Meillä Samin kanssa oli takana kaksitoista vuotta yhteistä elämää. Näiden vuosien aikana emme koskaan ottaneet asuntolainaa, mutta kaarassa istuttiin usein, molemmilla oli vakaat työpaikat, ja poikamme, Viljo, kävi viidettä luokkaa. Ulospäin olimme esimerkillinen, siisti perhe Espoon laitamilla ei huutoja, ei draamaa, vain arjen vaimea taustaäänimaisema. Uskoin aidosti, että onni kodissa rakentuu tavallisten asioiden päälle: lämmin ilta-ateria työpäivän jälkeen, silitetyt paidat, järjestys kaapeissa ja säännölliset vierailut Samin vanhemmilla Tuusulassa viikonloppuisin. Minulle vaimon tärkein tehtävä oli olla luotettava kivijalka, johon voi nojata. Mutta Sami näki puutteita jossain muualla, paikoissa joita en osannut aavistaakaan.
Sinä yhtenä unenomaisena iltana hän saapui kotiin hermostuneen oloisena, kuin unohtaneena jotakin elintärkeätä itsestään. Hän ei halunnut syödä, vaan vaelsi huoneesta toiseen kuin eksynyt. Siirsi tavaroita pöydältä hyllyyn ja takaisin, tuijotti ikkunasta ulos pimeään, jossa talven valot sekoittuivat revontuliin vain unissakävijän logiikalla. Lopulta hän istahti minua vastapäätä, juomatta kahviaan, silittämättä kertaakaan katseellaan. Sitten hän puhui:
Sirkka, olen ihan loppu. Koti, työ, Viljon läksyt, sun sarjat iltaisin. Kaikki vain toistaa itseään. Mä olen kolmekymmentäyhdeksän, mutta tuntuu, että elän kuin vanhus, hän sanoi.
Seisoin siinä keittiöliina käsissä, vilkaisin tiskialtaaseen, jossa perunankuoret muovautuivat kummallisiksi kuvioiksi.
Mitä sä tarkoitat? Eikö sulle riitä mikään? kysyin.
Minuun sattuu tämä arvaamattomuuden puute, hän jatkoi. Haluan vähän säpinää. Tai edes hiljaisuutta. Haluan ymmärtää, kuka olen ilman kaikkea tätä. Haluan kokeilla elää ihan yksin.
Ai, haluatko eron? sanoin hiljaa.
En sentään. Tarvitsen vain taukoa. Muutan kuukaudeksi Ilmarin kämpälle tiedäthän, kun se on työmatkalla. Pidän peli-iltoja, syön microaterioita, nukun aamulla niin pitkään kuin jaksan. Älä paina mua mihinkään. Jos alat raivoamaan, lähden kokonaan.
Aamulla Sami pakkasi ainoastaan sen verran kuin urheilukassiin mahtui. Hän antoi minulle lähes byrokraattisen, posken sivuun kohdistuvan suukon ei lämpöä, lähinnä hyvästijättö, ja lupasi nähdä Viljoa viikonloppuisin.
Ensimmäinen viikko oli yhtä sumuista ahdistusta. Itkin öisin, pyöritin keskusteluamme mielessä, etsin itsestäni vikoja kuin etsin villakoiria laminaatilta. Tunsin itseni tylsäksi, pyöristyneeksi, mielenkiinnottomaksi. Odotin hänen soittojaan kuin pelastusrenkaita. Hän kyllä soitti, mutta harvoin. Ääni vaikutti kevyemmältä, melkein innostuneelta. Hän kertoi iltapubikierroksista ja siitä, miten oli nukkunut puolille päivin.
Ole nyt rauhassa siellä. Hoida itses kuntoon. Mä en tiedä vielä, milloin palaan, hän tokaisi.
Toisella viikolla kehoni alkoi yhtäkkiä toimia eri lailla. Pyykkikori ei täyttynytkään enää silmänräpäyksessä. Olin tottunut pesemään vaatteita päivittäin Sami vaihtoi t-paitoja useammin kuin suomalainen sää mielipiteitä. Nyt pesukone sai levätä. Jääkaappiin ostetut ruokatarvikkeet eivät vain kadonneet, vaan yksi keitto riitti minulle ja Viljolle monta päivää. Iltaisin keittiön hiljaisuus tuntui hyvältä, ja kun Viljo meni nukkumaan, saatoin istua teekupin kanssa olohuoneessa, katsoa oman suosikkielokuvani kaikessa rauhassa. Kukaan ei vaatinut erityiskohtelua, ei sanonut mitään hiustyylistäni tai muistuttanut laseista, jotka jäivät pöydälle.
Viikon kolmannen lauantain jälkeen ihmettelin: en kaivannut häntä yhtään. Kun ajattelin Samin paluuta, vatsaan levisi levottomuus. Näin mielessäni, miten hänen henkinen lomansa päättyisi, ja hän taas ottaisi kaiken tilan haltuun kommenteillaan, vaativuudellaan, ja sillä samaisella arjen hamsteripyörällä, jonka hän oli itse rakentanut ympärilleen. Ymmärsin silloin, että hänen väsymyksensä ei ollut perhettä, vaan tyhjää, jota olin sisukkaasti ja huomaamatta pyrkinyt täyttämään järjestyksellä ja huolella.
Sitten perjantai-iltana puhelin soi.
Heippa, Sirkka! hän huudahti. Voisin tulla viikonlopuksi Sain vaan yhtäkkiä hirveen himon sun kalakeittoon. Mä käyn täällä vaan nopeasti, ja palaan sitten vielä Ilmarille, kun pitäis miettiä asioita, hän mutisi.
Hän halusi mukavan pysähdyspaikan, jossa käydä syömässä kotiruokaa, saan lämpöä silloin, kun haluaa ja palata taas vapaaseen poikamiestäytelöönsä.
Älä tule, Sami, sanoin rauhallisesti.
Mitä? Mitä oikein tarkoitat?
Ihan mitä sanoin. Olen päättänyt.
Seuraavana aamuna keräsin urheilematta Samin tavarat isoihin ruutukasseihin: talvitakit, kengät, vieheet, kaikki mitä hän olisi voinut kaivata. Toimin ilman itkua tai raivoa, muistutin unessa kulkevaa. Suuntasin osoitteeseen, soitin tilataksin, ja pian hänen tavaransa odottivat Ilmarin oven edessä. Kun kuski soitti ja kertoi jättäneensä kassit sovitulle paikalle, laitoin Samille vain yhden viestin:
“Sami, toivoit vapautta ja aikaa itsellesi. Kunnioitan toivettasi. Tavarasi ovat uuden osoitteesi ovella. Ei enää viikonloppupaluuta, ei taukoja. Ymmärsin, että nautin elämästä myös yksin. Hyvästi.”
Sen jälkeen Sami roikkui soittamassa päiviä. Käveli rappukäytävässä, yritti puhua, hoki että olin ymmärtänyt kaiken väärin, että tämä oli pelkkä vitsi, kokeilu, impulssi. En avannut ovea kertaakaan. Olin nähnyt, miltä tuntuu elämä ilman jatkuvaa henkistä häilyvyyttä hiljaista, tasaista, vapaampaa. En halunnut enää palata sopivaksi vaimoksi.
Samin teatraalinen tauko ei ollut omien tunteiden selvittelyä, vaan keino heiluttaa hermoja ja saada minut pelkäämään. Hän oli varma, että jäisin odottamaan kutsua, kärsimään. Mutta hän ei ymmärtänyt, että se arki, jossa hän tunsi tukehtuvansa, oli rakennettu minun ylläpitämänäni. Hänen poissaolonsa ei rikkonut mitään se kevensi kaiken.
En jäänyt roikkumaan ilmaan. Kerättyäni hänen tavaransa tein tauosta päätöksen. Avioliitto ei ole hotelli, jonne voi palata, kun siltä tuntuu. Kun otin ohjat käsiini, lähdin näistä suhteista arvokkaana, ilman dramatiikkaa tai syytöksiä.
Miten sinä toimisit, jos kumppani haluaisi erillään oloa kokeilun vuoksi? Odottaisitko, vai kääntäisitkö unesi toisenlaiseen suuntaan?
