Päiväkirjamerkintä
Tänään tekee hyvää huomata: elämä on kyllä ihmeellistä. Vielä vuosia sitten Ellenin maailmaan mahtui vain ahdas vuokrakämppä Helsingissä ja ankara vuokranantaja, rouva Sirkka, joka napsautti sähköt poikki heti kun kello löi yksitoista ja vahtasi, ettei Ellen käyttänyt hiustenkuivaajaa tai suoristusrautaa: “Ettei pyörret menee!”. Kylpyyn ei saanut mennä, suihkussa vain kerran päivässä eikä sekään aina kelvannut, kun Sirkka jyskytti oveen vaatien hiljaisempaa veden lorinaa.
Vuoden Ellen eli kuin vahtikoiran kanssa ja kun täytti kahdeksantoista, anoi vanhemmiltaan lupa muuttaa opiskelija-asuntolaan Otaniemessä. Se oli seikkailu kyllä luteet ja torakat eivät enää pelottaneet, mutta varastettu paistinpannu perunapaloineen ja juhlivat naapurit siinä riitti kestämistä. Kun isä tuli käymään ja näki opiskelijakämpän kaaoksen, ei kuitenkaan enää ollut paluuta. Ellen pääsi asumaan mummo Ailin luo, siihen aikaan mummo höpsähteli välillä, mutta oli kultainen ihminen.
Valmistumisen jälkeen Ellen jatkoi asumista mummon kanssa ja säästi hyvässä vauhdissa haaveena oli ihan oma koti, vaikka pieni mutta täysin ikioma. Kaikki muut naiset hakeutuivat kavereiden kanssa hulinoihin ja törsäsivät kaiken tuloistaan vaatteisiin ja laukkuihin, mutta Ellen vain teki töitä ja pisteli pennin poikineen syrjään. Mummo Ailikin joskus kehotti huilimaan, “kohtuudella, tyttö hyvä”, mutta Ellen painoi sinnikkäästi kohti unelmaansa.
Sitten eräänä viikonloppuna vanhemmat tulivat käymään, ja isä jännitti kertoessaan, että he sekä mummo Hilja kaukana sukua oleva Hilja, joka oli ollut opettajana avioliittonsa sijaan 85-vuotiaaksi asti, eikä ollut enää väleissä juuri kehenkään olivat päättäneet auttaa Elleniä. Hilja-täti oli joskus pyytänyt isääni järjestämään paikan palvelutalossa, mutta kun vanhemmat näkivät tarjotun ratkaisun ja palasivat kotiin, he laittoivat hetken mielijohteesta Hiljan vanhan huoneen kuntoon hänelle.
Hilja-täti oli terävä vaikka vanha, ja sanoikin suoraan, ettei vanhempien tarvinnut potea huonoa omaatuntoa kyllä hän luonteensa tiesi, itsepäinen kun oli. Mutta isä ja äiti pitivät kiinni: näin oli parempi kaikille, heidänkin mielensä olisi levollisempi. Hilja siis asui muutaman ihanan vuoden yhdessä heidän kanssaan, sai olla läheisten ympäröimänä ja nukkui lopulta pois jättäen kaiken omaisuuden isälle, minun isälleni.
Minulle Hilja-täti antoi erikoisen kaulakorun, suvun perintökalleuden, jota oli säilyttänyt säästöissään aina, vaikeinakin vuosina, eikä koskaan myynyt. Otin lahjan kiitollisena ja katselin korua usein hyvällä mielellä muistoja Hiljan lämpimästä sylistä.
Isä ehdotti, että myisimme Hiljan vanhan asunnon ja ostaisimme minulle pienen kodin täältä, sillä olin kotiutunut lahden toiselle puolen, Turkuun. Näin minusta tuli omistusasunnon haltija parin huoneen asunto, jonka entinen omistaja, ystävällinen Ritva, toivotti onnea ja sanoi, että “tässä asunnossa viihtyy hyvä ihminen.” Pian remontoimme yhdessä, isä ja äiti olivat ahkerasti apuna ja Ellen keksitteli ideoita, joita isä kärsivällisesti toteutti. Äitinikin vei uuden kodin innoituksen omalle asunnolleen ja antoi Ellenin lupailla suunnittelevansa sitäkin.
Pikkuhiljaa koti ja kaupunki tulivat tutuiksi ja ihaniksi. Töissä tutustuin Veeraan meistä tuli ystävät ja pian Veera jo ramppasi vieraana usein. Erään kerran kerroin Veeralle, kuinka lapsena kiipeilin naapurintyttö Kaisan ja ystäväni Jennin kanssa seitsemänkerroksisen kerrostalommekaton päälle paistattelemaan päivää.
– Voi vitsi, hauska juttu! nauroi Veera. Miksei mekin voitaisi kokeilla?
Naurettiin, ja muistelin, miten naapurin nuhruinen talonmies, Eero, kerran lukitsi meidät katolle. Koko iltapäivä siinä istuttiin, kunnes isä aavisti jotain ja tuli päästämään irti.
– Tuliko sulle kotona sitten haukut? kysyi Veera.
– Eipä juuri, hymähdin rehvakkaasti. Isä hemmotteli mua, äiti oli ankarampi, mutta isä suojeli multa salaisuuksia.
– Mulla oli kyllä aina porttikielto, kun teki kepposia. Mutta hei, pitäiskö meidän ottaa avain ensin Eerolta ja käydä ihan luvan kanssa aurinkoa ottamassa?
Lopulta suostuttelimme Eeron, joka muistutti turvallisuudesta, ja vietimme vapaapäiviä katolla rauhassa. Siitä tuli meille tapa, kunnes eräänä päivänä kuulimme oven narahduksen ja näimme siististi pukeutuneen vanhemman naisen, eväitä syömässä.
– Kuka te olette? kysyttiin yhdessä äänellä.
– Minä? No olen Irja-Maria.
Minusta nainen näytti tutulta. Sitten tajusin, että hän oli asunnon entinen omistaja.
– Tässäkö te nyt asutte? Irja-Maria punastui ja purskahti itkuun. Kertoi meille uskomattoman tarinansa.
Oli yksinhuoltajana kasvattanut poikaansa, Eemeliä, kun aviomies oli lähtenyt toisten perään. Eemeli oli menestynyt opinnoissa ja työssä, mutta naisasioissa tökkinyt. Uusi avovaimo, Maarit, tuli talouteen, lapsia syntyi kolme: Villen, Oonan ja Samin. Kun viimeinen, Sami, syntyi, nuoret päättivät myydä mummon asunnon, koska “mummi asuu nyt meidän kanssa kuitenkin”.
Irja-Maria jäi lastenlikaksi kolmen lapsen hoitaminen, ruoanlaitto, siivous, tarinoiden lukeminen, pyykkäys ja kaikki tämä omansa uupumuksen kanssa. Lääkärin määrättyä hänelle lepoa korkean verenpaineen takia, ei nuori perhe ymmärtänyt “Elämä on liikettä, äiti!”.
Eräänä kesänä nuoret lähtivät lomalle ja jättivät kaikki lapset mummille. Irja-Maria keksi väittää menevänsä ystävälleen landelle viikonlopuksi mutta vaelsikin kaupungilla: istui Aurajoen rannassa, kävi museoissa ja päätyi vanhan kotitalonsa katolle muistoja hakemaan, ehkä rauhaa etsimään.
Saimme puhuttua Irja-Marian meille yöksi, ja ihastelimme yhdessä, miten kaunis kodista oli tullut. Silloin Veera joka sattui olemaan juristi kysyi varovasti, minne kaikki vanhan asunnon rahat olivat menneet. “Tietysti annoin kaikki lapsille, Eemeli laittoi puolikkaan nimelleni, mutta pankin korkotilille.”
Veera mietti, että tuolla summalla saisi varmaan pienen yksiön vielä ostetuksi. Lupasimme auttaa remontissa, jos hän vain suostuisi.
Ei mennyt montaa viikkoa, kun Irja-Maria muutti uuteen asuntoon samaan vanhaan taloon. Mitä Veera sanoi Eemelille töissä, sitä en tiedä, mutta asiat järjestyivät. Maarit puolestaan närkästyi, eikä tahtonut olla missään tekemisissä anoppinsa kanssa. Lapset sopivat vuorollaan yökyläilyajat mummin kanssa, ja vähitellen arki asettui uusiin uomiinsa. Irja-Maria ja minä ystävystyimme, kävimme toistemme luona ja museoissa, taidenäyttelyissä.
– En kyllä koskaan anna itseäni houkutella asumaan lasteni nurkkiin, vitsaili Veera parempi istua omassa rauhassa kuin valvoa yöt joen rannassa penkillä, saatikka talojen katoilla.
Totta turiset, vastasin.
Kiitos elämästä, kiitos ystävistä ja lähimmäisistä ja ehkä tärkeimpänä: opin, että oma koti ja itsenäisyys ovat meille suomalaisille sydämen asioita. Sitä kannattaa tavoitella ja kun sen saavuttaa, muistaa jakaa hyvää myös muille.
Aamu on täällä. Lämmin halaus kaikille, jotka kuuluvat elämääni!
