Kun Sanni kertoi Antille odottavansa lasta, hänen ilme kertoi kaiken. Selvä oli, ettei poika ollut ajatellut lapsen saamista vielä pitkään aikaan, eikä avioliitto ollut juolahtanut hänen mieleensä ollenkaan.
Sanni ihastui Anttiin jo ennen kuin ehti täyttää kahdeksaatoista. Antti oli samasta pienestä pohjalaiskylästä, ja Sanni oli pitänyt hänestä jo pitkään. Kevät meni yhdessä polkuja pitkin kulkien, joella aikaa viettäen ja ilta-auringonlaskuja ihaillen.
Syksyllä Sannin piti lähteä opiskelemaan Seinäjoen ammattikouluun. Mutta eräänä päivänä hän tajusi, että oli raskaana. Neiti oli ihan ymmällään, eikä tiennyt mitä tehdä.
Mitä äiti sanoo? Entä pikkusisko? Mitä kyläläiset puhuvat? hän mietti.
Sanni oli aivan hukassa. Lopulta hän päätti, että ei synnytä lasta. Hän kertoi äidilleen itku kurkussa, mitä oli tapahtunut, ja lähti junalla kohti kaupunkia. Äiti ei sanonut sanaakaan vastaan, tuskin pystyi itsekään kaikkea käsittelemään: Sannin pikkusisko oli vielä alaikäinen, eikä yksinhuoltajaäidin kädet muutenkaan riittäneet joka suuntaan.
Kaupungissa asiat etenivät kuten pitikin, mutta sen jälkeen Sanni katkaisi kaiken yhteyden Anttiin. Eikä Anttikaan ollut siitä moksiskaan.
Sanni jäi yksin kitkerän pettymyksen ja tyhjyyden kanssa. Opinnoista ei tullut mitään, eikä äitiltä ollut odotettavissa taloudellista tukea, koska hän kantoi vielä kaunaa. Kaupungissa piti löytää töitä ja oma kämppä, johon rahat juuri ja juuri riittäisivät. Takaisin kylälle palaaminen ei tullut kyseeseen: huhut juoksivat jo edellä.
Siinä hetkessä kohtalo tuntui johdattavan hänet työpaikkailmoitustaululle. Siinä, siistillä käsialalla, oli tuore mainos: haettiin lastenhoitajaa perheeseenkolmivuotiaalle pojalle, asunto ja ateriat kuuluvat hommaan.
Niin Sanni päätyi opettajaperheeseen lastenhoitajaksi. Laukka-poika, perheen ainut lapsi ja myöhäinen iltatähti, kiintyi Sanniin kovasti ja kyseli aina perään, kun Sanni joskus kävi äitiään ja siskoaan tervehtimässä maalla.
Vuodet kuluivat, Sanni juurtui perheeseen. Perheen isä, Timo Ilmari, ja äiti, Leena Marjatta, molemmat työskentelivät yliopistolla. Hiljalleen Sanni hoiti kaikki kodin asiat, laittoi pyykit, siivosi, auttoi Laukkaa läksyissä ja kävi kaupassa ruokaostoksilla. Ruoanlaitto sujui häneltä erinomaisesti.
Kun Laukka kasvoi ja ei enää varsinaisesti tarvinnut hoitajaa, Sanni jäi perheeseen enemmän kodinhoitajaksi. Palkka ei ollut iso, mutta hänellä oli katto pään päällä ja ruokaa. Ja tärkeintä oli hyvä kohtelu ja rauhallinen elinympäristö.
Sannia harmitti vain yksi asia. Hän oli muutama kuukausi sitten tavannut naapurikorttelin Markuksen. Lyhyet iltakävelyt poikivat pian jotakin suurempaa heidän välilleen.
Nuoret lähentyivät ja olivat yhdessä kolmisen vuotta, mutta Sanni ei voinut saada lapsia enää. Hän ei peitellyt asiaa Markuksen edessä, mutta taas kävi niin, että toinen jätti hänet. Taas jäi sydämeen raskas tyhjyys ja Sanni oli yksin.
Ainoa turvasatama oli työ perheessä. Hän hoiti Leena Marjattaa ja Timo Ilmaria kuin he olisivat olleet hänen omiaan.
Sanni oli perheenjäsenenä, erityisesti kun toinenkin rakkaus oli mennyttä ja ilo sydämestä kadonnut. Hän ei enää haaveillut avioliitosta.
Vuosia kului. Laukka valmistui yliopistosta, opiskeli englannin kielen hyvin ja sai töitä ulkomailta. Hän muutti, mutta Leena Marjatta heikkeni sairauden myötä. Sanni hoiti häntä vuosia, ja Timo Ilmari teki pitkää päivää että perhe ja myös Laukka selviäisi ulkomailla.
Leenan viimeisinä päivinä hän kuiskasi Sannille:
Älä jätä Timoa yksin, pysy hänen rinnallaan.
Kun Leena kuoli, asunto hiljeni. Timo Ilmari muuttui vaitonaisemmaksi, ja tuntui ettei mikään ollut ennallaan.
Sanni huomasi olevansa yksinäinen ja ulkopuolinen, ja mietti mitä tekisi. Osaisiko hän mitään muuta, voisiko hän edes palata vanhalle kotikylälle?
Eräänä iltana hän nousi illallisen jälkeen, meni Timon eteen ja sanoi hiljaa:
Luulen, että minun on paras lähteä. Kiitos kaikesta. En taida olla enää tarpeen.
Timo havahtui kuin unesta, katsoi pitkään ja sanoi:
Mitä ihmettä? Lähteä? Aiotko sinäkin jättää minut? Kaikki menevät yksi jälkeen
Sanni huokaisi. Timo tuli hänen luokseen, tarttui käteen ja ensi kerran elämässään suuteli häntä.
Kuule Sanni. Sinä et meille ole mikään työntekijä, vaan perheenjäsen. En aio päästää sinua. Sinähän kuulut meidän sakkiin.
Sanni nyökkäsi, tippa linssissä.
Niin, ja Leenakin sanoi, että sinun pitää olla mukana. Meistä on tullut yhtä perhettä, ei tätä kannata rikkoa. Jää meidän perheeseen, Sanni. Olet mulle tosi tärkeä, pidetään toisistamme huolta.
Siinä he vain seisoivat pitkään keittiön ikkunan edessä, rutistivat toisiaan ja itkivät. Mutta sen jälkeen molempien olo helpottui.
Arjen rauhalliset päivät palasivat. Sanni siivosi, laittoi ruokaa, odotteli Timoa töistä ja joskus Laukka soitti ulkomailta ja lupasi tulla käymään.
Vuosi kului, toinenkin. Erään kerran, juuri ennen Sannin syntymäpäivää, Timo Ilmari otti aiheen puheeksi: Sanni merkitsi hänelle enemmän kuin kukaan ja tällä kertaa hän toivoi, että he menisivät naimisiin.
Vaikka eivät olleet ihan nuori pari, Timo halusi pitää Sannista huolta. Ja Sanni, joka oli aina kunnioittanut Timoa, ei halunnut tehdä päätöstä ilman Laukan suostumusta. Kun Laukka tuli käymään, Timo otti puheen uudestaan esiin ja Laukka, joka oli kiintynyt Sanniin kuin omaan äitiin, kannatti täysillä.
Niin Sannista ja Timosta tuli aviopari. Vaikka elämä kulki omia uriaan, he löysivät toisistaan turvan ja rakkauden. Sanni puhutteli miestään edelleen Ilmari-etunimellä kunnioittavasti, ja Timo taas käytti aina hellällä äänellä: Sanni. Sanni ei ollut koskaan saanut olla niin onnellinen.
Hän toivoi ja rukoili joka päivä miehelleen pitkää ikää. Ja tuskin kukaan puistossa perheen näkevistä olisi uskonut, miten monta yhteistä vuotta heillä oli takana ja miten aito ja lämmin heidän rakkautensa oli.
