Tulin raskaaksi 16-vuotiaana, kun olin vielä lukiossa. Meidän pienessä kylässämme se oli aikamoinen sensaatio. Kaikki osoittelivat minua sormella ja vanhempani häpesivät minua silmät päästään. Isä ei edes suostunut katsomaan päin. Olisitpa mieluummin kuollut kuin tuottanut tällaista häpeää! Lähde isoäidin luo, en jaksa enää tätä kestää. Lähdin sitten mummon luo naapurikylään, missä hän asui vanhassa puutalossa kylän laidalla. Talossa oli kylmää ja kolkkoa, mutta kestin. Raskaimmat olivat ne viimeiset kuukaudet ennen synnytystä: kukaan ei auttanut, eikä välittänyt. Kun synnytys alkoi, ambulanssikin tuli juuri ja juuri ajoissa. Mutta selvisin, synnytin pojan ja kasvatan häntä edelleen siellä mummon ränsistyneessä talossa.
Kaikki puhuivat, että minun pitäisi etsiä mies, mutta en halunnut. Elin ja tein töitä vain poikani vuoksi. Kun Oskari kasvoi ja lähti opiskelemaan, minäkin lähdin töihin Italiaan, niin kuin niin moni suomalainen nainen on tehnyt.
En halunnut jättää poikaa yksin aikaisemmin. Työt ulkomailla tuntuivat lähes luksukselta verrattuna maaseutuun. Hoidin iäkästä rouvaa, joka kunnioitti minua ja oli ystävällinen. Ansaitsin ihan hyvin, ja välillä signora antoi satunnaisesti 100200 euroa bonuksena. Niiden säästöillä sain muutamassa vuodessa ostettua Oskarille pienen yksiön ja turvattua hänen tulevaisuutensa. Mutta raha muutti poikaani, hän unohti käydä edes katsomassa mummoa. Se tuntui pahalta, mutta jatkoin kiinni 500 euroa kuussa lähettämistä ja loput säästin omaa asuntoa varten ei ollut aikomusta palata vanhaan mökkiin.
Meni muutama vuosi ja Oskari päätti mennä naimisiin. Tietenkin maksoin häät ja autoin tarvittavassa. Ajattelin, että nyt vihdoin voin säästää itselleni. Vaan viidessä vuodessa perheeseen syntyi kaksi lasta, ja kun sota alkoi, miniä odotti kolmatta. Jatkoin heidän tukemistaan taloudellisesti. Siitä huolimatta sain säästettyä 20 000 euroa asuntoon. Sattui niin, että ystäväni möi hyväkuntoista yksiötä remontilla ja sovin hänen kanssaan kaupasta.
Kesällä palasin Suomeen viimeistelläkseni paperit notaarilla, kun Oskari pudotti uutispommin. Äiti, me myytiin se vanha kämppä ja ostettiin talo. Ensimmäinen maksuerä on hoidettu, nyt tarvitaan sinun rahasi toiseen osaan. Mitä rahaa? 18 000 euroa. Mihin sinä oikein luulet, että minä ne annan? Olen ostamassa itselleni asuntoa! Äiti, et voi olla tosissasi. Eihän me mahduta yksiöön kolmen lapsen kanssa! Luotin siihen, että autat. Miksi et ole itse säästänyt, tai edes kertonut minulle? En anna kaikkia säästöjäni. Voin myöhemmin vähän auttaa, mutta tämä on minun kotini. Äiti eikö sulle ole väliä, miten sun lapsenlapset elää? Tottakai on, olenhan lähettänyt teille 500 euroa kuukausittain, olisitte säästäneet vaikka osan! Olisi se raha jo koossa. Säästät kuitenkin kahdessa vuodessa toisen asunnon, miksi tarvitset sitä? Kuitenkin palaat Italiaan! Jos jotain tapahtuu ja joudun yhtäkkiä palaamaan? Jos sairastun? Missä minä asun silloin? Tulet takaisin kylään ja asut mummon talossa! No, mene itse sinne lastesi kanssa, jos kerran tiedät paikan!
Päätin pitää pääni, enkä antanut säästöjäni. En voinut enää menettää omaa asuntoa. Oskari loukkaantui kovasti ja lakkasi puhumasta minulle. Olen kuullut, että hän haki rahaa vaikka keneltä. Mutta olinko jälleen pakotettu uhraamaan kaikkeni hänelle? Jossain vaiheessa on vedettävä raja. Elämä on opettanut, että kannattaa pitää vähän itselleenkin ja ajatella, missä itse aikoo asua silloin, kun kaikki muut tarvitsevat apua.
