Tänään oli aivan uskomaton päivä, jonka haluan purkaa päiväkirjaani. Kaikki alkoi siitä, että palasin kotiin Turkuun kolme päivää aiemmin kuin suunnitelin, vanhempieni tuomisina koko repullinen herkkuja hillopurkkeja, palvattua lihaa, omenoita ja muuta sellaista, mitä äiti aina pakkaa mukaan. Halusin yllättää Teemun suunnittelin mielessäni lämpimän jälleennäkemisen, vaikka vatsa ja selkä kolottivat, sillä kuudes kuukausi raskautta tuntui keholle yhä raskaammalta.
Säät olivat harmaan koleat, ja katu näytti ihan toiselta, kun raahasin itseäni ja painavia kasseja bussipysäkin kautta kohti kotiovea. Välillä oli pakko pysähtyä hengittämään syvään oikeasti, miksi vanhempien tuomat tuliaiset ovat aina niin painavia? Tuntui, että jokainen purkki lisäsi kilon, eikä selkä enää suostunut. Pysähdyin rapistuneelle asfaltilla, ja tunnustelin vatsassa liikkuvaa lasta, joka tuntui yhtä levottomalta kuin minä itsekin.
Päätin soittaa Teemulle.
Hei Teemu, moi, kuiskasin.
Maaria, ai sinä? Mitä on tapahtunut? hän vastasi yllättyneenä ja hieman hätääntyneenä.
Ei mitään, olen tässä meidän talon pysäkillä. Voisitko tulla hakemaan nuo kassit? Ovat niin hirveän painavia, ja äiti taas pakkaa puol taloa mukaan.
Toisen linjan päästä kuului pitkä hiljaisuus.
Sä oletko oikeesti jo täällä? Piti tulla vasta ensi viikolla? Miksi et kertonut etukäteen?
Halusin yllättää, vastasin hiljaa. En jaksaisi nostella kassia enää metriäkäänTule pliis vastaan!
Odota nyt hetki! Älä tule vielä. Kuule, täällä on ihan tyhjää jääkaapissa. Kävisitkö nopeasti S-marketissa, se siinä nurkalla voitko ostaa hyvää naudanlihaa ja tuoretta perunaa, meidän omat perunat ovat ihan kumia viimeisestä erästä. Aamulla ajattelin tehdä kunnon lounaan! Olen ottanut vapaata töistä ja haluan yllättää sut kunnolla.
En voinut uskoa korviani.
Täällä ulkona, tällä säällä, tässä kunnossa Odotatko, että menen vielä kauppaan painavien kassien kanssa? Eikö nyt käy, että vaan tulen kotiin, keitetään perunat ja keitetään vaikka kananmunia?
Mutta kun halusin tehdä kaiken valmiiksi osta, pliis, ne, ja jos saat apua, hyvä niin. Koeta jaksaa, kaikki on sun vuoksi, meidän vuoksi.
Purin hampaitani yhteen. Kännykkä tärisi sekä kädessä että mielessä. Olin päättänyt: teen kuten Teemu haluaa, ehkä kotona on jotakin erityistä tiedossa.
Laahasin itseni markettiin, sain juuri ja juuri kasattua ostoskärryyn ne lihat ja perunat. Kassatyttö katsoi minua säälivästi, kun raahasin kolme muovikassia ulos. Sormet olivat muuttuneet koukuiksi, eikä tuntunut enää sormia olevankaan.
Olin jo kotiovella, kun puhelin jälleen soi.
Saitko ostettua? Teemu kysyi innoissaan.
Sain, ja nyt avaa ovi, pääsen kohta pyörtymään.
Odota hetki siinä pihalla! Älä vaan tule vielä sisään. Sulla on varmaan nälkä ja muutenkin, mutta odota penkillä, kestää enää hetki!
Istuin rappukäytävän ulkopuoliselle penkille, laskin kassit alas ja annoin itselleni luvan olla väsynyt. Yllätyksestä ei tuntunut olevan tietoakaan. Mielessäni leikin ajatuksella, millainen yllätys siellä kotona oikein voisi odottaa: olisiko vaikka kynttiläillallinen, kukkunen olohuoneessa vai edes lämmin halaus?
Odotin viisi, sitten kymmenen, lopulta yli puoli tuntia. Kun Teemu viimein ilmestyi vaatteet väärinpäin, tukka pystyssä ja naama punaisena, olin jo lopen kyllästynyt koko tähän yllätystemppuun.
No vihdoinkin, murahdin, ja pidin kiinni kaiteesta noustessa, jalat tuntuivat paksuilta ja painavilta.
Näet kohta, hän sanoi ja hymyili hermostuneesti.
Ylöspäästyämme Teemu avasi oven suureellisesti. Pieni asunto tuoksui kloorille ja halvalle ilmanraikastimelle. Kävelin hitaasti läpi kotimme. Olohuone oli järjestelty, kaapit ja lattiat siivottuja, kaikki tavarat järjestyksessä.
Mitäs sanot? Teemu kysyi ylpeänä.
Katselin ympärilleni pitkään.
Tämänkö vuoksi teit kaiken? Oletko ihan tosissasi? Jouduin kantamaan kaupasta ruokaa ja seisomaan ulkona puoli tuntia että sait pestä lattian?
No kun aina moitit, etten tee tarpeeksi. Nyt ihan oikeasti putsasin kaiken, ja sinä vain moitit.
Tunsin suuttumuksen ja pettymyksen samaan aikaan.
Onko tämä oikeasti tärkeämpää kuin se, että auttaisit minua, toisit yhden käden, kun vatsani on jo näin iso? En tarvitse kiiltävää lautasta vaan että tulet vastaan, olet myötätuntoinen!
Teemun kasvot punehtuivat, ja hän heitti rätin tiskialtaaseen.
Ei mikään kelpaa! Tässä olen yrittänyt koko aamun että kaikki olisi hienosti kun tulet kotiin, ja sinä vain huudat, hän ärähti, eikä vaivautunut enää piilottelemaan pettymykseltään.
Tietenkään ei kelpaa sillä hinnalla, että saan itkeä väsymystäni ovenpielessä, eikä kukaan edes huomaa. Tämä on ihan liikaa.
Teemu suuttui ja paiskasi oven mennessään kiinni.
Lapsi mahassa potkaisi taas. Tuntui, että kurkussa kiristi ja vatsassa aaltoili pahoinvoinnin ja surun sekaista kipua.
Istuin hetken ruokapöydän äärellä tuijottaen muovipussia, joka oli unohtunut pöydälle. Olisin halunnut vain nukkua, mutta tiesin, ettei siitäkään mitään tulisi.
Teemu palasi keittiöön.
Alan nyt laittaa lihaa, vai etkö enää halua? Hän mutisi.
Anna olla. Haluan, että saan olla rauhassa.
Niin totta, poistu sitten vaan, hän huusi eteisestä.
Laahustin kylpyhuoneeseen. Peilistä katsoi kalpea, itkuinen ja väsynyt nainen, jonka silmien alla oli tummat varjot. Mietin, miten bussiin noustessa haaveilin Teemun halauksesta, siitä että hän sanoisi “Onneksi olet kotona.” Kyllähän halasi vain kloorin tuoksulla.
Illan kiivaus jatkui yhä. Lopulta lähdin ulos ovesta niissä vaatteissa, jotka olivat päällä ei ollut voimia vaihtaa, suoraan vanhempieni luo takaisin Loimaalle.
Kaikki yrittivät puhua minua ympäri, etteihän lasta odottaessa tarvitse niin herkästi päättää eroista. Teemun vanhemmat, sukulaiset, tuttavat Teemu itsekin soitti ja pyysi, että tulisin kotiin, että kaikki muuttuu kyllä. Mutta olin päätökseni tehnyt: en halua puolisoa, joka pitää lattian kiiltoa tärkeämpänä kuin tulevan lapsensa ja vaimonsa hyvinvointia.
En tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta tämän päivän aion vielä pitkään muistaa haluan, että en enää koskaan suostu laittamaan omaa jaksamistani toisen nukkavierun yllätyksen takia vaakalaudalle.
