Etsin pirteää ja energistä, en ikätoveria: Viisikymppisenä se ei ole enää sama juttu… 55-vuotias herrasmies piilotti seitsemän vuotta ja vatsanpohjansa, mutta loukkaantui, kun kuuli naisen iän…
Tarvitsen naisen, joka on korkeintaan neljäkymmentäkaksi. Se on ihan yläraja. Ja silloinkin vain, jos näyttää enintään kolmekymmentäviisivuotiaalta. Viisikymppisenä se ei enää ole sitä, mitä sen pitäisi olla, Arto. Haluan pirteän ja elämäniloisen rinnalleni, en samaa vuosikertaa.
En itsekään ehkä ole mikään Matti Nykänen, mutta sisältäni tunnen itseni vielä kaksikymmenkahdeksanvuotiaaksi. Sitä paitsi, miehethän vain paranevat vanhetessaan, kun taas nainen… no, ymmärräthän.
Me istuskelimme ystäväni Kertun kanssa naapuripöydässä ja jouduimme tahtomattamme kuulemaan koko yksinpuhelun. Olimme poikenneet syömään salaattilounasta treenien jälkeen ja keskustelimme uudesta ruokavaliosta, kun yhtäkkiä miesten tarinointi täytti koko kahvilan.
Kuulitko tuon? Kerttu hihkaisi hiljaa naurua pidätellen. Hintakin nousee kai, ainakin omasta mielestään. No, eiköhän kohta säilykkeetkin lähde alesta.
Shh, hymyilin minä. Annetaan jatkaa. Onhan tämä sentään ilmainen teatteri.
Puhujaa ei hätkäyttänyt edes meidän läsnäolomme.
Minä en syö eilistä ruokaa. Periaatteesta. Naisen pitää kokata joka päivä tuoretta. Totta kai osaan yksinkin tehdä vaikka makaronilaatikkoa, mutta jos suhteeseen ryhdytään, sitten pitää olla kotiruokaa hernekeittoa, lihapullia, pullaa silloin tällöin. Ja hoikka pitää olla, ettei kaverista tule turhan näyttävä kontrasti. Minä ukkona olen jykevä, nainen olkoon pieni ja nätti.
Entä lapset? hänen ystävänsä kysyi varovasti, mittaili herraa katseellaan. Sullahan on jo aikuiset lapset, kohta on varmaan lapsenlapsiakin.
Perillisiä ei enää kaipaa, niitä on jo riittämiin. Tarvitsen kumppanin, sielunkumppanin. Ja myös vartalolle seuraa. Aktiivinen saa olla: metsäretkelle, Lappiin tuntureille tai vähintään mökille. Jaksavainen sielu.
Meinasin tukehtua tyrnimarjamehuun. Lapin tuntureille? Ukko tuskin käveli parkkipaikalta Ravintola Sanniin ilman juomataukoa.
Kerttu, mittaatko, että hän tulee vielä tekemään tuttavuutta minun kanssani? supatin ja iskin silmää.
Oletko tosissasi? Kertun silmät suurenivat. Siru, sinähän et ole alle neljänkymmenen!
Shh, tää on sosiaalinen koe. Haluan testata, kuinka paljon mies voi peilissä itseään huijata.
Tutustuminen kävi suorastaan vaivattomasti. Vaihdoimme yhteystietoja ja pian keskustelimme viestillä kuin vanhat tutut.
Netissä hän esiintyi nimimerkillä Macho48.
Profiilikuvassa oli kymmenen vuoden takainen otos: vatsa sisään vedetty, hieno Volvo taustalla, luja katse.
Muutaman päivän päästä Jorma ehdotti kahvitteluhetkeä.
Hän saapui parhaassa puvussaan. Puvun napit olivat kovilla vatsan kohotessa esiin.
Siru, hän hymyili leveästi, eivätkä hampaat olleet parhaassa järjestyksessä. Olet tänään aivan lumoava.
Kiitos, Jorma, laskin katseeni kainosti. Sinäkin olet melko edustava.
Tapasimme pariin otteeseen uudestaan.
Minulle tämä oli lähinnä näyttelijäharjoitusta. Kuuntelin tarkkaan tarinoita hänen liiketoimintaimperiumistaan (jonka muodostivat pari myyntikoppia Hakaniemen torilla), hänen uuden auton melkein ostamisesta (mutta päättikin sijoittaa kioskiin) ja siitä, miten kotona pitää tuoksua tuoreelle pullalle, kun mies palaa töistä.
Kävelimme puistossa sadan metrin jälkeen Jorma jo puhisi hengästyksestä, mutta vakuutti kyseessä olevan tietoinen hengitysharjoitus.
Sitten koitti totuuden hetki.
Jorma, pehmeänä lasillisen ja kehujeni jäljiltä, päätti että olisi aika ottaa uusi askel.
Siru, hän sanoi tarttuen käteeni. Olet täydellinen: hoikka, kodikas, nuori. Minun on pakko myöntää En ole neljäkymmentäkahdeksanvuotias.
Ai, niinkö? kohotin kulmani yllättyneenä. No, paljonko sitten?
Viisikymmentäviisi, hän puhalsi ulos, silmät suurina tarkastellen reaktiotani. Mutta olenhan hyvin säilynyt?
Totta kai, Jorma! sanoin pirteästi. Korkeintaan viisikymmentäneljältä vaikutat. Minä tykkään kokeneista miehistä siitähän tulee elämänviisautta.
Jorma suorastaan kukki.
Mahtavaa! Mietin sitä kyllä. Olen tarkka: yli 42-vuotiaat naiset eivät vaan sovi. Heistä puuttuu energia. Sinussa on liekkiä, aito tyttö.
Kiitos, kultaseni, silitin kevyesti hänen kaljua päätään. Itse asiassa, mullakin on pieni salaisuus.
Mikä? Jorma jännittyi. Onko sulla lapsia? Velkoja?
Ei, ei mitään sellaista. Iästä on kyse.
Jorma jäykistyi selvästi.
Siis et ole neljäkymmentä?
Melkein.
Kolmekymmentäkahdeksan? hän tivasi toiveikkaana.
Kaivoin passini laukusta ja ojensin hänelle.
Katso itse, Jorma.
Hän selaili passia vapisevin käsin, siristeli silmiään syntymävuodelleni.
1975.
Viisikymmentä… hän vaikeni, ja kalpeni silmin nähden. Oletko viisikymmentä?
Juuri niin, Jorma. Vietin pyöreitä kaksisen kuukautta sitten.
Passi valahti hänen kädestään. Katseeni kohtasi sellaisen järkytyksen, aivan kuin olisin noitunut itseni Joulupukiksi hänen silmiensä edessä.
Mutta miten? Sinähän näytät
Naiselta, joka pitää itsestään huolta, Jorma. Enkä syö lihapiirakoita kioskilla.
Mutta tuohan on huijausta! kiljaisi hän. Olen sanonut: korkeintaan 42. Se on minun periaatteeni. En voi seurustella ikätoverin kanssa.
En minä toveri olekaan. Eikä sinua ole tainnut juuri häiritä mikään siihen asti. Vierinkö jossain savua jo korvista?
Jorma punastui korvanlehtiä myöten.
Ei, mutta se luku viisikymmentä. Sehän on kohta eläkeikä!
Vanhuus, Jorma, alkaa silloin kun mieli ei suostu näkemään todellisuutta, sanoin rauhallisesti nousten ylös. Minä olen nainen elämän parhaassa vaiheessa. Ja tiedätkö mitä? Opin tässä myös itse jotakin.
Mitä? hän katsoi minua haalistunein silmin.
Että minä viisikymppisenä tarvitsen miehen, en elämäntuskaa, vatsaa ja torikioskia. Sinä et minun liekkiäni kestäisi palaisit jo ensiyrityksellä.
Keräsin passin ja suuntasin ulko-ovelle.
Siru! huusi Jorma perääni. Mitäs meidän pitäisi nyt tehdä?
Mitä me muka? käännyin vielä. Sinä etsit nuorta naista, minä etsin aikuista miestä. Ehkä joku vähän likinäköisempi löytyy sulle.
Hengitin syvään raikasta ulkoilmaa ja astelin mäkeä alas, missä Kerttu jo odotti vanhalla Toyota Corollallaan.
No, mitenkä meni? hän kysyi, kun istahdin viereen. Kaikki paljastui?
Ei voisi paremmin, nauroin. Olisitpa nähnyt sen naaman kun passini näytin. Kuin olisi juuri kuullut Kalevalan olevan satu.
Ja mihin lopulta päädyttiin?
Hän jatkaa yhä sen nuoren etsimistä ja kärsii. Me taas juhlitaan. Tänään on mulla oikea treffit tasapainoisen ja ihanan miehen kanssa. Hän on neljäkymmentäviisi ja ihan sama, mitä passissa lukee.
Jorma istuu yhä deittisivuilla. Profiilissa lukee nyt: Etsin naista korkeintaan 40 v. Rehellistä!. Kuva on tietenkin se sama vanha vuosien takaa.
Mitä luulette, miksi miehet pelkäävät ikätovereitaan? Onko vanhenemisen salaaminen mahdollisuus, vai pitäisikö totuus kertoa suoraan?
