Poikani, en halua, että erositte minun takiani! Vie minut vanhainkotiin!
Puoli vuotta sitten toin äitini luokseni asumaan. Hän on jo todella vanha, 83 vuotta. Isän kuoltua hänen oli yksin vaikeaa elää pienessä kylässä. Omat lapseni ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois. Olimme vaimoni kanssa kahdestaan meidän kaksiossa Helsingissä. Ajattelin, että ei tässä ongelmaa tule.
Aluksi vaimo ei sanonut mitään, mutta jo viikon jälkeen äidin läsnäolo alkoi selvästi häiritä häntä.
Kuule, voisitko järjestää niin, että hän syö erikseen, meidän jälkeen?
Miksi ihmeessä?
No, se on helpompaa noin. Minulta menee nälkä, kun näen hänen syövän ilman hampaita. Se on ällöttävää.
Älä nyt… Kaikki me vanhenemme.
Sehän on ihan eri asia.
Lisäksi vaimoa ärsytti, että äidillä on suolistovaivoja ja hän kuorsaa hirveästi öisin. Vaimo kielsi äitiä tulemasta keittiöön ja lopulta menemästä edes olohuoneeseen. Eräänä iltana hän sanoi minulle:
Kuule, en uskonut, että hän asuisi täällä näin pitkään. En enää jaksa tätä.
Mutta mitä sinä haluat?
Laita hänet takaisin maalle.
Ei hän pärjää siellä yksin!
Kaikki elävät noin. Eivätkö lapset kanna vanhempiaan selässä hamaan tappiin? Miksi minun pitäisi elää omassa kodissani kuin vieras? Kestää hänen mässyttämistään ja hajuaan?
En tiennyt, mitä tekisin. Äskettäin kun palasin kotiin, huomasin äidin pukeutuneena, matkalaukku sylissä, eteisessä odottamassa.
Äiti, mitä sinä siinä teet?
Poikani, vie minut palvelutaloon!
Miksi? Mikä hätänä?
En halua, että joudutte eroamaan minun takiani.
Äiti jatkaa suostutteluaan. En tiedä, miten toimia. En kestä ajatusta, että äiti olisi yksin vanhainkodissa. Ehkä meidän pitäisi jättää kaikki, muuttaa hänen kanssaan takaisin Savoon järven rannalle? Miten voisin tehdä oikean ratkaisun?
