhemmin pilasin kaiken, kuten huomaat.
Lopulta opin, että elämässä ei ole tärkeintä aina tietää oikeita vastauksia, vaan uskaltaa olla oma itsensä, hyväksyä sekä onnistumiset että erikoiset epäonnistumiset, ja löytää niistäkin ripaus lämpöä ja iloa.
