Aikoinaan, kun elämä vielä шло omalla hiljaisella painollaan jossain Pohjois-Suomen metsänreunalla, Sanni makasi olohuoneen sohvalla miettien kattoon tuijottaen. Levottomat ajatukset eivät antaneet rauhaa. Millä sitä nukkuisikaan, kun oma rakas pikkuinen sairasti. Miksi veinkään hänet hoitoon, olisi vain pitänyt vielä pari päivää kotona… Ehkä silloin tauti olisi mennyt ohi.
Sydän oli raskas ja henki kulki vaivalloisesti. Nuori nainen nousi ja meni ikkunan ääreen. Harmaa, pilvien peittämä taivas roikkui raskaana yli pienen kylän. Kolmatta päivää oli jo satanut syksyisen hiljaista tihkua. Hän huokaisi syvään. Makuuparvella tytär, Hilkka, liikehti levottomana, ynisi unessa ja alkoi sitten yskiä kiivaasti. Sanni kiiruhti hänen luokseen, tunsi palavan kuuman otsan. Ilman lämpömittariakin tiesi, että kuume oli taas noussut. Hän napsautti yövalon päälle, kaivoi kuitenkin mittarin ja piilotti sen kainaloon.
Neljäkymmentä! Voi hyvä Luoja, mitä minä teen
Hilkka avasi hämärästi silmänsä.
Äiti, on niin lämmin
Kohta helpottaa, kulta pieni.
Sanni ehti tuskin laittaa uuden kuumelääkkeen, kun heidän vanhempi lapsensa, Aleksi, heräsi ja kömpi viereen. Kuume ei vaan hellittänyt yöllä. Aamun sarastaessa pihaan kaarsi sinisiä vilkkuja välkyttäen ambulanssi, ja se vei Sannin ja Hilkan Oulun keskussairaalaan.
Sairaalassa hoitaja katsoi kauhistunutta ja kalpeaa äitiä ja silitti lohduttavasti tämän kättä, asetti tottunein ottein pienen kanyylin Hilkan hentoon käsivarteen.
Älä huoli, kyllä me autetaan. Kaikki järjestyy.
Sanni vain huokaisi raskaasti. Hilkalla helpotti pian, tyttö avasi silmänsä ja pyysi vettä. Sanni kääntyi ja huomasi vastapäätä makaavan tytön tuijottavan suurilla, sinisillä silmillään. Tyttö oli haurasta tekoa, noin kuuden vanha, heleähkö tukka oli takkuinen, jalassa revenneet sukkahousut ja nuhjuiset trikoot, jaloissa sinisen suojatossut lenkkareiden päällä.
Hei.
Hei vaan. Tulitko tänään yöllä?
Tulimme, kyllä.
Mikä sinun nimesi on?
Minä olen Sanni, ja tässä on Hilkka. Mikä sinun nimesi on?
Olen Virva.
Oletko ollut täällä kauan?
Olen jo. Minut päästetään pois varmaan perjantaina.
No, siihen on vielä aikaa, tänäänhän on vasta maanantai.
Onko äiti kanssasi?
Ei Äiti kuoli kauan sitten, olin pieni silloin. Isä alkoi juoda ja kuoli lopulta sekin. Sitten minut vietiin lastenkotiin.
Virva huokaisi kuin vanha mummo.
Asun nyt siellä. Mutta täällä on mukavampaa. Ruoka on hyvää, eivätkä isot kiusaa
Virva kömpi sängystä, puki lenkkarinsa ja vilkaisi Sannia.
Kohta on aamupala. Tuonko teillekin?
Ei tarvitse, kiitos. Kyllä minä haen.
Sanni katseli pitkään Virvan perään, ja tunsi sydämensä jälleen jähmettyvän tuskasta. Toinen huonekaveri vilkaisi myös Virvaa, huokaisi ja sanoi hiljaa: Hyvä, kiltti lapsi. Ei elämä ole ollut hänelle helppo
Sanni ei ehtinyt vastata, kun hänen puhelimensa alkoi soida.
No?
Miten siellä jaksetaan, tytär? Entä Hilkka?
Äiti, me ollaan täällä sairaalassa.
Herranjestas! Mitä on tapahtunut?
Älä huoli! Hilkalla kuume nousi, mutta nyt on parempi. Lääkärit sanoo, varmaan keuhkoputkentulehdus. Hilkka nukkuu nyt.
Sanni kuuli äitinsä nyyhkytyksen: Voi pieni kultamuru. Missä te tarkalleen olette? Tulen heti! Tarvitsetteko jotakin?
Äiti, toin Hilkan mutta unohdin omat tossuni ja Hilkalle sen vaaleanpunaisen yökkärin. Ja kuule Täällä on yksi lastenkodin tyttö. Voisitko tuoda shampoota ja saippuaa Ja jäikö Sonjan vaatteita vielä varastoon?
Kuka tyttö siellä?
Kerron sitten tarkemmin. Tuo muutama paita, collegehousut, pikkutytön aamutakki, ja tärkeintä: sisätossut, kuutoskokoa suunnilleen. Oletko ystävällinen?
Totta kai tuon.
Seuraavana aamuna Hilkka jo nauroi ja leikki Virvan kanssa. Sanni livahti käytävälle, pysäytti ohikulkevan hoitajan.
Käykö Virvaa katsomassa kukaan?
Ei. Hakijat tulevat vasta kun pääsee kotiin.
Saako hän peseytyä?
Hoitajan surumielinen hymy oli kuin hiljainen tuulenhuokaus: Saisi, mutta kädet on niin täynnä töitä
Illalla, vastapestynä, upouudessa yökkärissä ja pinkeissä tossuissa, Virvaa ei meinannut enää tunnistaa. Koko lapsi säteili iloa. Kaikki tavarat, jotka Sanni oli tuonut, hän piilotti patjansa alle. Tossutkin työnsi varmuuden vuoksi piiloon.
Miksi laitat ne sinne? kysyi Sanni.
Ettei niitä viedä
Sanni vain huokaisi.
Valot sammuivat. Virva painoi silmänsä kiinni ja haaveili, että kävelisi aurinkoisella, vihreiden koivujen reunustamalla kadulla käsi kädessä Hilkan ja täti-Sannin kanssa. Hänkin olisi joskus niin toivonut, että olisi oma äiti ja isä, joku joka paijaa, pesee ja pukee lämpimään yöpukuun, ja isä viskaa pilke silmäkulmassa kattoon asti, kun nauru helisee. Koko perhe onnellinen. Hän ystävällisesti siivoaisi, paijaisi pikku-Hilkkaa ja opettaisi kirjaimia ja numeroita. Kunhan vaan joku rakastaisi.
Hän huokaisi taas. Lastenkodissa häntä ei sentään lyöty, mutta ohjaaja Eila huusi usein ja toiset lapset veivät hänen tavaroitaan ja haukkuivat. Viime viikolla Virva tiputti kaurapuuron lattialle keittiössä, ja rangaistukseksi laitettiin kylmään, pimeään komeroon. Vesa, yksi isoimmista, naureskeli: No niin, istut siellä kanssa rottien… Virva pelkäsi aina rottia. Hän kuvitteli, että pian iso rotta syöksyy hänen päälleen pimeydestä. Hän itki pitkään oven edessä, lopulta uupuneena istui viileälle lattialle Siinä hän vilustui, sai kovan yskän ja siksi päätyi sairaalaan.
Kaikki nuo muistot saivat vedet silmiin ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Virva nyyhkäisi hiljaa Samassa hän tunsi, että joku siveli tukkaa. Hän avasi silmänsä.
Täti Sanni
Voi kulta. Ei hätää. Älä itke Kaikki kyllä järjestyy, katso vaikka.
Liikutuksesta Sanni puristi pientä lasta rintaansa vasten.
Ei hätää, pieni.
Virva rauhoittui. Unta odotellessa tuntui, kuin oma äiti olisi ollut läsnä.
Täti Sanni
Mitä?
Olisitpa sinä minun äiti
Sannilta kyyneleet valuivat. Päätös syntyi sydämessä siltä seisomalta. Jäljellä olisi vain puhua perheelle.
Äiti ymmärsi heti ja tuki. Myös anoppi oli innostunut olihan hänkin orvoiksi jäänyt. Mutta mies, Antti, ei lämmennyt heti.
Oletko tosissasi? Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa koko elämän ajaksi?
Ymmärrän! Mutta myös sen, etten koskaan anna itselleni anteeksi, ellen edes yritä
Antti käänsi katseensa pois.
Haluan nähdä tytön.
Hyvä on.
Illalla he menivät yhdessä aulaan. Antti nosti Hilkan syliinsä ja suuteli häntä.
Sinä olet mun ilo.
Kääntyi vaimoonsa, joka sanoi hiljaa: No niin. Tässä on Virva. Tässä on Antti, sinulle setä.
Virva nyökkäsi ujosti, nosti katseensa.
Päivää
Hauska tavata, Virva.
Niin minustakin.
Jotakin liikahti Antin sisällä. Hän nyökkäsi, silmissä pohjatonta liikettä.
Muutaman kuukauden kuluttua, kun pihalle ajoi auto lastenkodin eteen, ikkunaan kerääntyivät lapset.
Virva, katso sun perhe!
Iloinen Virva juoksi vastaan.
Terve, Virva! Nyt mennään kotiin.
Väsyneen pieni sydän täyttyi kauan kaihotusta onnesta: Joo, äiti!Antti nosti Virvan syliinsä ensi kertaa hän oli ensin arka kuin metsäneläin, mutta laski kätensä varovasti Antin kaulalle, kuin olisi tiennyt tulleensa turvaan. Hilkka tanssahteli vierellä ja aleksi kulki rinnalla ujosti, mutta hetken päästä virnisti: Nyt meillä on yksi sisko lisää!
Sanni puristi Virvan pientä kättä omassaan. Taivas loisti kirkkaana, ja alkukesän lämmin tuuli kantoi mukanaan tuoreen nurmikon ja koivunlehtien tuoksun. Edessä avautui uusi elämä, erilainen kuin kukaan oli osannut uneksia. Koti-ikkunasta näkyivät nyt neljän ihmisen varjot ja yksi oma, uusi: pieni, mutta tärkeä.
Illalla, sänkyyn mennessä, Virva seisoi Hilkan kanssa makuuhuoneen ovella. Sanni suoristi vielä uuden yöpaidan kaulusta ja painoi suukon tukkaan.
Hyvää yötä, äiti.
Hyvää yötä, pikkuinen.
Kun huoneeseen laskeutui hiljaisuus, Virva hymyili. Tiesi, ettei enää tarvitsisi piilottaa tossujaan eikä itkeä öisin pimeää. Hän oli vihdoin kotona, ja häntä rakastettiin. Lämpimän peiton alla Vilva sulki silmänsä, ja sillä erää uni oli pehmeintä mitä koskaan kuin lupaus, että tästä eteenpäin voi nukkua rauhassa. Ja elämä, kaikessa hauraudessaan, piti nyt sylissään yhden pienen ihmisen verran enemmän toivoa.
