Anna anteeksi, poikani.
Tämä on tarina perheestä, jota meidän Suomessa ehkä kutsuttaisiin haavoittuvaksi. Äiti kasvattaa poikaansa yksin, mies lähti, kun poika oli alle vuoden ikäinen. Nyt poika on jo 14, äiti on 34, hän työskentelee pienen kunnan kirjanpitäjänä.
Viimeinen vuosi on ollut yhtä taistelua. Vielä viitosluokkaan saakka poika menestyi koulussa, mutta sen jälkeen arvosanat alkoivat laskea. Hän toivoi vain, että Antti kävisi edes peruskoulun loppuun ja saisi jonkin ammatin! Jatkuvat yhteydenotot koulusta: luokanvalvoja ei säästellyt sanojaan vanhempainilloissa, ja muutkin opettajat antoivat mielellään palautetta Antin laiskuudesta ja huonosta käytöksestä. Äiti palasi kotiin väsyneenä ja epätoivoisena, tuntien olevansa täysin voimaton. Antti kuunteli hänen moitteensa hiljaa ja sulkeutuneena. Ei opiskellut, ei auttanut kotona.
Tänään taas astui kotiovesta ja huomasi, että huone on yhä siivoamatta, vaikka aamulla antoi tarkat ohjeet: Kun tulet koulusta, siivoa kämppä! Keittiöön mennessään hän laittoi veden kiehumaan ja alkoi laiskasti siivota. Pyyhkiessään pölyjä hän huomasi, että kristallimaljakko se ainoa arvoesine kotona, jonka ystävät olivat kerran antaneet syntymäpäivälahjaksi olikin poissa. Jäykistyi. Oliko poika vienyt ja myynyt sen?
Pahat ajatukset pyörivät päässä. Hän oli hiljattain nähnyt Antin oudon näköisten poikien seurassa. Kun kysyi keitä he ovat, poika murahti jotain epäselvää, ilmeellä Ei kuulu sulle! Huonoa seuraa tuo, äiti ajattelee huolissaan. Voi ei! Entä jos poika polttaa jotakin? Tai pahempaa? Äiti syöksyy alas portaita, pimeään iltaan, mutta pihalla näkyy vain pari satunnaista ohikulkijaa.
Palattuaan kotiin hän syyttää itseään: Minä olen syypää! Minä pilaan hänen elämänsä! Koko ajan torun ja hoputan. Poikani, minkälaisen äidin oletkaan saanut! Hän itkee pitkään. Sitten ryhtyy siivoamaan, sillä istuminen vain pahentaa oloa.
Jääkaapin takana hän löytää vanhan sanomalehden. Vetää sitä, kuulee lasinsirujen helinää ja löytää maljakon sirpaleet käärittynä paperiin. Hän tajuaa: poika rikkoi maljakon ja pelkäsi paljastaa sitä, ei vienyt eikä myynyt. Voi poika, siksi et uskalla tulla kotiin! Hän ajattelee jo, kuinka olisi suuttunut, jos olisi nähnyt maljakon sirpaleina, ja huokaisee raskaasti, aloittaa illallisen valmistelun. Kattaa pöydän, levittää lautasliinat, asettelee astiat kauniisti paikalleen.
Poika saapuu vasta pian puolenyön jälkeen, seisoo hiljaa ovella. Äiti riemastuu: Antti, missä viivyit näin kauan? Olin jo huolissani. Paleletko? Hän ottaa pölyiset, kylmät kädet omiin käsiinsä, lämmittää ja suukottaa poskelle: Mene pesemään kädet, laitan sinulle lempiruokaasi. Antti ei ymmärrä mitään, mutta menee kuuliaisesti pesulle.
Äiti ohjaa hänet keittiön sijasta olohuoneeseen siellä on erityisen siistiä ja kaunista. Antti istahtaa arastellen pöytään. Syö, rakas poikani, äiti sanoo lempeästi. Poika ei muista, milloin äiti puheli näin hänelle. Hän istuu pää painuksissa, koskematta ruokiin.
Miksi et syö, Antti?
Poika nostaa päätään ja äänellä, joka hieman värisee, sanoo:
Mä rikoin sen maljakon.
Mä tiedän, poikani, äiti vastaa hiljaa. Ei haittaa, kaikki hajoaa joskus.
Silloin poika nojaa pöytään ja purskahtaa itkuun. Äiti kävelee hänen luokseen, halaa varovasti olkapäästä ja antaa kyynelten valua. Kun poika rauhoittuu, hän sanoo hiljaa:
Anna anteeksi, poikani. Minä huudan liikaa. On ollut todella raskasta. Luulen ettet huomaa, miten väsyttää, kun töitä on liikaa ja välillä joudun tekemään töitä jopa kotona. Anteeksi, Antti, lupaan etten enää loukkaa sinua turhaan.
Syövät vaieten. Menevät aikaisin nukkumaan. Aamulla poikaa ei tarvitse herättää hän nousee itse. Lähtiessä äiti ei toista tavanomaista muista nyt vaan suukottaa poskelle: Nähdään illalla!
Illalla töiden jälkeen äiti huomaa, että lattia on pesty ja uunista löytyy paistettuja perunoita Antti on laittanut illallisen. Siitä päivästä lähtien hän kieltää itseltään puhumasta Antille koulusta ja arvosanoista. Jos koki itse koulun tapaamiset ahdistavina, miten poika sitten?
Kun Antti yhtäkkiä sanoo menevänsä lukioon peruskoulun jälkeen, äiti sysää syrjään epäilyksensä. Kerran hän salaa katsoo Antin Wilmaa ei yhtään vitosta.
Hänen mieleensä jää yksi erityinen ilta. Illallisen jälkeen hän alkaa laskea laskujaan, laittaa kuitit pöydälle. Silloin Antti istahtaa viereen ja sanoo auttavansa laskemisessa. Tunnin työskenneltyään äiti tuntee, kuinka pojan pää nojautuu hänen olkaansa vasten aivan kuten pienenä, kun Antti nukahti usein syliin. Silloin äiti tietää: hän on saanut poikansa takaisin.
