Sunnuntai, marraskuu. Saavuin jälleen isäni luokse Espoon rivitaloon iltapäivällä. Löysin 87-vuotiaan isäni keittiöstä, jossa hän vapisevin käsin yritti kaapia kylmää ohrapuuroa kattilasta. Hän ei ollut laittanut liettä päälle pelkäsi, että unohtaisi taas sulkea kaasun ja saisin siitä viimeisen sysäyksen viedä hänet kaupunkiin, johonkin hoivakotiin.
Riistin puurokattilan hänen käsistään.
Isä, mikset lämmittänyt puuroa? Ostinhan sulle sen mikroaaltouunin! ärähdin väsyneenä. Olin istunut ruuhkassa neljä tuntia, ja hermot olivat kireällä.
Isä ei katsonut minua. Hänen silmänsä tuijottivat vain vanhaa lattiamattoa, jonka hän itse oli aikoinaan asentanut, kun olin alakoulussa.
Ne napit ne on nykyään niin pieniä. Ja numerot menee sekaisin, Anssi, hän mutisi hiljaa.
Jokin minussa murtui.
Viime kuukausina olin käynyt harvemmin. Selittelin itselleni, että töitä oli liikaa, lapset harrastivat, elämä painoi päälle. Tosiasiassa sattui katsoa, miten vahvin tuntemani mies hiipui hiljaa pois.
Soitin kuitenkin viikoittain ja painotin aina samaa:
Isä, kompastut vielä siihen kuistin kynnykseen.
Muuta meidän luo. Kerrostalossa on hissi, siellä on lämmintä, suihku ilman kynnyksiä.
Luulin auttavani. Kuvittelin olevani hyvä poika, pelastavani hänet. Totuus oli, että halusin nousta nukkumaan ilman murhetta: “Mitenhän isä tänä iltana pärjää?”
Istuin häntä vastapäätä. Sisällä oli viileää uuni säädetty minimiin, “ettei mene rahaa turhaan kaasuun”, ettei tarvitsisi pyytää multa lisää euroja laskuihin.
Anteeksi, Anssi, hän kuiskasi ja ääni värisi. En halunnut olla taakka. Tiedän, että sulla on omat kiireet Mutta minä en haluaisi lähteä täältä mihinkään.
Katse etsiytyi olohuoneeseen, hänen maailmansa rajoittui vanhaan nojatuoliin, television surinaan ja kasaan laskuja, joita hän ei enää ilman lukulaseja saanut selvitettyä.
Jos sanon, että on vaikeaa, viet mut pois täältä, hän totesi kyyneleet silmäkulmissa. Jos lähden tästä kodista, mulla ei ole mitään enää. Odottaisin vain loppua vieraiden seinien keskellä.
Ne sanat sattuivat enemmän kuin mikään syytös.
Olin kohdellut isää kuin ongelmaa, jonka voi ratkaista. Kuin velvollisuutta, josta voidaan alleviivata rasti ruutuun. Olin unohtanut, että tämä sama mies oli painanut duunia Koneella ja Valmetilla kahtena vuorona 40 vuotta, jotta minä sain opiskella. Hänen itsekunnioituksensa oli kiinni näissä vanhoissa seinissä.
En kyennyt sanomaan mitään. Nostin puuron uudelle kattilalle, lämmitin sen liedellä ja annostelin kahdelle lautaselle.
Istuimme pitkään hiljaisina. Vain lusikat kopisivat vanhoihin Arabian lautasin.
Lopulta isä katsoi ulos pihan lehtettömiin koivuihin ja sanoi sanat, jotka jäivät kirveltämään:
Tiedätkö, Anssi vanhana ei enää kaipaa tavaroita eikä helppoutta. Kaipaa vain tunnetta, että on vielä ihminen. Että on jollekulle tärkeä. Että läheiset ovat siinä.
Tajusin, kuinka paljon olin ollut poissaoleva.
Hän ei tarvinnut modernia hoivaa tai remontoitua asuntoa. Hän kaipasi poikaansa.
Jotakuta, joka auttaisi täyttämään Kelan lomakkeen eläkkeeseen, eikä korottaisi ääntään.
Jotakuta, joka liimaisi isot tarrat mikroaaltouunin nappeihin.
Jotakuta, joka vain istuisi vieressä, jotta koti ei tuntuisi tyhjältä.
Me usein luulemme, että vanhempia rakastetaan järjestämällä kaikki kuntoon. Todellisuudessa todellinen rakkaus heidän iässään on läsnäoloa: sitä, että jaamme heidän vanhuutensa hetket, emme pakene niitä.
Siitä päivästä alkaen en puhunut muutosta. Nyt ajan isän luo joka sunnuntai, ilman poikkeusta.
Joskus tuon täydet ostoskassit, joskus lapsenlapset Sotkamosta, että saadaan meteliä ja elämää tähän taloon.
Usein vain istumme vierekkäin hänen vanhoissa tuoleissaan.
Tulee päivä, jolloin toinen tuoli on tyhjä. Silloin mikään työsaavutus, mikään euro, ei tuo enää takaisin yhtäkään tuntia isän kanssa.
Älkää kohdellako vanhempia projektina tai taakkana.
He eivät kaipaa neuvojanne tai briljantteja ratkaisuja.
He kaipaavat aikaanne.
Olkaa siinä nyt kun se on vielä mahdollista.
