Hääpäivän piti olla elämäni onnellisin hetki, kun menimme naimisiin Elinan kanssa. Meille oli varattu arvostettu ravintola Helsingin keskustasta, parhaat ystävät ja sukulaiset oli kutsuttu, koristeisiin oli mennyt kymmeniä tuhansia euroja. Kaikki näytti täydelliseltä ulospäin, mutta minussa kyti totuus, joka nousi pintaan juhlan tuoksinassa.
Elina loisti suunnittelijapuvussaan pääpöydässä. Kun kuvaaja käänsi selkänsä, hän kumartui minua kohti ja kuiskasi kylmällä äänellä, joka ei ollut hänen tapaistaan:
“Katso nyt äitiäsi. Tuollainen halpa puku pilaa kaikki valokuvat. Käskytä kuvaajaa rajata hänet pois tai käske hänen siirtyä salin takanurkkaan”, Elina sähisi minulle.
Katsoin sinne, mihin Elina viittasi. Äitini istui keskellä, käsiään hermostuneena pöydällä puristaen, vanhassa mekossaan. Hän oli selvästi ulkopuolinen tässä loistossa, mutta silmissä pilkahti hiljainen ylpeys pojastaan.
Tuntui kuin rintaan olisi isketty. Silmäilin omaa huoliteltua pukuni ja sitten äidin tyhjiä sormia.
“Hän myi ainoan kultasormuksensa, jotta saisin tämän puvun päälleni”, sanoin hiljaa Elinalle.
Elina vain pyöräytti silmiään ja tuhahti halveksuvasti:
“No entä sitten? Ei se silti oikeuta pilaamaan minun juhlani tunnelmaa. Hoida asia kuntoon. Heti.”
Silloin saavutettiin minussa raja, jota en enää voinut ohittaa. Vetäydyin Elinan vierestä, irrotin kalliin rintakukan smokinistani ja heitin sen näyttävästi pöydälle hänen eteensä.
“Hoitaahan nyt”, sanoin tiukasti.
Nousin ja kävelin päättäväisesti salin poikki. Tunnelma jäätyi hetkessä, Elina jäi järkyttyneenä paikoilleen, luultavasti luullen että menisin ojentamaan äitiäni.
Polvistuin kuitenkin äitini eteen, tartuin hänen käsiinsä ja suutelin hänen sormiaan kaikkien läsnäolijoiden kuullen.
Anteeksi, äiti, sanoin ääneen. Tule, lähdetään pois. Sinua ei tarvita paikassa, missä rakkauttasi ei arvosteta.
Autoin äidin seisomaan, otin häntä käsikynkästä kiinni ja lähdimme salista yhdessä.
Mikko! Mitä sinä oikein teet?! Palaa heti! huusi Elina, jonka kasvot vääristyivät raivosta ja noloudesta.
Pysähdyin ovelle, katsoin Elinaa ja sanoin:
“Tiedätkö, Elina, olit oikeassa esteettisyys on tärkeää. Mutta minun maailmassa ei enää ole sijaa noin rumalle sielulle kuin sinun omasi. Häitä ei tule.”
Poistuin jättäen “täydellisen” morsiamen kultakoristeiden keskelle yksin. Sinä iltana menetin vaimon tai siltä se silloin tuntui. Mutta pidin kiinni siitä, mikä todella on arvokasta: kunniani ja rakkauteni äitiäni kohtaan. Opin, ettei mikään juhla, koriste tai ulkoinen loisto mene sen edelle, mitä perheen rakkaus merkitsee suomalaiselle miehelle.
