Paistoin tänään perunoita, avasin purkillisen suolakurkkuja. Tasan vuosi on siitä, kun menetin Elsan. Yhtäkkiä oveen koputettiin. Sinä tulit, hymyilin, kun näin naapurini Irman kynnyksellä, ja kutsuin heti pöytään. Istuttiin hetki hiljaisuudessa, muisteltiin Elsan lämpöä. Äkkiä kaivoin taskustani kirjekuoren.
Irma, tämän kirjekuoren antoi Elsa minulle juuri ennen kuin hän nukkui pois, sanoin ja ojensin sen Irmalle.
Mutta tämähän on sinulle, Irma hämmästyi.
Lue se, niin ymmärrät, vastasin hiljaa.
Irma avasi kuoren, luki ja huokaisi syvään.
Vävy lupasi hakea Irma-Liisankin lauantaina aamusta. Harmi lähteä mökiltä, mutta lokakuu on lopussa. Vesi on poikki, aika kotiin jo.
I-r-m-a! Irma-Liisa, ootko kotona?, naapuri Juhani koputti oveen.
Tule vain sisään, Juhani, täällä vielä pakkailen. Vävy tulee ylihuomenna, varmaan taas toruu, että on liikaa laukkuja. Mutta mitäs teen, enimmäkseen on satoa. Kuivattuja omenoita, olihan kovin omenavuosi. Kurkkuja, lechoa, hilloa kenelle minä kaiken, heille tietenkin. Itselleni en tarvitse paljon mitään.
Niinpä, Irma. Minäkin ajattelin jäädä vielä hetkeksi. Täällä on niin kaunista nyt syksyllä. Elsa rakasti tätä aikaa, muistathan, kun ennen suljettiin yhdessä mökkikausi? Sinun Sepposikin oli vielä silloin, oltiin nuoria, lapset pieniä. Nyt ne tontit on pusikossa, mutta ennen kaikki oli siistiä, omenapuut pieniä. Tiedätkö, Irma, tänään on tasan vuosi Elsan poismenosta. Voisi yhdessä muistella. Yksin en jaksa, käy helpommin kahdestaan. Paistoin perunoita, tule syömään ja puhutaan Elsan muistoksi. On minulla yksikin asia, mistä pitäisi jutella.
Tottakai, Juhani, ota tästä suolakurkkuja. Puolen tunnin päästä tulen, pitää pakata vielä vähän.
Olimme olleet naapureina ja ystävinä vuosikymmenten ajan. Rakensimme taloja, istutimme puita, silloin kaikki oli yhteistä. Kesäsynttärit vietettiin yhdessä, kesä oli aina oma pieni elämänsä. Nyt Irmalla on kesäisin lastenlapset kylässä, ehtii hädin tuskin ikävöidä. Seppo on ollut poissa jo seitsemän vuotta, mutta Juhani ja Elsa olivat aina naapuritukena. Tai no, Elsa oli, mutta viime syksynä hänkin lähti. Sitä ennen kehui kotiin, että on laihtunut ja näytti ihan nuorelta. Kesästäkin tuli erilainen. Juhani ei oikein löytänyt paikkaansa, käänsi penkkejä turhaan, Elsa kun istutuksiin ei enää ehtinyt. Vain kuuluin, kuinka hän yritti kunnostaa aitassa eikä mikään tuntunut onnistuvan. Irman lastenlapsia ei juurikaan tuotu, olivat leireillä tai vanhempien kanssa reissussa. Silti Irma istutti ja kitki vaikka itsellekin oli epäselvää, miksi niin paljon. Mutta se tapana oli.
Irma huokaisi, vaihtoi vaatteet ja lähti Juhanille olihan luvannut.
Juhani odotti jo. Pöytä katettu, paistetut perunat, tomaatit, Irman kurkut avattu.
Istu, Irmuli, huomenna minun lapset tulevat tänne, mutta tänään muistellaan Elsan kanssa meidän aikaa. Katso näitä vanhoja kuvia. Tässä Seppo istuttaa sinun kanssasi kirsikkapuuta, tässä ollaan kaikki metsässä sieniä keräämässä, katso miten korit täynnä. Ja tässä grillataan makkaraa, Elsa siristää silmiä auringossa. Juhani kaatoi lasit. Nostetaan malja meidän muistoille. Elsan, ja Seppon. Hetki oltiin hiljaa, naposteltiin kurkkuja. Sitten Juhani kaivoi taskusta kirjekuoren.
Irma, älä ihmettele, kuuntele vain. Elsa kuihtui viime syksynä viikko viikolta. Elokuussa palattiin mökiltä, hän piti pintansa, oli vahva. Muisteltiin elämäämme vuodet läpi. Katsottiin yhdessä vanhoja leffoja ja puhuttiin kaikesta. Sitten Elsa pyysi yhtäkkiä:
Juhani, lupaa, että teet sen, mitä pyydän sinulta. Tämä on enemmän kuin pyyntö, tämä on tahtoni. Älä väitä vastaan, mehän molemmat tiedämme.
Hän antoi tämän kuoren. Arvaa, kirjoitti sinua varten. Lue, sanoi hän, ja ojensin kuoren Irmalle.
Mutta tämä pitäisi olla sinulle…
Lue vain, saat kyllä selvän.
Irma avasi kuoren, tarkasti Elsan tuttua käsialaa:
Juhani, rakas, lähden nyt ennen, mutta elämä jatkuu elä meidän molempien puolesta. Haluan, että olet onnellinen, se ei tarkoita, että unohtaisit minut. En halua nähdä sieltä pilvien päältä, että sinulla on paha olla. Sinun pitää uskaltaa olla onnellinen, kuten rakastettiin elämää yhdessä. Toivon, ettet jää yksin. Jos joskus sydämesi kohtaa jonkun, tiedä, etten vastusta, päinvastoin toivon sitä. Tahtoisin, että se olisi Irma, hän on hyvä ihminen ja pitää huolta, ehdota hänelle yhteistä kotia. Se on meille kaikille paras. Me kun ei koskaan luovutettu. Jatka elämää, rakas, äläkä luovuta ikinä sinun Elsasi.
Irma luki ensin kerran, sitten uudestaan, vilkuili minua.
Lupasin tehdä, kuten hän tahtoi, kerron sinulle nyt. Päätä itse, vastasin jännittyneenä. Irma, kokeillaanko yhdessä? Meitä yhdistää ystävyys, se on paljon. Ei ole syytä hävetä. Jokainen päivä on armo, epätoivo synnin veroista. Tule vaimokseni, Irma, lupaan ettet kadu.
Irma oli hetken sanaton, niin äkkiarvaamatta kaikki tuli. Katsoi minua ja sanoi sitten:
Juhani, no… ajattelen asiaa. Sanon vävylle, etten ehtinyt pakata, jään viikoksi mökille.
Niin me päätettiin ja saattelin Irman kotiin.
Sinä yönä Irma ei saanut unta. Päätös ei ollut helppo, koko elämä kiertyi edessä. Aamuyöllä hän näki unta Sepposta, joka nauroi ja totesi: “Kahdestaan elämä on helpompaa. Mene vain Juhanin kanssa, en pahastu vähääkään olen jopa iloinen, että Irmuli ei jää yksin.”
Seuraavana kesänä purettiin aita mökkipalstojen välistä. Saimme lastenlapsia tuplasti enemmän, ja he juoksivat pihalla onnellisina. Juhani rakensi uuden keinun, käänsi kasvimaan ja Irma istutti sinne vaikka mitä. Kaikille riitti satoa. Lastenlapset auttoivat häntä omilla penkeillään. Aikuiset lapset kävivät viikonloppuisin ja iloitsivat, että vanhemmat eivät olleet enää yksin, vaan tukivat toisiaan.
Varmaan joku voisi paheksua. Mutta Elsa ja Seppo katselevat meitä ylhäältä ja hymyilevät. Tahto olla onnellinen on toteutunut. Elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.
Tästä opin, että sydämen pitää osata päästää irti entisestä, mutta ilolla ottaa vastaan uusi päivä ja onni sitä varten täällä ollaan.
