Naapuri järjesti tupakointipaikan oveni eteen. Ratkaisin asian suorasukaisesti ja hän ei todellakaan osannut odottaa, miten siinä kävisi.
Missä oikein lukee, että tämä ilma kuuluu sinulle? Rappukäytävä on yhteistä aluetta. Tupakoin täällä, jos huvittaa, ja syljen, jos huvittaa. Opettele lait, nainen!
Kaksikymppinen Sanni, naapuri-Maijan tytär, puhalsi sakeaa, makeaa höyryä suoraan kasvoilleni. Vieressä nojaili kaksi poikaa, istuen rennosti rappukäytävän ikkunalaudalla ja hörötti kovaan ääneen. Betonilattialla lojui tupakantumppeja, tyhjiä energiajuomatölkkejä ja auringonkukansiementen kuoria.
Minä, Ritva Lehtola, suuren teollisuuslaitoksen pääkirjanpitäjä, en ruvennut yskimään tai huitomaan, kuten nuoriso varmaankin odotti. Sen sijaan, korjasin silmälasejani ja katsoin naapurin tyttöä sillä arvostavalla, painostavalla katseella, joka saa tuotantopäälliköidenkin selät hiestä märiksi tilintarkastuksen aikana.
Tämä paikka on yhteinen, Sanni, sanoin kylmällä äänellä. Siksi täällä ei tupakoida, syljeskellä eikä tehdä tästä sikolättiä. Sinulla on viisi minuuttia siivota jälkenne. Muuten ratkaisen asian toisella tapaa.
Hui kauhea, kylläpä nyt pelottaa! Sanni irvisti ja tiputti tuhkan äsken siivotulle lattialle. Mene ottamaan verenpainelääkettä, ettei paineet nouse. Valitatko äidille vai? Hän antoi minun istua tässä, ettei tarvitsisi haista kotona.
Pojat rähisivät naurusta. Minä suljin kotioven, jättäen melun taakseni.
Eteisessä tuoksui paistetulle perunalle ja vanhalle puulle kodikas, tuttu haju, jonka halpa tupakan käry nyt pilasi, kun se tunki avaimenreiästä sisään. Keittiössä istui kyyryssä mun miehenvainaan veljenpoika Jussi.
Jussi oli kolmekymmentäkaksivuotias, mutta näytti nelikymppiseltä varhaisen kaljuuntumisen ja kumaran ryhtinsä takia. Hän oli asunut kanssani jo kymmenen vuotta. Hiljainen, huomaamaton ja hieman änkyttävä Jussi työskenteli kellosepän verstaalla ja pelkäsi varjojaankin. Naapureille hän oli hieman erikoinen, helppo kohde kuittailulle.
R-ritva, ne taas siellä tupakoi? Jussi veti päätään hartioiden väliin kuullessaan kolinaa käytävältä.
Syö, Jussi. Ei ole sinun murheesi, sanoin jämerästi ja nostin lisää perunoita lautaselle. Sisälläni kuitenkin kuohui.
Illalla menin Maijan ovelle. Hän avasi kylpytakissa, puhelin korvalla, kasvonaamio kasvoillaan.
Maija, sun tyttäresi on tehnyt oven eteen röökiparatiisin. Savu tulee sisään, meteli jatkuu yömyöhään. Nyt riittää, vaadin, että puutut asiaan.
Maija pyöräytti silmiään, puhelinta laskematta.
No voi Ritva sentään, älä jaksa nipottaa. Antaa nuorten olla, ulkona on kylmä. Eivät ne narkkareita ole, keskustelevat vain. Sinä kun et ole äiti, niin siitä se tiukkuus kumpuaa. Jussillesi tuo tuskin haittaa, ethän edes huomaa
Teki kipeää. Vedinhän henkeä hitaasti.
Nuorten asia vai? Ja Jussi muka häiritsee sinua? Hyvä on, Maija. Kuulin kyllä.
Palasin kotiin, otin esiin asiakirjakansion työpöydältäni. Tunteille ei ollut sijaa vahvat turvautuvat lakiin ja järjestykseen.
Seuraavan viikon pysyin mahdollisimman huomaamattomana. Sanni luuli varmasti minun jo luovuttaneen ja valtasi koko käytävän. Sinne raahattiin vanha nojatuoli roskiksesta, musiikki soi puoleen yöhön.
Kaikki ratkesi perjantaina.
Jussi oli tulossa töistä, kainalossa ruokakassi ja pieni laatikko asiakkaalle. Samaan aikaan hän joutui kulkemaan Sannin ja poikien ohi, kun yksi pojista Sannin poikaystävä, jota kutsuttiin Hapoksi pisti jalan eteen.
Jussi kompastui, kassi repesi, omenat vierivät lattialle tumppeihin ja pölyyn, ja kellolaite lensi seinään.
Oho, lintukin lensi, nauroi Happo.
Sanni puhalsi savua laiskasti.
Kato etees, urpo. Haet sitten omenas, ennen kuin suutun.
Jussin kasvot olivat punaiset, kädet vapisivat hänen kerätessään omenoita. Kyyneleet kiiluivat silmissä. Hän oli tottunut tottunut siihen, ettei hän ollut kenellekään mitään, että häntä sai tönäistä eikä kukaan puolustanut.
Silloin avasin oven. Seisoin kynnyksellä kädessäni älypuhelin, jonka kamera osoitti suoraan Happoa.
Häirintää, loukkaamista ja omaisuuden vahingoittamista, sanoin napakasti. Kaikki tallessa videolla. Soitan poliisin paikalle ja toimitan materiaalin myös taloyhtiön hallitukselle.
Laita pois se puhelin! poika murahti, mutta ei uskaltanut lähestyä katseeni oli pahempi kuin yksikään poliisi.
Jussi, sisälle, komensin, katsomattakaan häneen. Mene heti.
E-entä omenat?, ähkäisi hän.
Jätä ne. Ne eivät ansaitse parempaa, niin kuin kaikki muukin tässä käytävässä.
Oven suljettua käännyin Sannin puoleen.
Kuuntele minua nyt, tyttö. Luulitko, että olen viikon kärsinyt turhaan? Keräsin aineistoa.
Mitä aineistoa, tuhahti Sanni, mutta ääni värisi jo.
Otin yhteyttä asunnon omistajaan. Sinun äitisi ei omista tätä asuntoa, eikö niin? Se on isäsi nimissä asuu Helsingissä ja kuvittelee tyttärensä olevan mallikelpoinen opiskelija, ei räyhäävä käytävävaltaaja.
Sannin kasvot kalpenivat. Hän pelkäsi isäänsä, joka elätti heidät molemmat vain, jos tytär käyttäytyi esimerkillisesti.
Et kai uskalla, hän kuiskasi.
Olen jo tehnyt sen. Isäsi sai kymmenen minuuttia sitten kuvat ja videot harrastuksestasi. Mukana rikosilmoitus ja valitus taloyhtiölle. Poliisi käväisee myöhemmin. Isäsi lupasi tulla itse heti aamulla.
Lauantaiaamuna rappukäytävässä kaikui matala miesääni.
Joimme Jussin kanssa teetä, kun ovikello soi. Ovella seisoi kookas, arvokkaasti pukeutunut mies Sannin isä Petri Vuorinen. Vieressä seisoi itkuinen Maija, mutta Sanni puuttui kokonaan näkyvistä.
Rouva Lehtola, mies lausui ystävällisesti mutta määrätietoisesti. Pyydän anteeksi tyttäreni ja ex-vaimoni käytöstä. Käytävä on siivottu, maalauskin maksetaan minun puolestani. Sanni lähtee opiskelija-asuntolaan. Rahanhana on kiinni.
Nyökkäsin ja otin anteeksipyynnön vastaan tyynesti.
Kiitos, mutta on toinenkin asia.
Kutsuin Jussin eteiseen. Hän seisoi kumarassa ja valmistautui myrskyyn.
Eilen eräs ystävä loukkasi häntä ja rikkoi hänen työnsä. Joista Jussi on ainutlaatuinen tekijä korjaa vanhoja kelloja, joihin eivät edes sveitsiläiset tartu.
Petri Vuorinen vilkaisi Jussia tarkkaan.
Kellojen korjaaja?
E-enemmänkin ennallistaja, Jussi änkytti hiljaa.
No johan nyt, sanoi mies ja astui lähemmäksi. Jussi perääntyi vaistomaisesti, mutta Petri ojensi leveän kätensä. Omistan kokoelman vanhoja taskukelloja, yksi niistä ei toimi ja kolme korjaamoa kieltäytyi yrittämästä. Voitko katsoa?
Jussi nosti katseensa. Häntä katsottiin ensimmäistä kertaa aidosti ammattilaisena.
V-voin yrittää. Jos jousi on ehjä.
Sovittu, sanoi Sannin isä ja puristi Jussin kapeaa kättä. Ole hyvä vaan, pidän kiitollisuudenvelan. Palkkiot ja korvaukset hoidan.
Oven sulkeuduttua Jussi tuijotti kättään pitkään. Sitten hän oikaisi selkänsä.
Ritva-täti, hän sanoi vakaasti, melkein takeltelematta. Taidan sittenkin käydä keräämässä ne omenat pois. Eihän ruokaa saa haaskata.
Käännyin ikkunaan, ettei hän näkisi silmissäni kosteutta.
Kerää vaan, Jussi. Ja pistä teevesi tulemaan. Tänään on juhlapäivä.
Rappukäytävä oli hiljainen ja puhdas. Tuoksui kloorille ja tuoreelle maalille. Meidän asunnosta leijui piirakan tuoksu, ja Jussi kertoi keittiön pöydän ääressä turbiinikellon toiminnasta varmalla äänellä.
Tupakkapaikka oli suljettu. Iäksi.
Tämä kaikki opetti: kun pitää puolensa ja toimii viisaasti, oikeus ja arvostus voittavat lopulta.
