Opettajaurallani on eräs tapaus, joka on jäänyt mieleeni. Ryhmässäni oli poika nimeltä Eero. Hän oli syntynyt monien sairauksien kanssa: kehityksellinen viive, sydänvaivoja ja lisäksi huulihalkio sekä suulakihalkio. Neljään ikävuoteen asti ei lainkaan ymmärtänyt, mitä hän puhui. Kuuteen mennessä, lukuisten kuntoutusjaksojen jälkeen, puhe alkoi vihdoin sujua edes jotenkin. Hän puhui edelleen nasaalisti ja kurkkuääniä painottaen, mutta sanoma alkoi erottua kaikesta huolimatta.
Sitten lähestyi naistenpäivä ja viimeinen, valmistuva ryhmävuosi. Päätimme antaa Eerolle esitettäväksi runon, sillä hän oli kovin arka oman puheensa ja arpitensa vuoksi. Ymmärsimme, että otamme riskin ja aiheutamme pojalle stressiä, mutta tiesimme myös, ettei kukaan kasva vahvaksi suojakuplassa. Hänen oli tärkeää saada yrittää, todistaa itselleen olevansa yhtä arvokas kuin muutkin.
Eero itsekin halusi: kun muut lausuivat runoja, hän harjoitteli perässä, liikuttaen huuliaan hiljaa. Hänelle jaettiin runonpätkä, joka kertoi äideistä. Eeron äiti iloitsi kovasti ei olisi osannut toivoa pojalleen sellaista mahdollisuutta. Eerokin luuli, ettei häneen uskottaisi, koska hän oli niin erilainen.
Harjoittelua jatkettiin useita kertoja päivässä: peilin edessä, äidin kanssa vuorotellen, ääneen ja kuiskaten, suvulle esittäen, jopa kilpaa. Koitti juhlapäivä. Eeron vuoro tuli astua lavalle. Poika oli peloissaan, mutta ei kieltäytynyt. Hän sanoi lausuvansa runon vain äidilleen, juuri häntä varten oli opetellut.
Eero asteli lavalle, puettuna siistiin pukuun ja rusettiin. Hän aloitti kirkkaasti ja päättäväisesti. Puolessa välissä runoa hän kuitenkin alkoi takellella ehkä väsymyksestä, ehkä pelosta. Rivit etenivät:
Portaalta huikkasi Ville: “Onko sun äiti lentäjä? No mitä siitä! Katso vaikka Eeron, hänen äitinsä on…” Hän pysähtyi miettimään vaikeaa sanaa. “Äiti on…il-mas-toi-ja!”
Kuulijoista nousi naurunpyrskähdys. Eero punastui, painoi päänsä ja pudotti kädet taskuihin, mutistui, mutta jatkoi silti:
“Ja Veeran sekä Anssin äidit ovat…”
Ilmastointimiehiä! kajahti takarivistä pirteästi. Sali ratkesi nauramaan.
Eero kääntyi ja lähti juoksuun. Sain hänet kiinni portaista, missä hän seisoi selkä seinää vasten ja pyyhki päättäväisesti kyyneleitä hihaansa. Kumarruin hänen punaisen korvansa viereen ja sanoin, että tuo huutaja oli väärässä se oli ajattelematon vitsi. Kysyin, haluaisiko Eero yrittää uudestaan runon, minulle ja äidilleen. Nyt oikealla sanalla poliisi. Lupasin vihjata tarvittaessa ja olla hänen rinnallaan.
Eero epäröi mutta päätti yrittää, äidin vuoksi, vaikkei peloltaan meinannut uskaltaa. Annoin hänet hoitajalle, joka pyyhki vielä kyyneleet, ja palasin saliin. Odotin, että seuraava esitys loppuu, ja astuin vanhempien eteen. Jalat tutisten pidin pienen puheenvuoron, jonka muistan vielä vuosien jälkeenkin:
Eero on kuusivuotias. Suurimman osan elämästään hän on viettänyt sairaalassa ja kuntoutuksessa. Leikkaukset ovat olleet yleisempiä kuin syntymäpäivät. Pitkään Eero ei osannut puhua kunnolla, mutta nyt rohkaistui nousemaan teidän eteenne ja on valmis esittämään runon, vain äidilleen. Autattehan te kuuntelette, koska tämä on hänelle valtavan vaikeaa.
Sali hiljeni. Talutin Eeron esiin verhojen takaa, vaikka hän empien tuijotti lattiaa. Hassu pieni poika, jykevä vartaloltaan, alahuuli hiukan ulkonevana, kyyneleitä vielä poskilla. Itsepäinen katse silti.
Rohkeasti, Eero! huusi hänen äitinsä.
Jaksaa, Eero! kannusti jälleen sama takarivin ääni. Istuin pojan viereen, otin hänen pienen kätensä käteeni.
Eero, nyt vaan, kuiskasin. Äidille.
Eero veti syvään henkeä ja aloitti alusta. Hän pääsi kohtaan: “Portaalta huikkasi Ville: ‘Onko sun äiti lentäjä? Mitä siitä! Eeron äiti on po-lii-si! Ja Anssin ja Veeran molemmat äidit ovat in-si-nöö-rei-tä!'”
Hän nosti päänsä ja katsoi päättäväisesti yleisöön.
Sellaisia aplodeja ei meillä ennen ollut kuultu. Kaikki taputtivat vanhemmat, lapset, hoitajat ja päiväkodin muu henkilökunta. Osa nousi seisoen taputtamaan. Runon jatkamisesta ei melussa enää olisi tullut mitään eipä ollut enää tarpeenkaan. Eero oli saavuttanut tavoitteensa.
Juhlan jälkeen musiikkiohjaaja otti minut syrjään.
Saisinpa antaa sinulle vähän selkään, hän tokaisi.
Tuntui kuin koko päivän patoutuneet tunteet purskahtaisivat. Itkin. Ohjaaja veti oven kiinni, istutti minut alas ja jatkoi.
Meinasit pilata juhlan, mutta voittajia ei tuomita. Sinä ja Eero te voititte. Pese kasvosi ja mene lasten luo.
Miksi juuri nyt muistin tämän, vaikka aikaa on kulunut jo kolmetoista vuotta? Siksi, että aivan hiljattain tapasin Eeron äidin kadulla. Hän tunnisti minut, kertoi Eeron päässeen tänä vuonna Turun yliopistoon ilmaiseksi, suoraan sisään ja kaikki kokeet kiitettävin arvosanoin. Tiedätkö, mille alalle? Suomen kieleen ja kirjallisuuteen!
Lisäksi hän pyysi välittämään pojansa sanat: “Ilman sitä juhlaa olisin jäänyt vaille uskoa itseeni.”
Mikä tämän tarinan opetus on? Sisukkuus ja tuki tekevät ihmeitä. Meidän tehtävämme on olla ihmistä ihmiselle, hyväksyä ja rohkaista. Annetaan siis tilaa erilaisuudelle ja luotetaan toisiimme silloin jokainen voi löytää oman voimansa.
