26. maaliskuuta
Tänään istuin taas Annukan haudalla ja kyyneleet valuivat. Neljäkymmentä päivää on kulunut, mutta hautakummulla ei vieläkään kukkia… En tiedä, miksi en löydä voimia tuoda niitä. Lähdin kotiin päin harppoen jäistä polkua. Portilla minut saavutti joku mies.
Haluaisitteko kyydin? Täältä on aika pitkä matka pysäkille, hän sanoi kohteliaasti. Istukaa vain, minulle ei ole vaivaa.
Kenelle tulitte haudalle? hän jatkoi.
Ystävälle, sopersin. Hän mietti hetken ja jatkoi:
Minulla äidin hauta…
Kun nousimme autoon, vaihdoimme muutaman sanan. Hän tarjoutui viemään minut kotiin asti. Kerroin hänelle elämästäni matkan aikana… Kahden päivän päästä mies, Paavo, ilmestyi taloni portille hänellä oli yllättävä ehdotus.
Annukka ja minä leikimme yhdessä jo tarhasta saakka. Yläasteella pukeuduimme samoin, ja vaihdoimme vaatteita. Koko koulun ajan olimme erottamattomat. Sitten opiskelu; muutin Helsinkiin lääkäriksi, Annukka lähti opiskelemaan opettajaksi.
Näimme usein. Sattumoisin rakastuimme yhtä aikaa minä maaseudun poikaan, Annukka kaupunkilaispoikaan.
Annukka meni naimisiin nopeasti kuin olisi pelännyt menettävänsä hänet. Vuoden päästä syntyi heidän tyttärensä, Iiris. Mutta miehen vanhemmat eivät hyväksyneet Annukkaa, ei ollut heidän mielestään sopiva miniä.
Joskus jäin Annukan lapsen kanssa, että nuoret pääsivät tuulettumaan. Itsekin olisin halunnut mukaan, mutta lupasin hoitaa lasta.
Eräänä kertana nuoret eivät palanneetkaan kotiin… Sain aamulla kuulla, että he olivat joutuneet auto-onnettomuuteen.
Muistan hautajaiset huonosti, pieni Iiris sylissäni. Minne hänen nyt pitäisi mennä?
Iiriksen isovanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsenlapsesta. Suru oli murskaava, he menettivät poikansa ja eivät halunneet ottaa Annukan tytärtä hän oli muka vieras.
Annukan äiti, yksi pienten lasten kanssa, ei pystynyt ottamaan vielä yhtä lasta. Jäljelle jäi vain lastenkoti. Iiris oli juuri täyttänyt vuoden.
Minä kiinnyin häneen. Työn ohella vuokrasin huonetta yksinäiseltä mummolta. Mutta yksinhuoltajana, ilman puolisoa, minulle ei lasta annettu.
Lopulta tyttö vietiin pois se tuntui melkein fyysisenä kipuna. Olin murheen murtama.
Mikko, minulla olisi sinulle ehdotus, sanoin kerran omalle ystävälleni. Mennään naimisiin, hetkeksi edes. Minulle ei muuten anneta lapsen huoltajuutta…
Mitä?! Hän kauhistui. En voi ottaa sellaista vastuuta! Sinä et päästä minua lähelle muuten, nyt naimisiin? Ei, en suostu. Etsi joku muu hölmö, hän ärähti ja lähti.
Sydämeni särkyi. Itkin Annukan haudalla, neljäkymmentä päivää eikä haudalla kukkia vieläkään.
Ja kuitenkin Annukan miehen hauta, joka on aivan vieressä, kukkii aina tuoreilla kukilla.
Annukka, kyllä minä teen vielä kauniin tästä. Auta minua jaksamaan, rukoilin haudan äärellä.
Kun kuljin pois, portilla Paavo pysäytti minut sama mies, joka kyyditsi minut viimeksi.
Tarvitsetteko kyydin pysäkille? Ei ole vaivaa. Minulla ei ole kiire mihinkään, hän sanoi. Kenelle haudalle tulitte, jos rohkenen kysyä?
Ystävälle…
Minulla äidin hauta tänään, neljäkymmentä päivää siitä kun äiti lähti…
Matkan aikana kerroin kaiken, asiani avautui vieraalle. Kiittelin ja jäin miettimään, miten outoa oli jakaa suruaan vieraalle ihmiselle.
Kaksi päivää myöhemmin Paavo odotti minua taloni portailta.
Maria, mietin asiaasi. Autan. Olen vapaa mies ja voisin mennä naimisiin, vaikka heti.
Olin sanaton.
Sinä et pelkää? kysyin varovaisesti.
En. Mihin muuttaisit lapsen kanssa?
Jos mummo antaa minun jäädä, pysymme täällä. Tai etsin toisen vuokrahuoneen.
Muutat meille. Minulla on talo, iso talo. Huomenna hoidetaan paperit ja haetaan Iiris kotiin. Sinä tarvitset apua, minä haluan auttaa.
Hämmästyin talo Helsingissä?
Onhan kaupungissa muutakin kuin kerrostaloja, Paavo hymyili. Äidilleni talo oli tärkeä.
En ole itsekään tottunut muuhun, Annukkakin muutti kanssani kaupungista.
Paavo järjesti kaiken menimme maistraatissa hiljaa naimisiin ja haimme Iiriksen takaisin. Muutimme Paavon taloon.
Kiitos. Selviän kyllä, sanoin hänelle.
Selvitköön, minä autan niin paljon kuin haluat. Mutta et asu täällä yksin, me olemme nyt perhe.
Paavo oli huomaavainen, ei tungetteleva auttoi, mutta ei painostanut. Keitin meille ruokaa, pidin kodista ja Iiriksestä huolta. Sydämeni lämpeni vähitellen, mutta en uskaltanut myöntää sitä.
Äiti, miksi rakastat minua? Iiris kysyi joskus.
Koska sinä olet. Sinä olet minun tyttäreni.
Olin kiitollinen Paavolle hän piti meistä hyvää huolta, kohteli Iiristä kuin omaa lastaan.
Paavo näki minussa täydellisen vaimon, mutta tiesimme, että liittomme oli vain paperia…
Kului kolme vuotta. Silloin Paavo päätti muuttaa kaiken. Eräänä iltana hän polvistui eteeni ja pyysi kättäni uudelleen, oikeasti.
Olemme jo naimisissa, muistutin.
Haluan, että olemme oikea perhe. Sille tielle, josta ei palata.
Niin minäkin haluan…
Meistä tuli vihdoinkin oikea perhe, sydäntä myöten. Meillä on kaksi hääpäivää, vajaan kolmen vuoden erolla.
Iiriksellä on nyt pikkuveli ja pikkusisko. Lapset ovat jo isoja, ja minä muistan, kuinka kaikki alkoi surusta haudalla.
Iiris käy nykyisin Annukan ja hänen isänsä haudalla, vie kukkia. Kaikki kasvaa ja kukoistaa tasapuolisesti.
Iiriksellä on oma perhe, ja minusta on tullut mummo. Paavosta on jo isoisoisä. Meillä on suuri ja onnellinen suku.
