Vanhana lapset muistivat taas, että heillä on äiti mutta minä en koskaan unohda, miten he minua kohtelivat.
Kun mieheni lähti nuoremman naisen matkaan, lapset asettuivat hänen puolelleen olihan hän arvostettu mies, suuren firman toimitusjohtaja. Vuosikausiin he eivät edes muistaneet minun olemassaoloani, ja minä jäin täysin yksin. Äskettäin entinen mieheni nukkui pois, ja silloin paljastui, että hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle vaimolleen.
Vasta nyt lapset muistivat taas äitinsä. Nykyään he käyvät luonani usein, mutta minä kyllä tiedän, miksi Tytär on jo alkanut vihjailla, että olisi hyvä miettiä tulevaisuutta ja testamenttia. Heillä ei ole aavistustakaan, millaisen yllätyksen olen heille valmistanut. Koko totuus selviää vasta kuolemani jälkeen.
Vuosien varrella jäin kuin syrjäiseen metsäkylään. Lapset katsoivat minua etäisinä, aivan kuin puhuisimme eri kieltä.
Eron jälkeen yhteytemme katkesi lopullisesti. He pysyivät isänsä puolella olihan hän arvostettu ja vaikutusvaltainen, työjohtaja Helsingin keskustassa.
Eikä se ollut ihme isän kanssa elämisestä oli heille enemmän hyötyä. Minä taas jäin yksin. Hylättynä vaimona ja unohdettuna äitinä.
Lapset unohtivat minut nopeasti. Kuulin vain tuttavilta, kuinka he nauttivat elämästä isänsä ja tämän uuden puolison kanssa. Yhdessä matkustelivat Kanarialle, söivät kalliissa ravintoloissa, suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta.
Minä taas istuin yksin tyhjässä kerrostaloasunnossani. Jokainen uutinen tuntui kuin piikittäisi sydäntäni.
Lopulta tajusin, että minun pitää elää itselleni. Muutin Ruotsiin töihin, ensimmäistä kertaa vuosikausiin tunsin olevani vapaa.
Työssäni sain lopulta säästettyä sen verran, että elämäni muuttui. Palasin kotiin, remontoitin asunnon, ostin uudet kalusteet ja laitoin loput rahat talteen vanhuuden varalle.
Sillä aikaa lapset rakensivat omat perheensä. Kuulin heidän isoista häistään, lapsista ja juhlasta. Yhtäkkiä kantautui tieto: entinen mieheni oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut. Kaikki omaisuus jäi hänen nuorelle vaimolleen.
Poikani ja tyttäreni jäivät nuolemaan näppejään. Pian heistä tuli taas helliä muistoja äidistään.
Ensin he alkoivat käydä luonani pikku lahjojen kanssa. Tikkareita, marjoja, kyselivät kuulumisia. Otin heidät vastaan hymyillen, mutta tiesin sydämessäni mistä oli kyse.
Nyt olen 72-vuotias, terve ja tyytyväinen elämääni. Viime viikolla tytär alkoi taas vihjata kuulemma testamentti pitäisi jo tehdä. Pari viikkoa sitten poikkesi myös tyttärentytär, joka meni naimisiin vuosi sitten.
Mummu, etkö koe olevasi yksinäinen täällä? hän kysyi minulta vilpittömästi.
En ollenkaan, viihdyn tässä ihan hyvin, vastasin rauhallisesti.
Mutta asuntohan on noin iso, hän jatkoi. Eikö sitä ole raskasta pitää kunnossa? Voisimmehan me mieheni kanssa muuttaa tänne sinun seuraasi. Sinä et olisi yksin ja mekin säästäisimme vuokrakulut.
Hymyilin heille. Heidän tähtäimensä oli selvä.
Kuka sanoi, ettei vuokraa tarvitsisi maksaa? sanoin leppoisasti. Voin kyllä antaa teille ystävällisen alennuksen.
Tyttärentytär meni hämilleen. Selvästikään hän ei odottanut muuta kuin että avaisin ovet ja sanoisin: “Ottakaa kaikki, minä olen vain iloinen.” Mutta minulla oli omat ajatukseni.
Olen nimittäin määrännyt jo vuosia sitten testamentissa, että tämän asunnon myynnistä saadut rahat lahjoitetaan lastensairaalan tukiyhdistykselle.
Kun tytär kuuli tästä, hän raivostui. Soitti ja haukkui minut itsekkääksi, ettei näin saisi tehdä omille lapsenlapsille. Myöhemmin poika ilmestyi hymyillen ja vihjaili, että minut voisi tulla vaikka ottamaan hoiviinsa. Mutta heidän äkillinen “läheisyytensä” ei liikuttanut minua.
Sinä hetkenä mietin, antaisitko sinä omalle lapsenlapsellesi asunnostasi elinmahdollisuuden?
