Aikoinaan, Pohjanmaan lakeuksilla, kasvoi poika nimeltä Väinö Kallio. Hänen isänsä oli kyllä olemassa, mutta vain varhaisen lapsuutensa ajan kun Väinölle kertyi neljä vuotta, isä menehtyi. Tapani Kallio työskenteli pelastustyönjohtajana, ja henkensä vei tuhoisan maanjäristyksen raivaustöissä kaukaisessa Keski-Aasiassa. Surman suuhun joutui myös hänen uskollinen saksanpaimenkoiransa, Ukko, jonka Tapani oli kasvattanut pennusta saakka.
Väinön äiti, Marjatta, jäi leskeksi ja kasvatti poikansa yksin, menemättä uudelleen naimisiin. Kun poika täytti neljätoista, hän haki mukaan paikallisen koirakerhon nuorten osastoon. Marjatta hyväksyi poikansa ratkaisun, mutta hänen sydämensä karkasi pelosta: entä jos Väinö seuraisi isänsä jalanjälkiä, vaaralliseen työhön?
Kului vuosi, ja kuusitoistavuotiaana Väinö toi kotiin pienen saksanpaimenkoirapojan. Nimeä ei tahtonut löytyä millään. Eräänä päivänä, kotiin tullessaan hän kuuli äidin toruvan pentua: “Voi rietas vekara sinä, taasko sinä menit sotkemaan, ryökäle.” Väinö hymyili, sillä hän muisti äidin käyttäneen näitä sanoja omasta lapsuudestaan aina silloin, kun poika oli tehnyt pahankurisia kepposia tai tullut pihalta kuraisena.
Naurun remakalla Väinö astui olohuoneeseen ja totesi: “Siinähän pennun nimi nyt on. Olkoon se meidän Rietas.”
Kahden vuoden vieriessä Rietas kasvoi rotevaan, tottelevaisen ja taitavaan palveluskoiraan, joka toi Väinölle syvää ylpeyttä ja onnistumisen tunnetta.
Kun tuli armeijan vuoro, Väinö kirjoitti aluetoimistoon ja anoi pääsyä koirasotilaan tehtäviin yhdessä Riettaan kanssa. Salassa äidiltään Väinö valmensi Rietasta koitoksiin, ja toivoi läpäisevänsä kokeet. Heidät lähetettiin koulutuskeskukseen, missä kolmen kuukauden ajan Väinö ja Rietas osoittivat, että olivat valmiit tehtävään.
Koulutuksen jälkeen heidät sijoitettiin rajalle, Karjalan kannakselle. Rajavartioasemalla heidät otettiin lämpimästi vastaan, ja pian kantautui tallainen sanonta: “Rietas ja Harmi menevät keikalle!” Sillä nimellä heitä huudeltiin aina partioon lähtiessä.
Arki kulki omilla uomillaan, kunnes eräänä yönä kohtalo puuttui peliin. Partiota vastaan tuli salakuljettajia ja syntyi tulitaistelu. Yksi sotilaista haavoittui, toinen kuoli. Väinö katosi, eikä hänen kohtaloaan tiedetty. Koira haavoittui myös Rietas laahusti takaisin laitokselle, mutta Väinöstä ei jäänyt jälkeäkään.
Koko kuukauden ajan haettiin, mutta pojan jäljet kyllä katosivat sumuun. Kotiin, Marjatan luo, saapui virkapukuinen upseeri epäonnisen viestin kanssa mukanaan Rietas, jonka tassu ontui. Upseeri puhui toivosta, ihmeistä ja jatkuvista etsinnöistä, mutta Marjatta silitti surullisena koiran päätä. Rietas painoi päänsä naisen syliin, eikä maailmassa ollut enempää sanoja.
Sen päivän jälkeen Pohjanmaan puistoissa liikkui erikoinen pari: keskikokoinen nainen ja ontuva saksanpaimenkoira, rauhallisina ja arvokkaina. Heissä oli sellaista lempeyttä ja elämän karaisemaa arvokkuutta, että ihmiset kääntyivät katsomaan heidän peräänsä. Ei heitä yhdistänyt vain suhde koiranomistajaan heidän siteensä oli jotakin syvempää.
Marjatta antoi käskyjä hiljaa, jutteli koiralle pitkin matkaa, ja Rietas kulki vierellä säällä kuin säällä. Kotiin päästyään nainen sanoi kaverilleen: “Huomenna leivotaan piirakoita sienistä ja kaalista. Tästä tulee hyvä päivä. Jos aurinko paistaa, mennään järvelle, ehkä uit uimarannassa.”
Vuosi vierähti, ja tuli uusi käynti aluetoimistosta ja pieniä ruoka-avustuksia sekä koiranruokaa. Selitettiin varovasti, että jos tietoja ei kuulu vuoden päästä, poika voidaan merkitä kadonneeksi, kenties kuolleeksikin.
Marjatta nyökkäsi ymmärtäväisenä ja hyvästeli upseerin. Hän silitti Rietaan päätä ja totesi: “Ei hätää, Rietas. Minä tunnen, että Väinö vain on jossain elossa.”
Eräänä iltana ovikello soi. Oven takana seisoi vieras nuori mies. Rietas heilutti häntää, eikä murissut lainkaan. “Hyvää iltaa, rouva Kallio. Olen Aleksi Virtanen, palvelin yhdessä Väinön kanssa… Moi, Rietas, muistatko!” poika hymyili koiralle.
He juttelivat pitkään, teekupit kädessä, ja Marjatta näytti valokuvia Väinön lapsuudesta, muisteli iloisia sattumia. Yhtäkkiä Aleksi hiljeni. Hän vilkaisi naista vakavasti ja sanoi:
“Rouva Kallio, älkää pitäkö minua hulluna, mutta Väinö pyysi muistuttaa, että hän palaa vielä kotiin.”
Marjatta painoi kätensä kasvoilleen ja kyynelvirrat avautuivat. Rietas nousi, meni Aleksin luo, nuuhkaisi ja haukahti vaimeasti.
“En tiedä missä Väinö on, en ole häntä nähnyt. Mutta kaksi viikkoa sitten hän tuli uneeni ja kehotti välittämään tämän viestin.”
Marjatta itki, Rietas nuoli hänen kättään. Aleksi istui mukana, liikuttuneena tarinan hetkelliseen lämpöön. Hän tiesi, ettei uni ollut ihmeen tae, mutta oli silti tullut ystävänsä äidin luo, kutsusta riippumatta.
Kulunut vuosi venyi taas, ja puistossa käyskenteli yhä sama outo pari. Syksy oli jo värjännyt lehtikuuset kullankeltaisiksi, eikä aurinko enää häikäissyt samalla tavoin. He kulkivat pitkin lehtikujaa, kääntyivät takaisin. Toinen päätyi samaan aikaan polun toiseen päähän siellä, utuisen auringonvalon keskellä, käveli vaivalloisesti askeltava mies.
Rietas pysähtyi, vinkaisi hiljaa, ja nykäisi narua. Marjatta päästi otteensa, ja koira unohti ontumisensa, juoksi niin kovaa kuin jaksoi syliin sille, jota oli odottanut niin pitkään.
Nainen jäi seisomaan, käsivarsien riippuessa velttoina, ja antoi kyynelien virrata. Kaukana toisiaan syleilivät Rietas ja Väinö, ja heidän tarinansa jatkui Pohjanmaan lakeuksien taruissa.
