Poisossa äidin vallan alta 35-vuotias Varpu oli vaatimaton ja syrjään vetäytyvä, kuten usein sanottiin, “arka” nuori nainen. Hän ei ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli tehnyt pitkään töitä kirjanpitäjänä samassa paikassa, johon oli tullut heti ammattikoulun jälkeen. Varpu ei erityisemmin huolehtinut ulkonäöstään: hän kulki löysissä vaatteissa, oli hieman pyöreä, katse aina surullinen ja suupielet alaspäin kääntyneet. Hänen äitinsä Marja sai Varpun 18-vuotiaana, isästä Varpu ei tiedä mitään. Lapsuus kului maalla mummon hoivissa, koulut kävi kylässä ja vasta opiskelujen jälkeen muutti äidin luo kaupunkiin. Sillä välin kun Varpu kasvoi maalla, Marja vietti vapaata menoa kaupungissa – juhlia ja miehiä riitti, vaikka töissäkin kävi. Marja oli kaunis ja huoleton, hän ilmestyi kylään kerran kuussa tai harvemmin, toi leluja ja katosi taas. Mummo oli ankara, eikä läheisyyttä tai lempeä tullut ei häneltä eikä äidiltä. Nyt aikuisena Varpu asui edelleen äitinsä kanssa kerrostaloasunnossa. Marja, nyt viisikymppinen, näytti yhä nuorekkaalta ja hoikalta, käytti kallista kosmetiikkaa ja kävi kauneushoitolassa – toisinaan myös treffeillä. Tytär oli hänen täydellinen vastakohtansa. Varpu oli juuri saanut töissä paperit hoidettua kollegalle, joka sijaisti häntä loman ajan, ja astui ulos toimistosta. – Taas alkoi uusi vuosiloma, – hän mietti, – lomarahat kassissa. Mutta harmi, äiti kuitenkin taas vie kaikki rahat. Loma menee kotona. Olen niin kyllästynyt tähän – miksen voi pitää puoliani? En ole enää lapsi, mutta äiti pitää minua lähellään. Raha ei jää koskaan itselle. Kaikki tuntuu toivottomalta… Varpu avasi kotinsa oven, jossa äiti jo odotti eteisessä. – Viimein tulit, – Marja tokaisi, – saitko lomarahat? Anna ne heti minulle. – Sain, – vastasi tytär. – Hetki, kun saan takin pois… – Kyllä ehdit riisua… Varpu kaivoi laukustaan kukkaroa. – Herranjestas, kuljet tuollaisella kantturalaukulla kuin vanha mummo, hävettääkö itseäsi yhtään? – äiti painosti. Varpu häkeltyi, kyyneleet nousivat silmiin. – Mistä minä uusimman laukun ottaisin, kun sievät kaikki rahat minulta pois, – lipsahti yllättäen Varpulta, ja hämmentyi itsekin, että uskalsi väittää vastaan. – Ei vain laukku, vaan koko olemuksesi on nuhjuinen ja ylipainoinen. Laihduta ja laita itsesi kuntoon! – äiti naurahti pilkallisesti. – Häpeän, että edes kuljen kanssasi. – Häpeätkö? – huudahti Varpu, – Mutta rahojani et sitten häpeä ottaa! En muutenkaan kulje kanssasi missään! – hän korotti ääntään ja kääntyen juoksi ulos asunnosta. Varpu istui portaiden jälkeen pihapenkille, kasvot kämmenissä. Ei tiennyt kauanko siinä kului, kunnes tuttu vanhempi naapuri Anneli tuli, istui hänen viereensä ja kysyi ystävällisesti: – Varpu, miksi istut tässä ja itket? Onko kaikki noin huonosti? Varpu avautui Annelle – äiti vie kaikki rahat, itse joutuu nuhruisissa vaatteissa kulkemaan, aina ollut liian kiltti. Äiti on käskyttävä ja vihainen… Anneli pudisti päätään ja kannusti Varppua ottamaan ohjat omiin käsiin, muuttamaan pois äidin luota. – Miten voisin muuttaa, pieni palkka ei riitä, äiti suuttuu ja lomarahat pitäisi antaa hänelle… – valitteli Varpu. – Älä huolehdi äidistäsi, hän kyllä pärjää. Sinun pitää huolehtia nyt itsestäsi. Voit asua minun mökillä pari viikkoa, ei maksa mitään. Siellä saisit olla rauhassa. Varpu kiitti ja pian olikin jo junalla matkalla mökille, ensimmäistä kertaa elämässään pois kaupungista. Mökillä rauha ja vapaus valtasivat hänet; sai katsella haluamiaan TV-ohjelmia, tehdä ruokaa omaan tahtiin. Äitikin soitti ja pilkkasi, mutta Varpu ei enää antanut periksi. Anneli lupasi, että hänen sukulaispoikansa Seppo tuo Varpun tavarat mökille, äiti kun toi ne jo Annelle kiukuspäissään. Pian Seppo saapui, tervehti lämpimästi ja tarjosi apuaan. Näin varovaisen Varpun elämä alkoi kääntyä. Seppo ihastui häneen, rakkaus sai Varvun rohkeammaksi ja ulkoisesti kauniimmaksi. Käynnit kauneushoitolassa, uudet vaatteet, reipastuminen – pian Seppo pyysi Varppua avioituumaan kanssaan. Häät olivat pienet ja hillityt, mutta paikalla oli jopa Marja, ja Anneli piti Marjan kurissa. Seppo rakasti Varppua aidosti ja heidän onni oli aitoa. Varpu odotti pian lasta, ilo oli kaksinkertainen. Vaikka onni tuli myöhään, se tuli lopulta – Varpu oppi rakastamaan itseään ja löysi oman tiensä pois äidin vallan alta. Kiitos lukemisesta ja tuestasi! Onnea sinulle!

Muistan hyvin tarinan Elinasta se tapahtui kauan sitten, ajassa, jolloin elämä kaupungissa oli yksinkertainen, mutta samalla monimutkainen. Hän oli kolmekymmentäviisi, hiljainen ja arka nainen, joka ei ollut koskaan seurustellut miesten kanssa. Hän oli vakituinen kirjanpitäjä Jyväskylän kunnantalolla, oikeastaan siitä asti kun valmistui kauppaoppilaitoksesta, pysynyt samassa työssä.

Elina ei juurikaan huolehtinut ulkonäöstään. Hän kulki väljissä, vanhanaikaisissa vaatteissa, oli hieman pyöreä ja hänen kasvoillaan lepäsi pysyvä alakulo. Hänen äitinsä Maarit sai Elinan nuorena, vain kahdeksantoistavuotiaana, eikä tyttärellä koskaan ollut tietoa isästään. Lapsuus kului Keski-Suomen pikkukylässä mummon luona. Koulunkin Elina kävi kylässä, ja vasta opiskelujen jälkeen hän muutti äitinsä kanssa kaupunkiin.

Kun Elina kasvoi maalla, Maarit eleli kaupungissa vapaasti ja huolettomasti, eli elämäänsä juhlimisen ehdoilla, vaikka toki kävi töissäkin. Miehiä vaihtui, Maarit oli kaunis ja eloisa, hän pyörähti maalla kerran kuussa, toi aina tuliaiseksi nuken tai jotakin pientä ja katosi jälleen. Elinan mummo oli ankara, eikä Elina saanut hellyyttä eikä lempeyttä kummaltakaan aikuiselta.

Vieläkin Elina asui yksiössä yhdessä äitinsä kanssa. Maarit, jo yli viidenkymmenen, näytti nuorekkaalta ja hoikalta, käytti kallista kosmetiikkaa ja piipahti kampaamossa sekä joskus treffaili miehiä. Elina oli kaikin tavoin hänen vastakohtansa.

Eräänä arki-iltana Elina ojensi työpaperinsa lomalaiskollegalle ja asteli kotiin toiveenaan hetki rauhaa.

Taas se loma Elina mietti. Lomarahat on kukkarossa. Harmi vain, äiti nappaa kohta nekin minulta pois. Eihän tästä tule mitään. Miksi en voi päättää asioistani itse, olenhan aikuinen. Maarit vaatii minulta kaikki eurot, en saa päättää omasta palkastani. Ei mitään uutta, sama arki jatkuu

Elina avasi kotinsa oven, ja heti eteisessä odotti Maarit.
Tulit viimein. Saitko lomarahat? Anna tänne.
Sain ne Kunhan saan ensin takin pois.
Jaa jaa, kyllä ehdit riisua

Elina penkoi laukustaan kukkaroa, kun Maaritin ääni kiristyi:
Sinulla on tuo ikivanha laukku kuin vanhalla mummolla, eikö hävetä ollenkaan? hän tokaisi.
Elinan silmiin kumpusi kyyneleet.
Miten ostaisin uuden laukun, kun kaikki rahani menevät sinulle Elina sanoi, melkein ihmeissään, että uskalsi edes sanoa vastaan.
Ei sinulla pelkkä laukku ole nuhruinen, sinäkin olet sekaisen ja lihavan näköinen. Alahan laihtua ja laita itsesi kuntoon, Maarit jatkoi piikittelyään, suorastaan pilkaten. Sinun kanssasi on häpeä liikkua missään.

Häpeä? Elina huudahti. Ja rahojeni ottaminen ei ole sinulle häpeä? Hän korotti ääntään, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi itkien ulos asunnosta.

Porraskäytävästä hän syöksyi ulos ja istuutui naapuritalon penkille, kätki kasvonsa käsiinsä. Hänellä ei ollut käsitystä kuluneesta ajasta, mutta jonkin ajan päästä joku puhutteli häntä.
Elina, miksi istut täällä? äänen omistaja oli naapuritalon ensimmäisessä kerroksessa asuva vanhempi rouva, Anna Lehtonen. Sinä itket? Anna istuutui viereen, tarttui käteen. Mikä hätänä, onko niin suuri suru, että pitää kyynelehtiä?

Elina purki tunteensa Annalle.
Äiti ottaa kaikki rahani, hemmottelee itseään ja ostaa kalliita vaatteita, kun minä kuljen vain vanhoissa. Olen ollut liian kiltti aina. En uskaltanut sanoa mummolle vastaan ja nyt en äidillekään. Hän on niin komentava ja kova Anna pudisteli päätään. Elinaa alkoi hävettää.
Mitä minä näin äidistäni puhun teille Ajattelette varmaan, että olen vain juoruileva epäonnistuja.
Anna oli tuntenut Maaritin pitkään, ei pitänyt hänestä, ja katsoi Elinaa aina säälin sekaisella lempeydellä. Hän ymmärsi, miten ahtaalla tytär oli.

Elina, nyt riittää itkeminen. Sinä olet aikuinen nainen, sinun on aika huolehtia itsestäsi.
Aikuinen? Eihän minua ole koskaan rakastettu, en itsekään osaa En ole kenellekään tärkeä
Kuule, sinun täytyy lähteä äitisi luota, Anna sanoi päättäväisesti, Elina katsoi häntä pelokkaana.
Minne minä menisin? Palkkani ei riitä vuokraan. Äiti syyttäisi ja suuttuisi, lomarahat pitäisi antaa hänelle, en vain kestänyt enää, kun hän alkoi jälleen sättiä

Sinähän sait lomarahat, ja nyt äitisi ei ehtinyt viedä niitä. Älä huoli äidistä kyllä hän pärjää, hänen ei tarvitse huolehtia. Ajattele nyt itseäsi. Minä tarjoan sinulle pakopaikan tule minun mökille kesäksi, syrjään kaupungista. Mieheni rakensi sinne kunnon talon, ajatteli vanhan päivän rauhaa mutta kohtalo päätti toisin. Olet lomalla, tule sinne, en ota sinulta rahaa.
Anna, etkö pelkää päästää minua taloosi? Elina kysyi epävarmana.
Kulta, olen tuntenut sinut vuosikymmenen, siinä kaikki. Istuhan, käyn hakemassa mökin avaimen, kirjoitan osoitteen ja numeroni.

Elina matkusti Jyväskylän asemalle, osti junalipun ja istui ikkunapaikalle katsellen matkaajia. Hän ei ollut koskaan poistunut kaupungista, vain työ ja koti. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Rauhoittuneena hän katseli maisemia. Perille päästyään hän käveli mökille, avasi oven ja astui sisään.

Hiljaisuus ympäröi häntä. Hän istahti vanhaan kiikkutuoliin ja ajatteli:
Voi että, mikä rauha, miten ihmeellisen vieras vapaus Olisipa elämä aina tällaista.

Äiti ei enää jäkättänyt eikä ivaillut. Hän huomasi pöydällä kaukosäätimen, avasi vanhan vastaanottimen joku keskusteluohjelma pyöri. Yleensä Maarit ei antanut katsoa mitään, vaan räväytti suosikkiohjelmansa, Elina ei saanut vastustaa.

Elina kieltäytyi koskaan riitelemästä Maaritin kanssa, kehotti vain itselleen nöyryyttä, kun äiti torui. Ei ollut edes ajatusta vastata äidille vastaan.

Elina kierteli taloa, käynnisti jääkaapin ja laittoi sinne ruokaa: paketillisen karjalanpiirakoita, juuston ja jugurtin, jotka osti asemalla. Keitti piirakat ja täytti vatsansa, ja levollisuus valtasi mielen.

Ihanaa olla yksin, hän ajatteli.

Hetken kuluttua puhelin soi, Maarit oli linjoilla.
Niinpä karkasit, näin kun istuit Annan kanssa penkillä. No elelet yksin, sillä lailla. Hyvinpä kuuntelit vieraita. Sinulle ei kukaan auta, olet liian avuton. Katoat ilman minua…

Elina katkaisi puhelun. Hän tiesi, että solvausten tulva jatkuisi. Yllättäen Elina ei enää ollut surullinen. Illalla Anna soitti.
Elina, joko olet asettunut taloksi?
Kiitos Anna, kaikki hyvin.

Huomenna tulee sukulaispoikani Sampo tuomaan tavaroitasi, Anna kertoi.
Mitä tavaroita?
Maarit toi ison kassin vaatteitasi minulle sanoi, että rahaa en anna, mutta vaatteet pidä samalla.

Kiitos, Anna. Mutta mistä tiedän Samposta?
Hän tulee autolla, tuntee mökin. Pitkä poika, silmälasit

Onko se vaivalloista?
Lopeta nyt Elina, sinä olet aikuinen. Nyt on aika oppia itsenäisyyttä ja ennen kaikkea rakastaa itseäsi. Osta uusia vaatteita, olet pohjimmiltaan kaunis, et vain ole pitänyt huolta itsestäsi.

Aamulla Elina vilkaisi peiliin Annan sanojen jälkeen.
Niin, kauniit silmät, vaikkei aina iloiset. Hiuksetkin tuuheat, vaikka on aina nutturalla kuin mummolla. Ja kyllä pitäisi hoitaa ja laihduttaa, äiti oli siinä oikeassa.

Ensimmäisen yönsä Elina nukkui kuin tukki. Aamun sarastaessa hän avasi ikkunan ja katseli ulos: ruoholla kimalteli aamuinen kaste, jossain kaukana haukkui koira, lintujen laulu täytti pihan.

Mikä ihana aamu, hän huokasi ja venytteli.

Vähän myöhemmin hän istui jo verannalla kahvin kanssa, katsoi televisiota ja mietti ajatusta vaihtaa työpaikkaa ja etsiä oma asuntoa. Matka mökiltä töihin olisi liian pitkä. Äiti ei käynyt mielessä. Sydän sykki uuden elämän odotusta.

Vihdoin elän itsenäisenä, äidistä riippumatta!

Unelmat keskeytti koputus ovelle.
Kuka siellä? Elina hätkähti mutta avasi varovasti oven.

Oven takana seisoi Sampo, pitkä, silmälasipäinen, iso kassi kädessään.

Hei, Sampo tervehti hymyillen minä olen Sampo, sinä varmaan Elina?
Tervetuloa, Elina sanoi ja päästi Sampon sisään.
Anna-täti pyysi tuomaan sinulle tavaroita ja auttamaan tarpeen mukaan. Jos tahdot käydä kaupungissa, minulla on auto pihalla. Älä ujostele, Elina. Täti kertoi, että olet ehkä vähän pidättyväinen. Olen kuullut elämästäsi, anteeksi täti kertoi

Näin Elina ja Sampo tutustuivat. Sampo kiintyi häneen pian, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli ollut epäonninen. Elina muuttui rakastuneena kokonaan, arkuus ja alakulo hävisivät kuin itsestään hän laihdutti ja halusi näyttää hyvältä Sampolle. Hän kävi kauneushoitolassa, hämmästyi kuinka kauniiksi muuttui.

Olenko tämä minä? hän hymähti peilikuvaansa, silmissä loistivat iloiset valonsäteet.

Sampo toi Elinan kaupunkiin, omaan asuntoonsa.
Elina, olen haaveillut juuri sinusta lämmin, rehellinen ja huolehtiva nainen. Mennään suoraan asiaan: tule vaimokseni.

Elina suostui. Hän tiesi olevansa onnekas. He olivat jopa luonteiltaan samankaltaisia. Häät olivat pienet ja vaatimattomat, mutta Maarit sai kutsun. Äiti puuttui tapansa mukaan juhlaan, mutta Anna Lehtonen toimi nopeasti ja vaientoi hänet. Maarit lähti aikaisin kukaan ei kaivannut häntä, eikä Elinakaan ollut pahoillaan.

Sukukin hyväksyi Elinan oitis. Sampo katsoi häntä rakastuneena ja ajatteli:
Lopulta, kun onni kuuluu tulla, se tulee. Meillekin se koitti Elinan kanssa.

Pian Elina odotti lasta, ja ilo oli kaksinkertainen. Myöhäinen onni, mutta viimein osui kohdalleen. Entinen elämä äidin alaisuudessa unohtui, hän löysi voimaa muuttaa kaiken. Elina ei vain kaunistunut ulkoisesti, vaan puhkesi kukkaan sisältä sillä hän oppi rakastamaan itseään ja Sampoaan.

Kiitos kun luit tarinani. Onnea ja valoa sinulle.