Jäässä värisevä kissanpentu surullisine kasvoineen ilmestyi kuin itsestään pienen maalaiskaupan ovelle pyytämään apua.
Pikkuruinen, huomaamaton pentu oli yhtäkkiä osa kyläkaupan maisemaa, kuin pohjoistuuli olisi tuonut sen mukanaan tai joku olisi salaa jättänyt sen siihen. Rähjäinen karvapallero pyöri levottomana, painoi käpälänsä vasten vatsaansa ja tutisi kylmästä sekä kosteudesta. Sen heleä mutta hento “mauu” kaikui torilla, muttei sulattanut kenenkään sydäntä: kasvot olivat täynnä ruvia, silmät viiruina, ja karva kaulasta sekä korvista paikoitellen kadonnut. Kukaan ei tiennyt mistä se oli siihen kulkeutunut, mutta näky herätti vain harmaata sääliä.
Kaupan myyjät päästivät surkean pennun lämpöön ja tiputtivat niskoille Turvasuojan loishäätötipat, mutta apu oli vähäistä. Silti pentu saapui joka päivä kaupan ovelle, aivan kuin kelloa katsoen, ja kerjäsi itsepintaisesti syliä päättäväisyydellä, joka muistutti vanhoista satujen hylätystä.
Yöt muuttuivat viileämmiksi, ja pikkuinen, joka jo kangistui -5 asteen pakkasessa, ei olisi selvinnyt pakkasista, jos mittari painuisi -20 asteeseen. Eräs myyjistä muisti, että olimme kesällä hakeneet samalla lailla hylätyn kissanpoikasen juuri tästä kaupasta, ja kysyi jälleen meiltä apua.
Kun saavuimme hakemaan pentua, se pyöri jaloissamme unenomaisesti, kiepahteli kantokopan ympärillä niin kuin tietäen, että nyt tarjottiin viimeistä mahdollisuutta pelastua kadulta. Se ponnahti takajaloilleen, kietoi häntänsä ympärillemme ja sykki kaikin mahdollisin keinoin hyväksyntää.
Jo kuvaa vilkaistessa oli selvää, että pennulla oli rouvia suomalaiseen tapaan kutsumme sitä rakkulaksi onneksi sairaus ei ollut edennyt pitkälle ja saimme sen nopeasti kuriin. Linimenttina käytimme Apteekin Apuatippoja, jotka tehosivat nopeasti.
Päästessään lämpimään kotiin hoitokotimme syleilyyn pentu alkoi kehrätä kuin pieni metsätraktori ja haki hellittelyä väsymättä. Ensimmäisinä päivinä se lähinnä söi ja nukkui, vuorotellen kuin kaamoksen aikaan.
Nimi syntyi kuin itsestään Pottu. Tämä pieni tytönpentu muistutti erehdyttävästi epäsymmetristä, suloisen kömpelöä suomalaista perunaa: vaatimaton, sopivalla tavalla hupsu, mutta kertakaikkisen hellyttävä. Tuo olotila ei kuitenkaan kauan kestänyt: vasta kahden tiputtelukäsittelyn jälkeen eteemme ilmestyi suurisilmäinen, varsin sievä kissaneiti.
Karva korvissa ja käpälissä ei ollut vielä kokonaan kasvanut takaisin, mutta se on vain ajan kysymys. Pottu on jo varattu steriloitavaksi, ja päivä päivältä siitä kasvaa terve, puhdas ja ihastuttava suomalainen kissa.
