Yliopiston sotilaskoulutuksessa opetti eräs lääkäri, nimeltään Tohtori Ahonen. Koko elämänsä hän oli työskennellyt lastenklinikalla Helsingissä. Eräänä päivänä hän kertoi opiskelijoille jotain, mikä jäi mieleen pitkäksi aikaa. Ahosen lapset olivat sairastaneet lähes jokaisen mahdollisen lastentautia, vaikka hän itse oli kokenut lääkärinä. Jatkuvasti he toivat kotiin uusia flunssia ja influenssoja, niin että äiti oli aivan uupunut heidän hoitamiseensa. Silti lapset olivat pirteitä ja iloisia, tuikkivat energiaa.
Toki tohtori piti tarkasti huolta hygieniasta. Kotiin tullessaan hän meni ensin suihkuun, vaihtoi puhtaat vaatteet ja pesi kätensä erityisen huolellisesti. Mutta aina juuri ne taudit, joita hän oli sairaalassa hoidellut, siirtyivät jollain ihmeen kaupalla hänen lapsilleen. Joskus tuntui, että jos joku potilas oli poikkeuksellisen vaikea, Ahosen lapset sairastuivat juuri siihen samana päivänä. Eivät auttaneet vitamiinit, eivät jääkylmät avanto-uintiretket eikä mikään muu. Vihdoin väsynyt äiti alkoi menettää toivoaan.
Eräs ilta oli erityisen raskas. Tohtori Ahonen kohtasi työssään vaikean tapauksen, ja kotiinlähtö pelotti hän suorastaan tunsi jo etukäteen, että tulisi jälleen sairaita lapsia oven taakse. Tietämättä mitä tehdä, hän poikkesi Tennispalatsiin elokuviin ja katsoi seikkailun Indiana Jonesista. Näytöksen jälkeen hän palasi kotiin omantunnon tuskissa, mutta myös hiukan riemastuneena. Ovensuussa häntä odottivat punaposkiset, terveet lapset, jotka kiljuivat riemusta olohuoneen lattialla.
Seuraavalla viikolla hän jäi kahville ystävänsä Mirjan luokse, leipoi korvapuusteja ja nauroi makeasti jutuille. Lapset pysyivät jälleen terveinä. Ajan myötä tohtori huomasi, että kun hän ei enää kiirehtinyt suoraa päätä kotiin töistä vaan kulki Esplanadin puiston poikki, hengitti kukkaistuoksua, pysähtyi suihkulähteen laidalle ja antoi ajatusten harhailla hetken, kaikki muuttui. Kun hän tämän pienen hengähdystauon jälkeen palasi kotiin, vastassa oli jälleen iloisia, terveitä lapsia.
Ahosta alkoi hämmästyttää ehkä kyse ei ollut vain bakteereista. Hän tajusi, että todennäköisesti kyse oli myös siitä tunnelmasta ja energiasta, jonka hän kantoi mukanaan kotiovesta sisään. Huono mieli ja stressi olivat tarttuvia, vaikkei niistä sanonut sanaakaan. Tämä oivallus oli yksinkertainen, mutta kaikki muuttui sen jälkeen: heidän kotonaan ei nähty enää ainuttakaan sairasta päivää.
Siksi Ahonen uskoi, ettei vaikean työvuoron jälkeen kannata heti kiirehtiä läheisten luo masentuneena. Saattaa huomaamattaan tuoda mukanaan jotain raskasta vaikka ei puhuisi sanaakaan. On terveellistä vaihtaa hetkeksi maisemaa, ottaa askel syrjään arjesta ja löytää iloa ihan pienistä asioista, ennen kuin palaa sinne, missä sydän lepää. Kukaan ei tiedä varmaksi, miksi näin käy, mutta se toimii pieni kävely puiston halki tai hyvä elokuva voi olla juuri se, mitä tarvitset. Ja vasta sitten kannattaa kiirehtiä niiden luo, jotka ovat kaikkein rakkaimpia.
