Siis kuuntele, mun on ihan pakko kertoa sulle yhdestä ihan uskomattomasta sattumuksesta, mikä mullakin tässä hiljattain tapahtui. Olin ajamassa Tampereelta kohti Seinäjokea, ja tie oli ihan kuin peilipinta raju musta jää joka paikassa, nopeus oli ihan olematon. Normaalisti siinä menis joku 40 minuuttia, nyt olin puksuttanut jo melkein pari tuntia. Jalat puutuneet, takapuoli puuduksissa, tuntui että pysyn vielä istumaan autooni lopun ikääni.
Nyt riittää, mutisin itsekseni ja ajoin varovasti tien sivuun.
Siinä ympärillä pelkkää lumikaaosta, niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei talon taloa, ei liikkuvia autoja eikä edes rusakkoa näkökentässä vain valkoista autiomaata horisonttiin asti. Nousin autosta ja yritin vähän venyttää ja verrytellä, että veri alkais taas kiertää. Kirpeä pakkanen pisti keuhkoihin, mutta sisäilman tunkkaisuuden jälkeen se teki ihan hyvää.
Just kun olin tekemässä paluuta autolle, huomasin jotain pientä ja tummaa ehkä viidentoista metrin päässä, siinä pellon laidalla.
Varmaan joku kivenmurikka, ajattelin, mutta joku uteliaisuus vei mennessään, ja lähdin kuitenkin katsomaan.
Lunta siinä oli reilusti nilkkaan asti ja sain vähän kahlailla. Lähempää äkkäsin, ettei se ollutkaan mikään kivi. Siinä oli jotain elävää. Mun sydän löi nopeammin, kun tajusin mistä oikein oli kyse.
Pieni kissanpentu, ihan käpertynyt palloksi, melkein kaiken peitti paksu lumi. Vähän näkyi viiksistä jääpuikkoja. Pikkuinen tärisi ja inahteli vaimeasti.
Voi elämä… huokaisin, menin polvilleen sen viereen.
Ojensin kättä pentu oli ihan jäässä kauttaaltaan. Miten ihmeessä se oli päätynyt keskelle lumista peltoa, ihan kaukana lähimmästä kylästäkin? Sillä hetkellä en oikeastaan miettinyt, vaan nappasin palleron syliin ja juoksin liukastellen takaisin autolle. Heti ovet auki, takakontista esiin vanha pyyhe (onneksi sellainen lojui mukana), kiedoin märän ja jäätyneen pikkuisen siihen. Laitoin lämmityslaitteen täysille ja suuntasin lämpövirran suoraan etupenkille, missä pentu nyt lepäsi.
Kestähän vielä vähän, kestähän, supatin jännittyneenä, kun lähdin varovasti ajamaan uudelleen jäätiellä. Mun päässä pyöri vain yksi ajatus: mun on saatava tämä karvanen kylmettynyt pallo lämpimään ja turvaan.
Kului varmaan parikymmentä minuutttia, kun huomasin, että kissanpentu alkoi vähän liikkua. Ensin varovasti tassu heilahti, silmät raottuivat, ja hetken päästä kuului jopa pieni kehräys, kun se painautui sääreeni kiinni.
Siinäpäs sinä oot reipas, äkkiä hymyilin, ja sydän alkoi lämmetä. Siinäpä oot sinä.
Velä kun päästiin kotiin, mä levitin lattialle pikaisesti pari vilttiä, hain varastosta vanhan lämpöpuhaltimen ja tein pienen pesän pennulle. Sillä välin lämmitin myös vähän maitoa (ei tietenkään suoraan jääkaapista), ja pentu joi varovaisesti, mutta ahneesti. Sitten se taas käpertyi kerälle ja nukahti.
Istuin siinä vieressä tosi pitkään, katselin pientä nukkuvaa kissaa. Mulle tuli ihan omituinen, hassu tunne kuin olisin odottanut tällaista hetkeä jo vuosia, huomaamattani.
Varpu, sanoin lopulta ääneen. Sinusta tulee Varpu.
Aamulla ensimmäiseksi kävin katsomassa, miten Varpu voi. Se nukkui makeasti ja kehräsi hiljaa, selvästi olo oli lämpimämpi. Silti tiesin, että eläinlääkäriin on mentävä koskaan ei voi tietää miten kauan pentu oli ollut hangessa ja miten se oli siihen vaikuttanut.
Klinikalla meitä vastaanotti nuori eläinlääkäri, Elina Koskinen. Hän tutki pennun huolellisesti kuunteli sydämen, testasi tassujen refleksit, paineli varovasti.
Arviolta puolivuotias, hän totesi. Perusterve ja nuori keho, mutta…
Mutta mitä? kysyin saman tien.
Kissasi hännänpää on paleltunut. Katso, se mustunut osa tuossa. Jos sitä ei poisteta, siihen voi kehittyä kuolio ja bakteerit pääsevät leviämään. Leikkaus olisi hyvä tehdä heti tänään.
Nyökkäsin, vaikka sisällä kyllä kouraisi pieni pentu oli jo kokenut aivan liikaa ja nyt vielä tämä.
Toimikaa vaan, sanoin päättäväisesti. Tehkää mitä täytyy.
Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa, ja sain jäädä viereen. Silitin Varvun päätä ja puhelin rauhoittavia juttuja.
Eikä sieltä tullut ääntäkään. Varpu vain makasi rauhassa, katseli isoilla silmillään ja kehräsi hiljaa ihan kuin olisi ymmärtänyt, että häntä autetaan.
Tällaista ei kyllä usein näe, eläinlääkäri Elina sanoi vielä viimeistä tikkiä laittaessaan. Yleensä kissat rimpuilee, huutavat, vaikka olisi nukutettukin. Tämä on kyllä todellinen sankari.
Kurkkuun nousi pala, kun silitin Varpua. Miten pieni ja rohkea voikaan olla.
Illalla mentiin sitten kotiin. Varpu oli kääritty pehmoiseen vilttiin ja kehräsi sylissäni vähän heikommin, mutta kehräsi kuitenkin.
Tämä on sun koti nyt, sanoin Varvulle, kun astuttiin sisälle. Sinun koti, aina.
Viikko meni nopeasti. Varpu toipui täysin: söi hyvällä ruokahalulla, laukkasi ympäri asuntoa (ilman häntää koordinaatio vähän otti harjoittelua), leikki kaikilla palloilla ja naruleluilla joita olin ostanut. Mutta kaikista eniten Varpu halusi vaan olla mun lähellä. Mihin ikinä meninkin keittiöön tai partsille kissa laahusti perässä. Yöllä Varpu nukkui ainoastaan tyynyni vieressä, ihan pieneksi palloksi käpertyneenä.
Sinä oot kyllä oikea varjo, nauroin, kun rapsutin sitä korvan takaa.
Ja Varpu kehräsi niin, että koko asunto tuntui tärisevän.
Yhtenä iltana istuin sohvalla, Varpu nukkui sylissä. Silitin sen pehmeää turkkia ja mietin sitä päivää, kun pysähdyin keskelle autiota peltoa, pimeään talvi-iltapäivään, näin tumman kohdan lumessa. Olisin voinut jatkaa ohi, ihan helposti.
Tiedätkö, Varpu, kuiskasin, ehkä tää oli kohtalo. Olisin voinut pysähtyä ihan muualle, tai olla pysähtymättä ollenkaan. Mutta pysähdyin just siihen, just silloin.
Varpu raotti yhtä silmää, vilkaisi minua ja painui taas uneen, pienenä ja tyytyväisenä.
Kiitos sulle, Varpu, jatkoin hiljaa. Että oot. Että löysin sut. Tai ehkä sinä löysit mut, en tiedä varmaksi.
Ulkona satoi taas hiljakseen lunta, aivan kuten sinä pakkaspäivänä silloin. Mutta enää mä en pelkää talvea. Täällä kotona odotti pieni lämmin ihme, joka joskus oli vaan jäätynyt nyytti tienvarressa.
Nyt Varpu on mun perhe, mun koti ja mun sydän. Se haukotteli juuri, venytteli ja käpertyi vielä tiukemmin syliin tähän ihmiseen, joka ei kävellyt ohi, vaan pysähtyi ja pelasti.
Mä ymmärsin, miten joskus yksi hetki ja yksi päätös voi muuttaa kaiken. Eikä vain sille jonka pelastaa, vaan myös sille joka pysähtyy auttamaan.
