Kun Iita oli kaksivuotias, hän asui lastenkodissa. Mä tulin sinne kuvaamaan lapsia, ja mulle annettiin ne kaikista hankalimmat, jotka oli haastavia sijoittaa perheisiin. Mä astuin sisään siihen ryhmään ja näin Iitan tytön, jolla oli surumielinen, vanhan näköinen ilme ja mielestäni jotenkin vino naama. Ajattelin heti, että “onpa tuolla lapsella raskaat kasvot,” ehkä jopa ruma. Mutta sitten, kun aloin kuvata häntä, näin aivan toisen puolen. Sen harmaan naamarin läpi, hän yhtäkkiä heräsi eloon.
On tosi vaikea saada kontaktiin kunnolla laiminlyödyn lapsen kanssa. Mutta tämä outo tyttö katsoi mua suoraan linssin läpi, eikä katsettaan hetkeksikään irrottanut. Yhtäkkiä mä näin hänen sielunsa valtavan yksinäisen, kärsivän. Ei mitään toivoa silmissä. Se oli ehkä hänen elämänsä eka kerta, kun joku oikeasti huomasi hänet. Näki ihan oikean sielun, joka oli kuin hylätty pikku vanhus, joka ymmärtää kaiken, vähän kuin minä. Sitten hän käänsi katseensa pois ja hänen silmänsä täyttyi kyynelistä.
Pyysin sitten hoitajaa: “Kerrohan mulle vähän Iitasta, pitää saada tekstiä kasaan.” Hoitaja vain sanoi, “No, eipä siinä ole oikein mitään kerrottavaa.” Kysyin, osaako tyttö jotain, puhuuko hän mitään? Hoitaja vain vastasi, ettei osaa oikein mitään eikä puhu koskaan. “Vain istuu spagaatissa ja keinuttaa itseään lattiaan asti ja joskus inisee samalla. Ei siitä lapsesta ole oikein mitään sanottavaa. Hän on ihan mitäänsanomaton.”
Kaksi kuukautta ennen tuota tapaamista me oltiin juuri menetetty meidän nuorin tytär. Meidän ihana elämä törmäsi totaalisesti kiveen ja kaikki pysähtyi. Mutta me, me vaan jatkettiin jokseenkin oudossa toisessa elämässä elämässä JÄLKEEN. Käytiin töissä, puhuttiin, syötiin, yritettiin piilottaa epätoivo meidän lapsilta, ettei heille syttyisi pelko. Piti vaan antaa edes jonkinlaista toivoa, mitä meillä itsellä tuskin enää oli. Mä mietin: “Voinko ikinä iloita enää mistään?” Itkin aina autossa matkalla töihin, ja kun pääsin perille, pyyhin kasvot lumella ja yritin esittää normaalia ihmistä. Puhuin tavallisella äänellä ja hymyilin, mutta se kaikki oli vain kulissia.
En halunnut uusia lapsia “korvikkeeksi”. Halusin vaan yrittää selviytyä jotenkin. Mutta sitten se Iita, kaikkine yksinäisyyksineen ja epätoivoineen, tuli mieleeni uudestaan ja uudestaan. Olin nähnyt satoja yksinäisiä lapsia tämän projektin aikana, mutta tässä oli jotain erilaista, joka osui juuri mun sydämeen…
Illalla sanoin mun rakkaalle miehelle: “En tiedä miten sanoa tätä, mutta… kuvasin yhden tytön, en saa häntä mielestäni. Tiedän kyllä miten asiat on, mutta en pysty unohtamaan häntä. Mitä jos – voisimmeko me miettiä tätä?” Ja Atte vastasi: “Tajuatko itse, miten sekasin sä oot? Mitä lapsia? Me hädin tuskin jaksetaan hengittää.”
Mä myönsin, että joo, en ole entiselläni. Ehkä en ikinä tule olemaan. Nyt on vaan opeteltava elämään näin.
Me mentiin käymään lastenkodissa tutustumassa Iitaan. Hän tuli hoitajan kanssa ihan pieni, se sama vinonaama, kulki horjuen kuin rapu, ja nenän alla vihreä räkärätti. Oikeasti, oli aika kauhistuttava näky. Mietin, mitä mä muka olen tässä tytössä nähnyt?
Iita kokeili lelua jonka olimme tuoneet, kaatui suoraan takamukselleen, laski jalat haralleen ja alkoi keinuttaa itseään nopeasti niin että otsa kolahti lattiaan saakka.
Samaan aikaan ylilääkäri selitti meille vakavalla äänellä: “Katja, tämä lapsi ei ole kehitysvammainen vaan vaikeasti kehitysvammainen. Hänellä ei ole mitään tulevaisuutta. Me aiomme siirtää hänet sosiaalitoimen kirjoille. Ymmärrättehän? Hän ei koskaan opi mitään, hän vain istuu siellä spagaatissa ja keinuttaa itseään. Me kutsutaan häntä täällä vitsinä ‘Volotshkovaksi’.”
Sitten Atte, jota olin koko ajan arastellut katsoa, sanoi: “Tiedättekö, meille tämä tyttö on oikein mieleinen. Me haluamme ottaa hänet.”
Myöhemmin kysyin Attelta: “Miksi sä sanoit niin, ethän sä edes halunnut tätä?” Hän vastasi: “Ymmärsin, että joku on pelastettava, eikä siihen auta kukaan muu kuin me.”
Me otettiin Iita meidän perheeseen, ja jätettiin koko lastenkoti vähän kummastuneena siihen.
Iita oli syvässä masennuksessa. Hän ei luottanut maailmaan, joka oli ollut kaksi vuotta kylmä ja välinpitämätön. Hän ei osannut pyytää mitään, ei leikkiä. Hän rikkoi kaiken, pelkäsi kaikkea, meni helposti tolaltaan. Joskus raivosi niin että meinasi tukehtua. Söi vain soseita. Tuskin käveli, pelkäsi vettä, pottaa, isää, hissiä, tuulta, autoa…
Sisälläni mun oma suru huusi, ulkona huuti Iita. Tiedän hyvin, miksi ei suositella ottamaan lasta kun on juuri iso menetys taustalla voimia ei vaan ole. Kaikki energia menee siihen, ettet hajoa itse kappaleiksi. Lapsi taas vaatii valtavasti voimavaroja, joiden pitäisi vain jostain löytyä. Mä ammensin niitä meidän yhteisestä surusta.
Sanoin itselleni: “Sinun oma surusi on pientä verrattuna tähän lapsiraukan suruun. Sinä menetit tytön, mutta sulla on silti poika ja tytär, mies, äiti, ystävät ja työ. Iitalla ei ole ollut mitään, ei koskaan. Hänellä on paljon raskaampaa.”
Tiedätkö, mitä siitä nälkiintyneestä, murjotusta, särkyneestä, loputtomasti Marineringistä, masentuneesta pikku olennosta jonka ihan kuin päihtyneenä otimme perheeseen tulikaan?
Siitä tuli meidän ihana tytär Iiris. Satu kerrotaan nopeasti, mutta todellisuus eteni vuosien hiljaisella tahdilla. Yhdeksän vuotta on nyt vierähtänyt.
Iita kasvoi juuri sellaiseksi, joksi Jumala oli hänet tarkoittanutkin valoisaksi ja iloiseksi, vähän keimailevaksi, mutkat suoriksi sanovaksi, kilteksi ja lempeäksi, herkäksi ja niin helposti antavaksi anteeksi, kauniiksi tytöksi. Hän opiskelee ihan tavallisessa koulussa puheopetusluokalla. Ja arvaa mitä hän harrastaa laitesukellusta! Laitesukellusta!!
Iita sanoo: “Äiti, tällä sukelluksella onnistuin heti hengittämään kunnolla ja vaihtamaan suukappaleen veden alla!” Siinä kohtaa mä aina tirautan itkun.
Nyt Iita on sukellusleirillä Hangossa. Hän matkusti sinne junalla itse. Hän on 11. Soittelee mulle sieltä ja heleä ääni hihkuu: “Äiti, täällä on niin kaunista, ollaan käyty uimassa, mutta oli myrsky ja meri meni ihan kylmäksi! Mutta nyt se taas lämpenee, haettiin märkäpuvut, ja huomenna päästään sukeltamaan lisää! Illallisella oli kalaa, mutta me syötettiin se kissoille kun täällä on paljon kulkukissoja, tiedät kyllä etten mä tykkää kalasta! Mä söin kuitenkin muussia. Käveltiin myös vuorelle, 13 kilometriä, mun jalat oli ihan loppu… Täällä on niin kaunista ja harvinaisia puita! Sain uusia tosi kivoja ystäviä ja ostin keksejä niillä rahoilla, jotka annoit. Tarjosin niitä kavereille. Ja me keinutaan riippumatossa… Ikävä on!”
Me pelastettiin hänet. Ja samalla pelastettiin myös itsemme. Yhdessä, samalla lautalla.
