12. maaliskuuta
Tänään työpäivä venähti taas. Olin juuri saanut vaihdettua hanan kylpyhuoneessa yhdelle vanhemmalle rouvalle, kun pomolta tuli soitto vielä yksi keikka, voisi käydä vilkaisemassa vuotavaa keittiöhanaa.
Olen ollut nyt puoli vuotta hommissa pienessä turkulaisessa talohuoltoyhtiössä. Teemme putkitöitä, siivouksia ja kaikkea siltä väliltä.
Ajoin osoitteeseen, soitin ovikelloa. Oven avasi noin kymmenvuotias poika, ja hänen vierellään seisoi vaaleatukkainen tyttö, ehkä pari vuotta nuorempi.
Onko aikuiset kotona? ihmettelin.
Työpaikalla ohjeistettiin, ettei pitäisi mennä asuntoon ilman aikuista.
Äiti on ihan kohta tulossa! Tule vaan sisään. Keittiön hana tippuu ja vähän vuotaa. Yritin teipillä korjata, mutta eihän se auttanut. Älä huoli, rahaa on kyllä antaa, poika kiirehti vakuuttamaan.
Lopulta menin sisään. Uskoin, kun poika sanoi äidin tulevan ihan pian. Purin hanan auki ja vaihdoin venttiilin.
Meillä on pöytäkin vähän vinossa ja yksi jalkakin heiluu, eikä pistorasia toimi, tyttö huomautti rohkeasti.
Isä varmaan korjaisi, mutta meidän isä on lentäjä. Se lentää jossain tosi kaukana, eikä pääse koskaan kotiin, tyttö selitti minulle, toistaen selvästi äidin sanoja.
Kohta ulko-ovi aukesikin.
Äiti, ehkä kolmekymppinen, näytti väsyneeltä sellaiselta, jolla on yksi toive: saada hetki rauhaa.
Sua ei ikinä saa kiinni! poika totesi äidilleen. Lupasit jo monta kertaa pyytää korjaajan, mutta aina se unohtuu. Mä hoidin nyt itse.
Nainen maksoi minulle euroa käteen, ja tyttö muistutti vielä pöydästä ja pistorasiasta. Sovittiin, että tulen seuraavana päivänä. Jätin käyntikorttini.
Poika, jonka nimeksi jo olin ehtinyt tunnistaa Aleksiksi, lähti kanssani ulos viemään roskat.
Ei meillä mitään lentäjäisää ole! Keksittyä kaikki. Äiti luulee, ettei me ymmärretä muka mitään. Jos olisi, niin kai se olisi kerran edes käynyt kotona? Ja kyllä mä näin, kun äiti osti Annille nuken synttärilahjaksi mutta muka isä lähetti. Aleksin ääni jäi surulliseksi.
Älä nyt Ehkä se ei oikeasti pääse. Maailmassa tapahtuu jos jonkinlaista, yritin vakuutella, vaikka tuskin poika minua uskoi.
Kotona pyörin pitkään levottomana. Lentäjä. Sana jäi pyörimään mielessä. Minäkin olin ollut lentäjä. Ennen.
Asuin suurkaupungissa, lensin ulkomaille. Minulla oli kaunis vaimo, mutta hän halusi minun asettuvan maihin, haaveili lapsista. Ai sinä seikkailet taivailla ja minä yksin arjen kanssa? Ei käy!
Vaimoni vanhemmat muuttivat ulkomaille, sukulaistensa luo. Vaimokin päätti lähteä perässä, enhän suostunut muuttamaan mukana. Erosimme, hän lähti. Minä jatkoin lentämistä, kunnes terveys petti. Oli pakko jäädä eläkkeelle.
Palasin Raumalle, äidin luo. Sain puolisen vuotta viettää hänen seurassaan, kunnes hän lähti pois. Kaikki kävi nopeasti.
Silloin elämä karkasi käsistä. En ollut ennen juonut, mutta nyt ystävät ja naapurit löysivät tiensä luokseni. Ilta toisensa jälkeen kului juhliessa, kunnes eräänä yönä äiti tuli uneeni ja katsoi minua pettyneenä, kyyneleet silmissä.
Aamulla heitin vieraat ulos ja ryhdistäydyin. Tein pienen pintaremontin asuntoon ja jäin sitten yksin.
Monen lehden jälkeen silmäilin paikallisesta lehdestä ilmoituksen: tarvitaan huoltomiehiä, oma auto plussaa. Päätin kokeilla. Työ toi rytmiä päiviin ja ansiokaan ei ollut pahitteeksi.
Pidän siitä, että voin itse valita vapaapäiväni ja pitää vähän lomaa aina tarvittaessa.
Seuraavana iltana soitin uudestaan Aleksin ja Annin kotiovelle. Oletin, että äiti tulisi taas myöhään, mutta tällä kertaa hän olikin jo kotona.
Korjasin pöydän jalan ja pistorasian, kiinnitin hyllyn ja säädin keittiökaappien saranoita. Kylppärin puolelle katsahtaessani menin hiljaiseksi.
Taitaa olla remontin paikka koko kylppärissä, ehdotin.
Jos vaan sinä haluat ottaa sen työn, tehdään! Meillä on vähän säästöjä, kyllä niillä maksetaan, nainen vastasi. Hänen nimensä oli Aino.
Työn lomassa tutustuimme. Aino työskenteli lastentarhanopettajana. Tule syömään, olet ollut koko illan töissä. Onhan sulla nälkä? hän ehdotti ujosti.
Lapsetkin houkuttelivat pöytään. En hennonnut kieltäytyä.
Illallinen venyi. Lapset menivät jo nukkumaan, mutta me jäimme pöytään juttelemaan. En ole koskaan puhunut kenellekään yhtä avoimesti omasta elämästäni. Aino kuunteli pää kättä vasten, silmissään lempeyttä ja ymmärrystä.
Ei hänelläkään ollut miestä. Kaksi epäonnistunutta parisuhdetta, kaksi lasta. Isä-lentäjätarina oli Ainon keksintö aikoi kyllä kertoa lapsille totuuden myöhemmin.
Lähdin kotiin vasta puolenyön jälkeen. Lupasin tulla taas seuraavana iltana, hommaa riitti vielä.
14. maaliskuuta
Tänään Aino avasi oven ja jäi sanattomaksi. Tulin kylään vanhassa lentäjänpuvussani, kainalossa kukkakimppu ja täytekakku.
Isi, meidän isi-lentäjä tuli kotiin! hihkaisi Anni ja syöksyi halaamaan.
Nyt mä tulin takaisin, en vaan heti tunnistanut teitä. Olen ollut niin pitkään poissa. Eiks niin, Aino? katsoin Ainon suuntaan. Hän nyökkäsi hymyillen muuta vastausta ei ollutkaan.
Siihen päättyi Ainon pienen perheen yksinäisyys. Aleksista ja Annista tuli minun lapsiani virallisestikin, ja puolentoista vuoden päästä meille syntyi vielä pieni poika.
Ehkä elämä osaa yllättää, kun uskaltaa avata oven uudestaan.
