Lähden nyt, niin tajuat, mitä olet menettämässä! Elä viikko yksin, ulvo kuuta ilman miestä talossa, ehkä silloin opit arvostamaan huolenpitoa! huusi Jussi teatraalisesti, paiskaten lenkkisukkapussin urheilukassiinsa niin, että lähes pudotti lempimaljakkoni hyllyltä eteisen ovenpielestä.
Katselin koko esitystä hiljaa oven suusta, sisälläni sekoittui loukkaantuminen ja hysteerinen nauru. Kolmekymppinen mieheni “poika” seisoi keskellä minun, siis ennen naimisiinmenoa hankkimaani yksiötä ja uhosi, että hänen poissaolonsa olisi jonkinlainen rangaistus minulle. Ilmeisesti hän aikuisten oikeasti uskoi, että ilman häntä seinät murenevat ja minä kuihdun pois kuin kastelusta unohdettu pelargonia.
Kaikki alkoi, kuten melkein aina, sunnuntaisen käynnin jälkeen anoppilassa. Jussin äiti, Marja-Leena, on erityinen nainen: hän osaa antaa kohteliaisuuksia, jotka saavat pudottamaan leuan lattiaan, ja antaa neuvoja sillä äänellä kuin varusmieskoulun vääpeli tahrasta saappaassa.
Jussi tuli sieltä takaisin “latautuneena”. Huomasin heti: suu tiukkana, silmät tutkailemassa, sieraimet laajentuneina pölyn varalta.
Paula, miksi kylpyhuoneen pyyhkeet eivät taas ole värijärjestyksessä? hän aloitti jo eteisessä, riisumatta kenkiään. Äiti sanoo, että se aiheuttaa visuaalista hälyä ja tuhoaa kodin harmonisen energian.
Huokaisin syvään.
Jussi, sun äiti on nähnyt harmoniaenergian vain 90-luvun telkkarista, ja pyyhkeet on siinä, missä niiden kuuluu olla: käsien ulottuvilla, vastasin rauhallisesti, hämmentäessäni kaalilaatikkoa uunissa.
Jussi mutisi, marssi keittiöön ja tökkäsi kattilan kantta sormellaan.
Taas kasvikset paloina? Äiti sanoo, että oikea vaimo laittaa kaiken soseeksi, miehen ruuansulatukselle se on parempi. Sä olet vaan laiska.
Jussi, laitoin lusikan syrjään. Teidän äiti ei syö kiinteää, kun säästi hammaslääkäristä ostaakseen neljännen kahviastiaston. Sulla on hampaat, käytä niitä. Pure.
Mies punastui ja haukkasi syvään henkeä ladatakseen lisää “mamman viisauksia”, mutta sanat jäivät kurkkuun.
Kyllä sä olet kiittämätön! hän pihisi. Äiti on sentään kotitalousneuvoja, väitöskirjakin kesken, tiedoksesi!
Jussi hyvä, äitisi on ollut koko ikänsä päivystäjä opiskelija-asuntolassa ja “neuvoja” vain siksi, että se kuulostaa hienolta, vastasin kaikessa rauhassa.
Seisoin siinä, kun hän yritti keksiä jonkin vastauksen, mutta koneistossa jumitti. Jussi räpytteli silmiään, ärähti hammasraudat yhteen ja heilautti kättään kuin kärpäsiä hätistäen.
Ton hetken hän oli ihan kuin pingviini.
Silloin hän päätti “opettaa minulle läksyn”.
Nyt riittää! hän julisti, laittaen vetoketjun kiinni. Lähden äidille viikoksi. Opi arvostamaan järjestystä ja miestä talossa. Palataan sitten tarkastan paikat ja odotan kirjallista anteeksipyyntöä.
Ulkona paukahti oven sulkeutuminen. Hiljaisuus laskeutui.
Oloni oli outo: samalla sekä tyhjä että… yllättävän helpottunut. Häntä kai pitäisi pelästyttää se, että saan jäädä rauhassa ja tilaan, jonka omistan? Nerokasta.
Kohtalo kuitenkin heitti mukaan ihan toisen juonen.
Maanantaiaamuna pomo kutsui huoneeseensa.
Paula, tämä on kiireellinen! Meidän projektiryhmä tarvitsee väliaikaisen vetäjän Ouluun. Lähtö huomenna, kestää kolme kuukautta. Päivärahat ja tuplapalkkio, ihan uusi auto irtoaa sillä. Vain sinä sovellut hommaan.
Seistessäni toimistossa tunsin, miten siivet kasvoivat selkään. Kolme kuukautta ilman Jussia, ilman Marja-Leenan soittoja, Pohjanlahden rannoilla, kunnon korvauksella.
Tottakai lähden, sanoin.
Lähdettyäni mietin, että kämppä seisoo tyhjänä koko ajan. Nykyään asuminenkin maksaa. Juuri silloin soitti ystäväni Sari.
Paula, hätä! Siskoni perheineen tuli Lapista, niillä on remontti, eivät löydä majoitusta, lapset ovat villejä mutta maksavat koko ajalta hyvän hinnan!
Ajatus syttyi päässä. Palaset loksahtivat paikoilleen.
Sari, anna niiden tulla mulle jo huomenaamuna. Avain on aulavahdilla. Yksi ehto: jos joku mies tulee vaatimaan oikeuksiaan, ajo pois ovella.
Samana iltana pakkasin omat tavarani, talletin arvokkaat kamat äidille ja valmistelin kämpän vuokralle. Jussi ei vastannut puheluihin kai oli kasvattamassa minua. No, eipä haitannut.
Aamulla lähdin kohti Oulua, ja saman päivän iltana Sari vei vuokralaiset kämppään: vanhemmat Matti ja Eeva, kolme pikkulasta sekä hurja, mutta lempeä suomenlapinkoira, Rekku.
Viikko kului.
Kuten jälkeenpäin kuulin, Jussi jaksoi äitinsä luona täyden viikon. Marja-Leena on hyvä etäällä arjessa hänen “rakkautensa” tuntuu kuristavalta.
Jussipoika, älä maiskuta, komentaa hän aamiaisella.
Jussi, miksei hanasta tule vettä heti? Sähkömittari pyörii, syyttää hän.
Selkä väärin, siitä tulee ryhti pilalle, muistuttaa, et kai halua näyttää Irja-tädiltä?
Viikon jälkeen Jussi parkaisi. Hän oli varma, että olin jo saanut tarpeellisen opetuksen, vuotanut kaikki kyynelvarastoni ja odottamassa hänen riemukasta paluutaan.
Kolmella ankealla neilikkakimpulla hän palasi kotiin.
Oven kohdalla, itsevarmana, työnti avainta lukkoon ei auennut. Koitti vielä, mutta turhaan. Soitti ovikelloa.
Sisältä kuului lasten jaloista syntyvä jytinä ja sitten koiran haukahdus, joka sai oven tärisemään.
Kuka siellä? jyrisi kova miehenääni.
Jussi epävarmasti: Öö… Jussi täällä, minä olen mies tässä taloudessa. Päästäkää sisään!
Ovi reväistiin auki. Matti seisoi ovella, kokoinen kuin jääkaappi, grillitikku kädessä, lapinkoira vierellään.
Mikä mies sinä muka? Paula lähti. Me asumme nyt täällä, vuokrasopimus on, maksettu kaikki. Kuka olet, häh?
Mutta minä, siis, minä olen omistaja! Tai siis… vaimon. Tämä on meidän koti!
Kuule, hyvä mies, Matti taputti häntä grillitikulla olkapäähän ja jätti rasvaisen tahran Paula sanoi, ettei ole miestä, mies asuu äidillä. Tämä on meidän nyt. Mene äidin luo. Eeva, tuotko sinappia grillilihoihin!
Ovi sulkeutui Jussin nokan edestä.
Minulle hän soitti minuutin päästä. Oulun ravintolassa katsoin merenrantaa, söin kalaa ja join valkoviiniä.
Mitä olet tehnyt!? kaikui puhujan päästä niin kovaa, että siirsin kännykän kauemmas. Keitä ne ihmiset ovat? Miksi eivät päästä minua sisään? Asuntoni on täynnä vieraita!
Rauhoitu, Jussi, katkaisin. Sanoit meneväsi viikoksi, ehkä pidemmäksi. Opin kyllä. Yksin on tylsää ja kallista. Annoin vuokralle, sopimus on kolmeksi kuukaudeksi.
Kolmeksi kuukaudeksi?! hän kiljaisi. Missä minä asun?!
Äitilläsi on tilaa, oikeat pyyherivit, sosekeitot yössä. Nautiskele. Minä olen töissä Oulussa. Vaihdan puhelinnumeroa.
Minä nostan eron! Haen kotiin poliisin! hän sylki.
Haepa vain. Kämppä on minun nimissä, vuokrasopimus laillinen, verot maksettu. Sinä et ole kirjoilla täällä, et ole kukaan.
Katkaisin puhelun.
Kymmenen minuutin päästä soitti Marja-Leena. Otin puhelun ihan viihteen vuoksi.
Paula! hän ulvoi Sä olet sydämetön! Heitit poikani kadulle! Suomessa avioliittolaissa lukee, että vaimo tarjoaa turvan!
Marja-Leena, keskeytin, laki sanoo, että puolisot ovat tasa-arvoisia. Paperissa lukee omistajaksi vain minun nimi. Jussi halusi kasvattaa minua jättämällä yksin? Koko homma toimi nyt loppui “kasvatus”.
Sä olet ahne juntti! anoppi haukkoi henkeä. Miehellä pitää olla omaa tilaa! Tuhoat perheen! Vien asian liittoon!
Vie vaikka Keno-arvontaan, nauroin. Ja muistathan muussata perunat Jussille, ettei jää pureskelu äidin harteille.
Hän päätti soittonsa semmoiseen ääneen kuin vanha faksi nielisi paperin.
Kolme kuukautta meni hujauksessa. Palasin uuteen kampaukseen, uusiin säästöihin ja kristallinkirkkaaseen ajatukseen siitä, ettei entiseen enää ollut paluuta.
Koti odotti puhtaana Matti ja Eeva olivat siististi siivonneet ja korjanneet jopa vuotavan hanan, johon Jussi ei ollut kolmekaan vuotta saanut aikaan.
Jussi ilmestyi ovelle pari tuntia kotiinpaluustani. Oli itsensä varjo: laihtunut, harmaa kasvoilta, rypistyneessä paidassa. Kolme kuukautta äidin helmoissa oli vuosikymmenten ikäännyttänyt häntä.
Paula, sanoi vältellen katsettani. Eiköhän lopeteta tämä lapsellisuus. Tajusin asiat. Äitikin meni vähän yli. Aloitetaan alku uudestaan? Toinkin jo tavarat takaisin.
Kun hän yritti astua kynnyksen yli, pysäytin hänet matkalaukulla.
Jussi, ei ole mitään aloitettavaa. Sinä halusit, että opin arvostamaan miestä kodissa? Opin kyllä. Matti korjasi hanan puolessa tunnissa, sinä et saanut mitään tehtyä vuosiin.
Mutta minä olen sun mies! hän parahti. Katseessa vilahti sama hätääntyneisyys kuin lapsella, joka ajetaan pois hiekkalaatikolta.
Olit mies, muuttui taakaksi, sanoin rauhallisesti. Tavarat on aulassa, avaimet kiitos.
Et voi tehdä tätä! hän yritti vanhaa uhkailua. Vien remontin oikeuteen!
Jussi, isäni teki remontin, kuitit minulla. Sinä tapetoin seinät vain valittamalla. Esitys loppuu, väliaika venyi, yleisö jo lähti kotiin.
Hän jäi seisomaan, räpyttelemään silmiään ja miettimään, missä kohtaa vaimon kasvatus muuttui hänen elämänsä romahdukseksi.
Suljin oven. Lukon kilahdus tuntui lähtölaukaukselta omalle elämälleni.
Kerrotaan, että Jussi yhä asuu äitinsä luona. Marja-Leena valvoo hänen ruokavaliotaan ja säännöstelee milloin poika menee nukkumaan ja mitä puheluita hän soittaa. Ja Jussi kulkee kumarassa, hiljaa, aina kengänkärkiin katsoen, varoen osumasta niihin näkymättömiin miinoihin, joita äidin tuulettomuus jättää lattioille.
Olen oppinut, että kun yrittää rangaista toista vapaudella, voi vahingossa antaa heille mahdollisuuden aivan uuteen elämään ja sen myötä löytää omankin rauhansa.
