Pinja, nyt mennään, muuten myöhästytään!
Kohta, isi! Pinja hyppelehti eteisessä, toinen sukka kädessä.
Sukat olivat niin värikkäät, ettei voinut kuin hymyillä. Toinen pinkki, toinen vihreä. Tämän taideteoksen oli Pinjan täti, Sari, antanut lahjaksi sukat ja lenkkarit, molemmat eri paria. Sarin mukaan tämä oli muotia nyt.
Pinja uskoi Saria. Sari se vasta tyylitaituri olikin. Hän sanoi aina, että jos luonto ei suonut mallin mittoja, pitää paikata muilla tavoilla.
Ulkonäöstä Pinja oli Sarin kanssa eri mieltä, tosin ei ääneen. Mitä väliä, vaikka ei nyt ihan istuisikaan Insta-kulttuurin kauneusihanteisiin? Sari, joka oli hoikka kuin vastasahattu koivu, mustatukkainen ja harmaasilmäinen, oli silti niin pirteä ja näkyvä ilmestys, että Pinjaa nauratti, kun he kulkivat kaupungilla.
Sinua ei muka huomata! Katsopa, kaikki kääntävät päätään!
Kuka muka? Sari pysähtyisi ja kääntelisi päätään ihmetellen.
Näissä tilanteissa Pinja nauroi aina täyteen ääneen. Loppujen lopuksi Sari oli aika lapsellinen vaikka olikin täti, Pinja tunsi itsensä vanhemmaksi heidän seurassaan.
Sarilla oli aina ollut sydän paikallaan, mutta itseluottamus vähän kateissa.
Se sanoi, että tykkää minusta! Pinja, en tiedä mitä teen!
Tykkäätkö sinä siitä?
Todella paljon! Mutta se pelottaa!
Miksi ihmeessä?
Se on liian komea… Koko meidän toimisto juoksee sen perässä! Ja silti se löysi minusta jotain muka erityistä ei mitään järkeä!
Sari, älä höpsötä. Olet kaunis ja fiksu nainen! Miksi et muka voisi olla jonkun suosikki?
Ristiriita oli selvä, mutta Pinja tiesi, ettei hän pystyisi ikinä murtamaan Sarin epävarmuuden muuria. Välillä harmitti ja otti päähän, toisinaan olisi voinut itsekin itkeä.
Tyttö, sitä on vaikea muuttaa, mihin on vuosikaudet käyttänyt energiaa, Olavi, Pinjan isä, pudisteli päätään tyynnyttävästi.
Kuka ihme sitä kasvattaa niin, että hyvästä ihmisestä tulee epävarma? Ethän sinä, isi!
En minä. Mutta opettajat ne vaikuttaa enemmän kuin arvaat.
Ja Sarilla? Sä puhut mummosta taas. Et vaan koskaan suoraan.
Minkä minä sanon, likka? Että mun oma äiti mokasi lapsensa kasvatuksen? Ei siitä hyvä tulisi. Olet jo iso, ja tiiät kyllä, mitä on kunnioitus vanhempia kohtaan. Mua kasvatti yksinhuoltajaäiti ilman isää. Myöhemmin tuli se Väinö, joka oli kuin isä mulle. Mä opin kestämään, kun hän oli mukana, ja hän antoi mulle neuvoja enemmän kuin ymmärränkään. Mutta kun tuli Sarin vuoro, hän tuumi, että tytöt kasvataan eri tavalla.
Mutta miksei Väinö sitten sekaantunut enemmän Sarin kasvatukseen?
Hän yritti, mutta hänen periaatteensa käänsi kelkan. Tytöistä huolehtii äiti, pojista isä. Siinä se ei aina mennyt putkeen, mutta Motivaatiot kaikilla omat.
Minkälaiset motivaatiot?! Sari on niin ihana, mutta samalla aina peloissaan! Mitä järkeä?
Mummo pelkäsi jatkuvasti Sarin puolesta, ihan hysteerisesti. Kuten minä muistan, raskaus oli vaikea mummo lepäsi sairaalassa suurimman osan odotusajasta. Silloin mä ja Väinö hitsattiin yhteen yhteinen huoli yhdistää. Väinö keitteli lihasoppaa, toi granaattiomenamehua ja kipitti aamuvarhain Hakaniemen torille tuoreen maksan perässä… silloin todella opin, mitä on oikea rakkaus. Väinö ei paljon puhunut, mutta teot puhuivat puolestaan.
En muista Väinöä kunnolla, isi… Mutta muistan keinuhevosen, jonka se teki mulle.
Teki sen sillä aikaa, kun sinua odotettiin. Se odotti, pelkäsi ettei ehdi saada valmiiksi.
Missä se nyt on?
Vintillä. Sitten kun minusta tulee ukki, otetaan se käyttöön.
Isi!
Mitä, eksä joskus tee minusta ukkia?
Älä hätäile!
Huh, helpotus!
Isoisä!
No hei, mitäs taas sanoin väärää?
Olavi torjui leikillä Pinjan protestit, huokaisten helpotuksesta. Ei ne kysymykset maailmasta lopu, hän vaan ei ollut koskaan täysin valmistautunut kaikkiin vastauksiin.
Heidän perheen kotia Sari oli kutsunut pienempänä paperitaloksi.
Miksi paperitalo, Sari?
Olavi oli silloin itse teini, laiha ja ruuhkainen, mutta silti ehti leikkiä pikkusiskon kanssa. Sari huvitti häntä.
Koska se on kuin tämä sinun tekemä tulppaani, katso! Sari pyöritteli Olavin taittelemaa paperikukkaa käsissään. Ihana, mutta kun
Hän asetti kukan kämmenelleen ja pamautti sitä toisella kädellä.
Mikä ihme? Olavi katsoi silmät suurina.
Se on ontto sisältä. Tee uusi!
Aiotko tuhota senkin?
En, näytän sinulle jotain.
Värikäs muovailuvaha meni vaivoin kukan varteen, mutta Sari ähisi ja ähki, kunnes koko kukka oli täynnä. Katso nyt, sitä ei voi enää litistää. Se on paperia, mutta silti vahva. Meidän koti ei ole siitä puuttuu muovailuvaha sisältä.
Olavi tajusi, että pikkusisko ymmärsi asioita talon sisällä syvällisesti, ja hypisteli hämmästyneen hiljaisena tätä elämänviisaudella täytettyä kukkaa.
Näitä kukkia hän oli oppinut tekemään koulukaveriltaan Annelilta. Anneli oli päältäpäin totinen, mutta sormet elivät omaa elämäänsä.
Sormet syyhyää. Mun on pakko tehdä jotain kun mietin!
Alkuun oppi, lopulta pulpettien päällä kasvoi taiteltuja kurkia, sammakoita, tulppaaneja… Opettajat eivät toruneet: miksi pitäisikään, Anneli oli luokan priimus. Vain paperi kärsi.
Olavi keräsi Anneli-kukkia kotiin Sarille, joka ihastui aina uuteen paperitaikaan.
Saanko oppia? Sari kysyi.
Joo! Pyydän Anneli näyttämään.
Olavi joutui anelemaan äidiltään lupa, että sai ottaa Sarin mukaan puistoon. Ajatus siitä, että Anneli olisi tullut heille, ei käynyt mielessäkään. Ei olisi äiti hyväksynyt.
Larja, Olavin ja Sarin äiti, oli ehdottoman tiukka. Välillä jopa aivan liikaa. Olavi selitti itselleen, että se johtui vain huolesta äiti pelkäsi heidän puolestaan.
Olavi! Sinun pitää miettiä tulevaisuutta! Oma-aloitteisesti! Kukaan ei ole sinulle mitään velkaa! Olen synnyttänyt ja kasvattanut, jatkossa omillasi. Hoidan vielä Saria. Ja Väinö älä odota liikoja, hän on kuitenkin vain isäpuoli.
Olavi ei ruvennut kiistelemään. Mutta tiesi jos olisi tarvinnut, Väinö olisi ollut tukena.
Hän tiesi myös, että nämä keskustelut käytiin vain silloin, kun Väinö oli poissa. Jos isäpuoli olisi kuullut moiset puheet, se olisi loppunut heti. Perhe oli Väinön silmissä elämän tärkein projektityö. Ja hyvin rakentui vaikka kaikilla oli eri määritelmä sille, mikä on hyvin. Väinö hemmotteli, Larja piti kuria ja pelotteli…
Larja pelkäsi lastensa vuoksi 25 tuntia vuorokaudessa. Siihen asti, että oli vähän varmuusvarastoajastakin. Tämä outo lausahdus jäi Olavin mieleen. Sari sai seurata mummon pelkoja entistä enemmän.
Entä jos joku loukkaa Saria!
Se koski kaikkia kavereita, opettajia. Ystäviä ei kunnolla ollutkaan, vain hyvin pinnallisia tuttavuuksia. Äidin mielestä siihen piirtiin ei ulkopuolisia tarvita. Mitäpä muista!
Miksei Larja luottanut kehenkään, Olavi ei tiennyt pitkään aikaan. Hän vain katseli, kuinka äiti poukkoili kuin hermostunut orava, hoiti kaikki kyyditykset, vaihtoi työvuoroja, opetteli ajamaan. Kun Sari vähän kasvoi, Olavilla oli jo oma perhe-elämä…
Siihen perheeseen kuului myös Anneli… ja myöhemmin heidän pieni tytär, joka järkytti Laran perin juurin ei ollut suunnitelmissa alkaa mummoksi silloin, kun oma poika oli vasta alle 25.
Olavi! Miksi nyt näin? Mitä sinä oikein ajattelet, tuskin on kanditutkinto taskussa! Larja tärisi keittiössä, kädet suojaavasti ympärillään.
Äiti, minä olen aikuinen. Vastuullinen. Anneli odottaa lasta. Minun lastani, ymmärrätkö?
Olisit nyt edes muistanut ehkäisyn! Vielä ehtisi….
Stop, äiti! Älä sano enempää. Sanoit jo tarpeeksi. Tiedän kyllä, että olet shokissa, mutta mieti mitä sanot.
Olavi lähti, hyvästeli Sarin, ja poikkesi vielä Väinön huoneeseen.
Väinö oli jo puolisen vuotta vuoteenomana, saattohoidossa. Hän ei koskaan valittanut, vain Olaville joskus vihjasi, kuinka vaikeaa elämä voi olla.
Nytkin, puristaen Olavin kättä tiukemmin kuin tarvis, Väinö antoi avaimet kämpästään.
Laitetaan paperiasiat kuntoon. Sari ja Larja saa talon landelta siellä ne tontit muuten kohta kallistuu, ei jää ilman. Teille kaupunkikämppä. Olet oikeilla jäljillä, poika. Lapsella pitää olla koti. Tiedätkö, mitä tarkoitan?
Tiedän, isi. Kiitos.
Mutta Väinö ei koskaan nähnyt Pinjaa. Hän syntyi viikko isän kuoleman jälkeen, hiljaisessa kodissa, josta Väinö lähti pois vailla isoa numeroa.
Olavi ei edes pyydettäessä jättänyt perhettään pärjäämään yksin. Sari tiesi, että Olavi säilytti pikkuruista paperitulppaania työtuolinsa yllä.
Miksi se tuossa on? Sari hipelöi hauraita terälehtiä, tunnustellen kuivunutta muovailuvahaa.
Se muistuttaa, ettei saa olla tyhjä sisältä. Pitää täyttää teidän kaikkien elämä jollain merkityksellisellä. Ei vain Anneli ja Pinja, vaan sinä ja äitikin.
Se on vaikeaa, Olli. Ei äiti muutu.
Mutta voin yrittää.
Niin voit… Sari huokasi ja vaihtoi puheenaihetta.
Hän ei kestänyt enempää perheriitoja.
Larjan kanssa elo oli vaikeaa. Väinön kuoleman jälkeen äiti kuin sulki oven sielussaan. Sari ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu, mutta Olaville kaikki oli liiankin tuttua. Hän itse oli kokenut isän menetyksen varhain muisti äidin itkut, maljakon viskonnan seinään, nurkkaan passitukset, syyttelyt, välillä anteeksipyynnöt.
Hän muisti tunteettoman ilmeen, kun äiti syyllisti häntä ja oman tarkan yrityksensä olla vetämättä siskoa samaan. Siksi hän tiesi: heidän ei koskaan pitäisi asua kaikki samassa osoitteessa. Anneli oli itsekin hauras nopeasti murtuva kuin aiemmin askarrellut paperihahmot.
Poika, kerro nyt, miksi pitää venyä näin? Onneksi Pinja syntyi terveenä. Voi Anneli-parka, hänen sydämensä… Nuorelle naiselle ei saisi sattua tuollaista… Ja sinä revit itseäsi kahden kodin ja töiden väliin…
Olavi kiristi leukansa.
Lopeta, äiti, muuten riidellään ihan kunnolla.
Ethän sinä… En minä tarkoittanut! Olen vain vähän suora.
Hyvin suora… Olavi nappasi Pinjan mukaansa, haki Sarinkin viikonloppuhoidosta, ja joskus unohti Saria edes kysyä, niin henkisesti puhki meni.
Sari ei koskaan valittanut. Hän oli isänsä kaltainen: hiljainen, vakava, sulkeutunut kaikille muille paitsi omaisille.
Larja ja Sari kävelivät jatkuvasti ohuella jäällä joku väärä liike, ja altaan avautuisi yksinäisyyden kylmä musta vesi.
Anneli kuoli viisi vuotta Pinjan syntymän jälkeen. Eräänä aamuna hän ei vain enää herännyt. Olavi, joka koetti lähteä töihin vaimoa häiritsemättä, pudotti vedenkeittimen lattialle, säikäytti kissan, liukastui lattialle. Mutta kiirettä ei enää ollut. Makuuhuoneen näkymä kertoi yhdellä vilkaisulla: tässä tämä nyt oli.
Pinja!
Olavi meni lastenhuoneeseen, näki tytön pehmokissa sängyllä. Pinja oli yökylässä mummolla, lelua ei ottanut mukaan kun Olavi vein eri reittiä. Kiristäen pehmokissan korvaa käteensä, Olavi ulvoi aika lailla aidon eläimen lailla.
Kuinka kauan hän istui nurkassa, hän ei jälkeenpäin tiennyt. Sitten jossain vaiheessa piti raahautua keittiöön ja tarttua kännykkään.
Äiti, Pitääkö Pinjan olla vielä hetki teillä? Joo tiedän, että pitäis töihin. Soitan myöhemmin uudelleen…
Kaksi seuraavaa kuukautta olivat usvassa. Hän hoiti perusasiat, laittoi ruokaa, haki Pinjan päivähoidosta mutta sisimmässä oli sumua. Pinja liimautui isäänsä eikä puhunut äidistä. Vasta kun Olavi sattui näkemään, miten tytär hiipi äidin huoneeseen, istuutui lattialle, halasi pehmokissaa, kuiskasi valokuvan kanssa silloin Olavi tajusi, että tämä lapsi kyllä ymmärtää kaiken.
Hän odotti, kunnes Pinja tuli pois, otti syliin, rutisti tukkaiset letit kasaan ja kysyi:
Kuka kertoi?
Mummo. Hän sanoi, että pitää sääliä sinua. Eikä saa puhua äidistä, koska isille tulee paha mieli.
Pinja huokaisi niin raskaasti ja itki niin katkeraan, että Olavi tajusi kaiken. Häntä suututti oma typeryys.
Todellinen raivo iski vasta seuraavana yönä, kun Sari tuli myöhään, hiestä ja sateesta märkänä.
Sari astui sisään, halasi Olavia samalla voimalla kuin tämä oli aiemmin halannut omaa lastaan.
Sari! Mitä nyt?
Sattuu… Sari horjahti, Olavi nappasi hänet syleilyyn. Ambulanssi tuli puolen tunnin päästä, ja pian Sari nukkui lastenhuoneessa matolla, kertomatta vielä mitä oli tapahtunut.
Aamulla Olavi näki mustelmat siskonsa käsissä.
Mitä nuo on?
Sari yritti peitellä ne veljen vanhalla paidalla, mutta turhaan.
Sari?
Olavi, en halua puhua tästä.
Sinun täytyy, Sari. Muuten en voi auttaa. Kerro.
Harmaat silmät pullistuivat kyynelistä, eikä Sari halunnut vastata.
Äiti? Olavi pakotti kysymyksen ulos.
Sari nyökkäsi, sitten tarttui veljensä käsiin ja hautasi kasvot niihin.
Älä lähetä minua takaisin. Ainakaan nyt. Pelottaa, Olavi…
Olavi rauhoitteli, ja mietti pää kuumana, mitä tehdä. Riitely olisi voinut pahentaa kaiken. Hän ymmärsi, että Larja oli viimein mennyt liian pitkälle, omistanut Sarin itselleen niin täydellisesti, ettei toinen saanut hengittää.
Kerro vaan kaikki. Selvitetään yhdessä. Lupaan. Ethän epäile minua, Sari?
Jos Sari olisi epäröinyt, Olavi ei voisi koskaan pitää itseään enää oikeana miehenä onneksi sisko tajusi, nyökkäsi, irrotti otteen, suoristi selkänsä ja oli yhtäkkiä kuin Väinö nuorena.
Äiti sai selville, että hengasin Jussin kanssa. Muistatko, se kiharapää? Olavi laski teekupin Sarin eteen.
Syö nyt.
Ei maistu. Myöhemmin. Joo, siis se. Me vaan käytiin leffassa ja puistossa, enempää ei ole ollut. Oikeasti! Ei edes pussailtu. Mutta äiti räjähti, tärisytti mua ja huusi… Olli, en pysty toistamaan niitä sanoja! Miksi se tekee mulle näin? Olenko ansainnut tämän? Olen ollut kiltti, aina! Enkä mä aio hankkia lapsia kuin sinä… Anteeksi, se vaan lipsahti…
Sari itki nyt niin sydäntäsärkevästi, että Olavi hämmentyi itsekin.
Vastaus tuli itsestään. Sari näytti yhtä avuttomalta kuin Pinja aiemmin hän otti siskon syliin ja sylki vähän leikillään:
Tulva nyt sitten! Kukapa muu kuin Sari osaisi itkeä koko asunnon märäksi! Joku kerta vielä opit kukaan ei saa enää satuttaa sinua, en anna!
Harmaat silmät tuijottivat, Olavi toisti:
En anna! En. Lupasin isälle, etten anna kenenkään satuttaa sinua! Luulitko, että voisin rikkoa lupauksen?
Sari nyökkäsi hennosti.
Hyvä. Isä opetti miestä pitämään sanansa. Vahditko vähän Pinjaa? Se herää kohta, anna syötävää. Minä käyn äidillä.
Ei tarvitse! Sari alkoi säntäillä keittiössä.
Pitää! Olavi työnsi voileivän käteen. Syö. Ja pese naama! Ei tarvitse pelotella lasta.
Olavin ja äidin keskustelu oli raskas. Larja huusi, vaati Saria kotiin, sitten taas pyyteli anteeksi, syytellen Olavia elämänsä tuhoamisesta.
Äiti, Sari jää minun luo.
Käsi ylhäällä hän jatkoi:
Ainakin toistaiseksi. Rauhoitutaan kumpikin.
Olavi! Sillä on treenit, kokeet, loppusuora! Tajuatko?!
Kuuntele itseäsi et edes kaivannut häntä. Jos hän ei olisi tullut minun luo, mitä olisit tehnyt?
Oletko kunnossa ollenkaan? Me ei olla mitään robotteja! Me ollaan sun lapsia, ei alaisia.
Mitä höpötät?
Milloin viimeksi kysyit mitä minulle kuuluu, sen jälkeen kun Anneli kuoli? Tai miten Sari pärjää? Sinä olet hyvä esimies, äiti mutta äitinä et pärjää yhtään. Nyt Sari itkee toisella puolella kaupunkia ja mietit vain kouluarvosanoja ja pokaaleja! Ei näin! Nyt Sari tekee mitä itse haluaa. Jos saa vaikka nelosen, ei haittaa! Mä maksan hänen koulutuksensa, valmistuu kyllä.
Sinä et voi päättää hänen puolesta! Minä olen hänen äitinsä!
Ja se antaa oikeuden runnoa hänet palasiksi?
Nyt Olavi rauhoittui. Larja ei ollut enää tiikeri vaan eksynyt nainen, joka ei tiennyt, mitä tehdä.
Äiti, haluatko jäädä yksin? En uhkaa, mutta varoitan jos jatkat näin, et saa meitä enää takaisin. Minä en jätä Saria, mutta miten käy sinun?
Hän painoi suukon äidin otsaan ja meni alakertaan, romahdutti itsensä portaalle miettimään, monta porrasta yhden kerroksen välillä onkaan… Tuntui absurdilta, ettei muistanut.
Kun puhelin pärähti soimaan, hän nousi nopeasti, laski portaat tarkkaan ja lähti kotiin. Nyt oli suunnitelma.
Larja ei kestänyt hiljaisuutta kuin pari päivää. Yritti sopua Sarin kanssa. Siihen meni vuosia.
Sari ei osannut antaa anteeksi kerrasta. Heidän välinsä olivat kuin toisiinsa solmitut narut mutkikkaat ja epävarmat. Mutta nyt Larja tajusi: lapset eivät enää odottaneet nurkassa hänen toipumistaan.
Sari valmistui eläinlääkäriksi ja sai töitä hyvään klinikkaan. Pinja nauroi isänsä kanssa, kun täti kantoi uuden potilaan kotiin.
Sari! Se on BOA-KÄÄRME!
Niin? Olli, katso nyt miten suloinen! Käy kokeilemassa! Se on lämminkin, haista vaikka! Kun omistaja palaa matkalta, tämä ottaa käärmeensä takaisin. Gosha kun ei viihdy yksin.
Gosha, vielä nimikin! Apua…
Pinja nauroi ja uhosi isälleen alkavansa tädin jalanjäljissä.
Sitä vielä kaipasin! Olavi muka kauhistui.
Työt, koti, arat äititapaamiset. Sari eli kuin automaatiolla. Pinja yritti turhaan järjestää treffejä.
Ja sitten uutinen!
Haluan esitellä poikaystäväni. Sari seisoi nolo katse lattiassa. Mutta ei saa nauraa!
Kyllä tekis itkeäkin, Pinja halasi tätiään.
Se oikea kenkä, jota edellinen Sarin potilas oli piilotellut, löytyi sängyn alta. Pinja tempaisi sen jalkaansa ja suhahti eteiseen.
Valmis!
Oho, Olavi hymähti. Ei tarvitse enää kiirehtiä. Sari antaa kohta porttikiellon muuten.
Isi, älä liioittele! Meillä on vielä puoli tuntia!
He tunnistivat Sarin uuden heilakkeen kaukaa puistossa.
Isi, onko toi? Onko? Se kiharatukkainen se?
Pinjan kuiskaukset kuuluivat kauas. Sari mulkaisi salaa ja pudisti sormea.
Jussi.
Olavi.
Kättely, nyökkäys.
Pinja.
Se kiharapää! Jussi naurahti ja vinkkasi Sarille. Älä murjota, hymyile! Noin! Toivon, että hymyilet aina. Hei! Onpa makeat tennarit! Haluan samanlaiset.
Pinja katsoi isäänsä ja naurahti, nähden tätinsä silmissä uudenlaista hohdetta. Rauta oli muuttunut hopeaksi se oli kaunista ja yllätti Pinjan niin, että hänen oli taputettava käsiään.
Mitä, jokainen meidän perheestä on vähän vinksahtanut. Kannattaa tottua!
Kiitos, nyt tiedän että mahdun joukkoon. Perheeseen vai tiimiin?
Perheeseen, Jussi, perheeseen! Pinja iskee silmää tädilleen ja nappaa isän kainaloon.
