Helmi ei voinut sietää niitä päiviä, kun mahdolliset adoptoijat saapuivat lastenkotiin. Seitsemän vuoden aikana kukaan ei ollut valinnut häntä. Pienenä hän vielä odotti noita päiviä kuin lumottuna tuijotti sieviä tätejä ja setiä, jotka näyttivät ihan oikeilta taikureilta. Hän kuvitteli heidän vievän hänet kotiinsa kartanoon! Siellä uusi äiti suukottaisi häntä iltaisin nukkumaan. Ja uusi isä nostaisi olkapäille ja kantaisi pitkin tuuheaa metsää. Hän saisi myös oman huoneen. Eikä tarvitsisi enää katsella ärsyttävää Jonnea, joka aina halusi nykäistä letistä ja kutsui häntä Peipoksi.
Helmi ei tiennyt, mitä peippo edes tarkoitti, mutta se kuulosti kamalan loukkaavalta. Jonne taas taputti selkään ja hihkui:
Peippo! Peippo!
Helmi oli viisi, kun hän joutui lastenkotiin. Vanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa. Kauan hän ei ymmärtänyt miksi äiti tai isä ei tule, miksi hänet oli jätetty. Vuosien varrella hän tajusi, ettei heitä enää ollut, ja vähitellen kasvot muuttuivat sumeiksi, äänet unohtuivat, tuoksut haipuivat ja koti katosi mielestä.
Helmi silti halusi palavasti, että joku jonain päivänä valitsisi hänet. Mutta ihme ei tapahtunut ja pikkuhiljaa hänestä alkoi tuntua, ettei häntä valittaisi koskaan. Olihan hän ruma ankka. Ottajat nappasivat aina ne tytöt, joilla oli upeat ruskeat hiukset ja nauhat, sievät hymyhuulet ja kimaltavat silmät.
Jonne jatkoi nykimistään ja nälvimistä, nyt Helmi oli sentään oppinut, että peippo on lintu. Tänä päivänä adoptioperheet tulivat taas. Kaikki tytöt laitettiin juhlapukuihin, letitettiin silkkirusetit hiuksiin. Helmi kävi saksilla omat hiuksensa poikatukaksi. Hän ei halunnut enää ketään valitsemaan itseään. Hän aikoi tästä eteenpäin valita kaiken ja kaikki ihan itse.
Hoivaäidit henkäisivät, kun näkivät hänen tukkansa. Jonnekin heitti taas nuotin:
Peippo!
Helmi täytti kaksitoista. Jonne oli kolme vuotta vanhempi. Sinä päivänä Helmi jäi hylätyksi. Epätasainen tukka, vihreä salamoi katse ehkä liian pelottavaa kaikille.
Kolme vuotta myöhemmin Jonne jätti lastenkodin. Hyvästeltyään kaikki, hän tuli tarkoituksella Helmin luo:
No niin, Peippo, jäätkö sinä tänne?
Jään minä, vastasi Helmi välinpitämättömänä.
Koitapa pärjätä ei ole enää kauaa! Kolme vuotta! Sitten tulen hakeen sut omaan kotiini, sanoi Jonne ja nyökkäsi päättäväisesti.
Mitä vielä, en kai minä sentään sua valitse? Olet hullu, Helmi ärähti takaisin.
Jonnen katse viivähti oudon pitkään. Hän kääntyi ja meni pois, katsomatta enää taakseen.
Lastenkodin ovi naksahti kiinni, Helmi astui hämärälle kadulle. Hän veti sisäänsä vapauden ja aikuisuuden ilmaa. Siipirikko ankanpoikanen oli vuosien kuluessa muuttunut pitkäksi ja solakaksi, hiukset valuivat vyötärölle, silmät vihersivät kirkkaana. Hän suuntasi vanhempiensa asunnolle. Kunnes kuuli äänen:
Terve taas, Peippo!
Hän kääntyi. Jonne seisoi kadulla.
Mitä sinä täällä? Helmi tuhahti.
Lupasinhan tulla hakemaan sinut. No, tässä mä nyt oon.
Ja minä sanoin, että valitsen omat ihmiseni!
Helmi katsoi poikaa nyt alhaalta ylöspäin Jonne oli kasvanut pitkäksi ja harteikkaaksi kuin koivunrunko.
Valitse mut, Helmi, pyysi Jonne hiljaa.
Mietin asiaa, sanoi Helmi ja lähti kohti uutta kotiaan.
Jonne tuli joka ilta hänen ikkunansa alle. Istuessaan lumisella penkillä hän odotti, kunnes Helmin valo sammui. Kesän vihreä vaihtui ruskan sateisiin, syksyn jälkeen tuli jäätynyt talvi. Silti poika vain istui ja odotti yötä myöten.
Kerran Helmi käveli hiljaiselle pihalle, istahti Jonnen viereen:
Joko sulla alkaa palella?
Kylmä ei haittaa, kunhan valitset mut, Jonne pyysi ja katsoi häneen pitkään, lempeästi.
Helmi pomppasi kuin tulikuumalle liedelle ja juoksi kotiinsa. Hän kurkisti ikkunasta lumiverhon läpi, miten Jonne tähyili valoja.
Uudenvuodenaattona Helmi kiirehti kotiin töistä. Oli katettava pöytä, löydettävä uusi mekko, kohta vuosi vaihtuu! Penkillä ei istunut ketään. Sykähdys lävisti sydämen onko jotain sattunut?
Tunti kului. Helmi istui keittiön pöydän ääressä skoolasi kuplivalla omenasiiderillä ja yritti olla hermostumatta. Hän vilkaisi ikkunasta ulos Jonnea ei näkynyt. Kurja tunne alkoi kiertää vatsassa.
Miten voin etsiä, kun en tiedä osoitetta, numeroa, mitään! Tyhmä minä! Helmi huusi itselleen hiljaa.
Silloin yö räjähti valoon. Helmi ajatteli, että jo ammutaan uuden vuoden ilotulituksia ja meni ikkunan ääreen.
Pihalla, valkealla hangella, leimusi oransseilla liekeillä sana:
VALITSE MINUT, HELMI!!!
Jonne istui penkillä kuin aina, katseli häntä ja heilutti rauhallisesti kättään.
