9. maaliskuuta
Tänään illallisella tapani mukaan söin lohipullia, kun Jani oli hivuttanut lautasensa pois eteensä sellaisella ilmeellä, että olisi yhtä hyvin voinut saada eteensä veroilmoituksen, ei kotiruokaa. Silloin arvasin: nyt tulee puheenvuoro. Hän suoristi lautasliinaa, selkä suorana kuin pankkivirkailija, ja sanoi hieman karhealla äänellään:
Laura, olen laskenut, että meidän talous on retuperällä ja syy on rahan käytössäsi. Jatkossa rahamme ovat eroteltu. Aloitetaan huomenna.
Yllätys kuivui kokoon saman tien, mutta huoneessa leijui nyt jotain hölmöä, kuin paistetun silakan tuoksu saunan jälkeen. Laskin haarukkani alas ajatuksissani.
Hienoa, että ehdotit erillisiä talouksia, Jani, hymähdin. Hymyilin samalla tavalla kuin kärme, joka tervehtii lähestyvää hiirtä. Siinä tapauksessa minä pidän kaiken omani itselläni.
Jani räpäytti silmiään. Hän, jonka pää usein muistutti biljardipöytää ajatukset törmäilivät harvakseltaan suurella metelillä ei selvästi ollut odottanut tällaista vastausta. Hän odotti paniikkia, väittelyä tai kenties nyyhkytystä, mutta ei täyttä rauhallisuutta.
No hyvä sitten, Jani tyytyi vastaamaan ylevän muikeasti. Hän varmaan jo mielessään käytti säästämänsä eurot uuteen elektroniikkaan. Meidän miesten pitää panostaa asemaan. Sinä no, sukkahousuihin riittää varmaan.
Jani Lahtinen oli kummallinen mies. Hän kuvitteli olevansa liikemaailman hai, vaikka toimi keskijohdon, oikeastaan sihteerinä, pienessä alumiini-ikkunoita myyvässä firmassa. Status Janin sanastossa tarkoitti lähinnä sitä, että hän osti laitteita, joiden toiminnoista käytti ehkä kolmea prosenttia, ja ahmi netissä olevia motivaatiolainauksia.
Sovittu sitten, nyökkäsin. Syöthän lohipullat vai eivätkö ne nyt enää kuulu sun budjettiin?
Hän söi. Ilmaiseksi. Viimeistä kertaa.
Ensimmäinen viikko uutta talousmalliamme kului omanarvontunnon hehkussa. Jani tömisteli pitkin asuntoa kuin teeri soitimella, eikä antanut enää uteliaita kysymyksiäni pesuaineiden hinnoista. Hän osti itselleen premium-muistikirjan keinonahasta ja merkkasi sinne menonsa.
Keskiviikkona hän tuli kotiin S-Marketin muovipussin kanssa, jossa kolisi lonkero ja pussi halvimpia lihapullia. Itse purin samalla kotiinkuljetusta K-supermarketista: siianfilettä, avokadoa, valkohomejuustoa ja salaattitarvikkeita sekä pieni pullo hyvää rieslingiä.
Jani seisoi keittiön ovella kuin viimeinen suomalainen soturi.
Ai täällä eletään leveästi, hän huomautti viitaten kalaan. Niin sitä talous hupenee. Tuhlaat vaan.
Et sinä nyt enää voi puhua te-muodossa, Jani. Nyt on kyse minun rahoista, kuittasin samalla kun viipaloin sitruunaa. Sinähän keräät statusta. Muuten, löysitkö oman hyllysi jääkaapista? Alalaatikko, jossa muuten lämpötila sopii juuri sinun sijoituksille.
Hän kohautti hartioitaan ja ryhtyi keittämään niitä lihaisia nyyttejä kattilassani.
Kaasu, huomautin vilkaisematta taakse. Mitä? Kaasu, vesi, kattilan kuluminen ja pesuaine niistäkin koituvat kulut. Eikö meidän pitänyt jakaa kaikki?
Älä nyt viitsi, Laura, hän huikkasi välinpitämättömästi kuin kartanonherra puistelemaan kärpästä. Tuollainen on jo pikkumaista.
Ei, Jani, se on nykyajan markkinataloutta.
Kauniista ylähuulen yrmytyksestä päätellen hän oli aikeissa naljailla, mutta polttava lihapulla suussa sai ilmeensä näyttämään lähinnä mopsilta, joka on varastanut hapankaalin.
Oikeasti vain suutuit, kun pistin oman pankkikorttini piiloon, totesi hän viimein, hamuillen hampaistaan taikinaa. Naiset hermostuu, kun kontrolli katoaa.
Lauantaina kävi Marja-Liisa, anoppini, viisas ja suorasukainen nainen, jonka mielestä tilinpäätös ja kirjanpito menivät aina perhesovun edelle. Entinen tehdaspääkirjanpitäjä kun oli, numeroita hän kunnioitti vähintään yhtä paljon kuin ihmisiä.
Join kahvia hänen kanssaan, maistoimme mustikkakakkua. Jani istui vastapäätä, nirsoili kuivaa korppua (halvalla hinnalla löytynyttä, totta kai).
Äiti, tiedätkö, Laura piilottaa nykyään jopa vessapaperit! hän valitti toivoen tukea, Meillä on yhteisessä vessassa karheaa paperia kuin hiekkapaperi, mutta hänellä kolmikerroksista persikkatuoksuista kaapissa! Tässä talossa eletään kahtiajaossa!
Marja-Liisa laski kahvikupin rauhallisesti alustalle.
Janipetteri, alkoi hän lempeästi, kun julistit kahtiajakoa, ajattelitko sillä ruumiinosalla, joka tuota paperia tarvitsee?
Äiti! Minä optimoin budjettia! Haluan auton!
Auton? anoppi nosti kulmakarvaa niin korkealle, että se melkein katosi otsatukan alle, Ai noilla euroilla, joita säästät vaimolta? Miesparka, vaihdat kolmikerrospehmeän autoon, joka keikahtaa Karjalan mutkateille?
Tämä on sijoitus! Jani parahti.
Paras sijoituksesi on se, että Laura jaksaa sietää sinua tässä huushollissa, anoppi totesi viiltävän terävästi. Ai niin, Laura, tuo kakku taivaallista.
Jani kurotti kakkulapion perään, mutta käteni asetti veitsen tielle niin lempeän varmasti, ettei siitä ollut epäilystäkään.
Viisi euroa palasta, Jani. Tai syöt korppusi.
Oletko tosissasi? Omalta mieheltä? Ja äidin kuullen?
Markkinat ovat kovia, kulta. Haarukan lainaus maksaa euron.
Jani nousi pulassa silmät kiiltäen, nappasi korpunkuvansa ja poistui keittiöstä. Hysteerikko, totesi anoppi tyynesti. Tainnut tulla isäänsä. Se lietsoi pääomaa, kunnes pakkasin tämän alushousuineen äidilleen. Kestähän sinä, tyttö. Nyt alkaa mä loukkaannuin ja itken itselleni.
Parin viikon päästä talouseksperimenti kriisiytyi. Jani laihtui, nuhjaantui, mutta ylpeys esti myöntämästä mitään. Paidat olivat rutussa (pesuaine oli minun, Janin oma saippua ei kelvannut), tuoksu halvalta dödöltä, ja katse oli kuin ihmistä karttavalla nälkäisellä koiralla.
Loppu tuli perjantai-iltana. Tulin työpäivän jälkeen kotiin, voittajana juuri saanut bonuksen. Pöydällä odotti yllätys: nuukahtanut neilikkakimppu ja pullo Kuohuviiniä marketista.
Jani istui selkäsuorana, hymyili kuin kiillottettu markka.
Laura, istu alas. Minä ajattelin, että ehkä voimme vähän pehmentää sääntöjä. Olisin valmis laittamaan yhteiseen kassaan hän piti tauon, viisisataa euroa. Ruokaan.
Katsoin häntä, katsoin nuupahtaneita kukkia, pullosta, jonka pelkkä näkeminen aiheutti närästystä.
Viisisataa euroa? toistin. Suorastaan runsaskätistä, Jani. Mutta pieni muistutus
Nappasin laukusta paperimappini, jonka sivusta pilkisti siististi tulostettu Excel.
Mikä tuo on? hän kysyi varuillaan.
Lasku, rakas. Katso tätä: yksi huone keskustasta (huomioiden, että käytät olohuonetta ja keittiötä) 2 200 euroa kuussa. Vesi ja sähkö (sinulla tapana lillua suihkussa 40 minuuttia) 400 euroa. Siivouspalvelu (minä siivoan, sinä et) 250 euroa. Yhteensä: 2 850 euroa kuussa. Sinulta kahdelta viikolta 1 425 euroa. Lisäksi kodinkoneiden kulumiskorvaus.
Jani kalpeni.
Sinä vaadit minulta rahaa asunnosta, joka on vaimosi omistama?!
Asunnosta, jonka omistan, ja jonka talous on nykyään erillään sinusta, kuten halusit. Eli olet vuokralainen. Koska sopimusta ei ole, voin irtisanoa sinut 24 tunnin varoitusajalla.
Tämä on pikkumaista! Matalaa! Olen mies!
Olet mies, joka halusi säästää vaimonsa kustannuksella, mutta unohti, missä asuu, sanani putosivat raskaasti mutta rauhallisesti. Halusit olla kumppani ole sitä, maksa kuten pitää. Tai etsi statustasi halvemmalla.
Hän oli niin raivoissaan, ettei kyennyt edes sanomaan mitään. Avasi ja sulki suutaan, viuhtoi käsillään.
Vielä tulet katumaan! Minä lähden! Kyllä löydän naisen, joka arvostaa miestä eikä neliöitä! Tsemppiä, Jani. Muista hakea pakastepizzasi. En himoitse muiden omaisuutta.
Jani pyöri asunnossa levottomasti, keräili tavaroitaan kassiin, lähti kiljahdellen ja paiskoen ovia.
Soita äidillesi, että laittaa pedin valmiiksi, sanoin, kaataen itselleni lasin kunnon rieslingiä. Ja ota taksi halvimmasta päästä, säästä status.
Hän paiskasi ovea sellaisella huolella, että naapurikin heräsi. Minä istuin nojatuolissa, katselin öistä Helsinkiä ja tunsin kummallista kepeyttä.
Puhelin värähti. Marja-Liisa laittoi viestiä: Tuli. Nälkäinen, vihainen, vaatii reiluutta. Sanoin, että oikeudenmukaisuus on kallista, eikä hänellä ole varaa. Laskutin illallisesta ja yöstä. Hän saa tottua markkinoihin. Miten jaksat?
Hymähdin ja vastasin: Hyvin jaksan, äiti. Ajattelin ostaa uudet verhot säästyneillä rahoilla.
Aina ei kannata perustella, miksi toinen käyttäytyy typerästi. On opettavaampaa antaa hänen maksaa siitä kunnolla. Jos mies vaatii itsenäisyyttä, on hyvä varmistaa, että hän todella pärjää, kun sitä hänelle tarjotaan.
