Vanhana lapset muistivat yhtäkkiä, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda, miten he kohtelivat minua
Kun mieheni lähti nuoremman naisen matkaan, lapset asettuivat hänen puolelleen olihan hän arvostettu ja vaikutusvaltainen tehtaanjohtaja täällä Helsingissä. Vuosikausia he eivät edes muistaneet etunimeäni, ja minä jäin yksin, hylättynä ja näkymättömänä. Vasta hiljattain entinen mieheni kuoli, ja silloin paljastui, että hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle vaimolleen.
Nyt lapset ovatkin taas löytäneet tiensä luokseni. He käyvät kylässä useammin kuin vuosiin, mutta tiedän kyllä miksi… Tytär on nimittäin alkanut vihjailla, että minun pitäisi jo miettiä testamenttia ja tulevaisuuttani. He eivät osaa aavistaakaan, mitä yllätystä olen heille valmistellut. Kaikki selviää heille vasta, kun minua ei enää ole.
Vuodet vierivät ja jatkoin elämääni kuin syrjään jäänyt sumun keskellä. Lapseni katsoivat minua aina etäisinä, niin kuin puhuisimme eri kieliä.
Eron jälkeen yhteys heihin katkesi lopullisesti. He pysyivät isänsä rinnalla olihan hän tärkeä ja kunnioitettu mies Eläintarhan tehtaalla.
Ei kai siitä voinut syyttää: hänen kanssaan oli paljon helpompaa, kenties jopa hyödyllisempää. Minä jäin yksin, jätetty vaimo ja unohdettu äiti.
Lapset unohtivat minut nopeasti. Vain yhteisten tuttujen kautta kuulin, miten hauskaa heillä oli isän ja tämän uuden vaimon kanssa. He matkustivat yhdessä Madeiralle ja Kanarialle, söivät illallista kalliissa ravintoloissa Punavuoressa, suunnittelivat tulevaa. Itse jäin harmaan kerrostaloni yksinäiseen asuntoon Kalliossa. Jokainen uusi hymyilevä valokuva heidän onnestaan viilsi sieluani.
Lopulta tajusin, että minun on elettävä itselleni. Lähdin ulkomaille töihin ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin koin vapauden. Työn ansiosta säästin tarpeeksi ja kun vuosien jälkeen palasin Suomeen, remontoin kotini, ostin uudet huonekalut, kodinkoneet ja laitoin vähän rahaa syrjään vanhuuden päiviä varten.
Lapset puolestaan perustivat omat perheensä. Kuulin että kaikki sujui: isot häät, lapset, juhlat. Mutta sitten, yllättäen, maailma kääntyi entinen mieheni kuoli sydänkohtaukseen. Ja koko omaisuus meni hänen nuorelle vaimolleen.
Silloin poikani ja tyttäreni jäivät tyhjin käsin. Katkeruudesta kasvoi lämmin muisto heidän äidistään.
Aluksi he ilmestyivät ovelleni pienin tuliaisin Fazerin suklaata, omenoita, tuoreita mustikoita. Kysyivät vointiani, olivat huolissaan. Otin heidät vastaan hymyillen, mutta sydämessäni tiesin: jokaisella on oma tarkoituksensa.
Täytin äskettäin 72 vuotta. Olen terve, virkeä ja tyytyväinen elämääni. Mutta taas tytär vihjaili testamentista. Pari viikkoa sitten oveni takana oli tyttärentytär hän oli vasta vuoden ollut naimisissa.
Mummo, eikö täällä tule yksinäistä? hän kysyi uteliaana.
Ei, täällä on vallan hyvä olla, vastasin rauhallisesti.
Lapset muistivat taas, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda, mitä he tekivät.
Tämä asunto on kuitenkin niin iso, hän jatkoi. Varmaan siivouskin on raskasta? Jospa minä ja mieheni muutettaisiin tänne? Meidänkin olisi helpompaa, ei tarvitsisi vuokraa maksaa.
Hymyilin. Heidän ajatuksensa olivat päivänselviä.
Kuka sanoi, ettei tarvitse maksaa? vastasin tyynesti. Voisin antaa teille kyllä kohtuullisen vuokran.
Tyttärentytär meni hämilleen. Hän selvästi odotti, että avaisin ovet ja sanoisin: Ottakaa kaikki, olen vain onnellinen. Mutta minulla oli ihan muut suunnitelmat.
Joitakin vuosia sitten laadin testamentin, jossa selvästi sanotaan: asuntoni myydään kuolemani jälkeen, ja rahat lahjoitetaan Lastensairaalan hyväksi.
Kun tyttäreni sai tietää tästä, hän raivostui. Soitti, huusi, että olen epäreilu, että riistän lapsenlapsiltani tulevaisuuden. Pian poikanikin tuli kylään, vihjaili lempeästi, että voisin muuttaa hänen luokseen. Mutta heidän äkillinen rakkautensa ei mihinkään kolahtanut.
Miten sinä tekisit minun tilanteessani? Antaisitko lapsenlapsesi muuttaa asuntoosi, kaiken kokemasi jälkeen?
