Tiiätkö mitä, haluan kertoa sulle jotain vähän raskaampaa, mutta oot varmaan ainoa kelle tällaiset voi oikeesti avata. Mun sisko ei puhunut mulle kahdeksaan vuoteen. Ja sitten lauantaina se soitti yhtäkkiä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja pyysi rahaa polvileikkaukseen.
Koko lauantai jäi kyllä mieleen. Olin just pesemässä astioita, Ari katsoi telkkarista jääkiekkoa ja poika soitti että tulee sunnuntaina lapsenlapsen, Iiriksen, kanssa kylään. Sellainen ihan tavallinen lauantai, tiedäthän. Ja sitten soi puhelin ja ruudulle ilmestyy siskon nimi, jota en ollut poistanut vaikka olis voinut. Ehkä ajattelin kai joskus että vielä me jutellaan.
Mun sisko, Leena, on mua neljä vuotta vanhempi. Me nukuttiin samassa huoneessa meidän kerrostalokämpässä Turussa, kun oltiin pieniä. Iltaisin, kun isä istui olohuoneessa ja katsoi lätkää ja äiti silitti pyykkiä, me Leenan kanssa höpötettiin mitä sattuu. Keksittiin, että aikuisena asutaan samassa isossa talossa eikä koskaan riidellä tiesin ihan oikeasti kymmenvuotiaana, että niin tulee käymään.
Oon ollut liikennevirastossa hommissa 23 vuotta. Kaikki on järjestyksessä, koska muuten en yksinkertaisesti pärjäisi. Kiltti ja luotettava, sinä tiedät.
Isi sairastui yhdeksän vuotta sitten keuhkosyöpä, kaksi vuotta kemoterapiaa ja sairaalareissuja. Leena kävi kolme kertaa koko aikana, ensimmäisellä reissulla viipyi kaks tuntia: pitäis päästä kotiin, kun koira odottaa ja keittiöremppa vielä tekemättä.
Mä otin vapaapäiviä, vaihdoin vuoroja muiden kanssa, syötin, pesin ja kuskasin isää säteilytykseen. En valittanut. Isän vuoksi tein kaiken.
Kun isä kuoli, kävi ilmi että vuosi ennen hänen kuolemaansa eli vuosi jolloin isä ei enää jaksanut nousta sängystä äiti oli painostanut isää tekemään testamentin ja asunto merkattiin Leenan nimiin. Notaarilla asti, kaikki ihan laillista.
Äidin mielestä se oli reilua, kun Leenan elämä oli muka vaikeampaa. Vaikka Leena kävi harvoin, ei tiennyt millä lääkkeillä isi pysyi tolpillaan. Yritin puhua asiasta, äidille ja Leenalle molemmille, mutta äiti vain hoki ettei riidellä, isi ei sitä haluaisi. Leena kohautti olkiaan ja hoki vain että se oli isän päätös katsomatta muhun päinkään.
Leena möi isän kämpän puolessa vuodessa ja osti sitä vastaan omakotitalon Raision puolelta, piha ja autotalli kaikki herkut. Lakkaasi vastaamasta puheluihin. Ei tullut mun viisikymppisille.
Äidin hautajaisissa, neljä vuotta sitten, seistiin haudan äärellä eri puolilla eikä kumpikaan katsonut toista. Joku serkuista sanoi hiljaa, että onpa sääli, jos Aulis näki tämän en tiedä olisiko isi kestänyt nähdä meitä sellaisena.
Kahdeksan vuotta hiljaisuutta. Kahdeksan joulua, jolloin pöydässä oli yksi ylimääräinen lautanen ensin äidin takia, sitten omasta tottumuksesta. Kahdeksan vuotta, ja olin jo tottunut ettei mulla ole siskoa.
Kunnes tuli tämä lauantai. Mun sisko soittaa.
Marjatta? Se on Leena. Ääni oli vieras, jotenkin hennompi ja tosi väsynyt. Melkein kuin se ei olis moneen vuoteen puhunut tutulle ihmiselle.
Niin? sanoin. Mitäpäs sitä muutakaan.
Sitten Leena alkoi puhua kiireellä, selitti ettei pääse julkisella jonoon ja yksityisellä polvileikkaus maksaisi 15 000 euroa, mies oli jättänyt kolme vuotta sitten ja talo vie rahat, eikä ole ketään keltä pyytää apua. Että olen sentään hänen ainoa sisko.
Sähän olet mun sisko, hän toisti ja siinä hetkessä tuntui kuin se vanha Leena olisi jostain tupsahtanut pimeästä, muttei kuitenkaan.
Nojailin tiskialtaaseen märin käsin ja tunsin miten sellainen betoni, jonka olin valanut sydämen ympärille jo kauan sitten, kovettui lisää.
Sanoin ihan rauhassa: Leena, sä et oo soittanut mulle kahdeksaan vuoteen. En tiedä mitä vastaan.
Mutta tämä on leikkaus, Marjatta. En melkein enää kävele.
Anteeksi, mä en voi auttaa.
Sitten tuli se hiljaisuus semmoinen, että melkein kuulee molempien hengityksen. Ja Leena sanoi sitten hitaasti, ihan kuin olisi harjoitellut peilin edessä:
Tiedätkö, isä oli oikeassa. Sähän olit aina kylmä nainen, sydämetön. Aivan oikeassa hän oli.
Ei isi koskaan sanonut noin. Olin hänen kanssaan joka päivä. Tiesin tasan miltä kuulosti, kun hän pyysi teetä sitruunalla juuri sellaista kuin tykkäsi. Isi ei olisi sanonut tuota koskaan.
Mutta Leena osasi iskeä juuri siihen mihin sattuu. Sillä lauseella se kun isä ei ole enää sanomassa totuutta jää aina sellainen pieni epäilyys, että ehkä joskus, Leenan kuullen, hän olisi jotain sellaista sanonut.
Katkaisin puhelun. Istuin keittiön lattialle, toinen käsi märkä rätti, toisessa puhelin ja tunsin vaan käpertyväni kasaan. Ari tuli viereen, istui lattialle sanomatta sanaakaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen tietää koska olla vain läsnä eikä tentata.
Istuin siinä ehkä liki puoli tuntia. Ajattelin isää, äitiä, ja sitä nuorta Leenaa, joka lupasi mulle turvaa. Mietin, että kahdeksan vuotta jäi meille pelkkää hiljaisuutta, mutta se oli ainakin rehtiä. Sanomaton viha on rehtiä, se kertoo kaiken. Mutta se yksi lause siitä tuli likainen fiilis. Hän käytti ihmistä, jonka molemmat oltiin rakastettu, aseena.
En soittanut takaisin. En tiedä soitanko koskaan.
Tiedän vain, että sunnuntaina, kun Iiris tuli keittiöön ja kysyi: Mummu, tehdäänkö lettuja? tunsin sydämessä sellaista lämpöä, mitä Leena tuskin ymmärtäisi. Mulla on koti, jota ei tarvitse perintönä saada. Ja olen aivan varma, että isi olisi hymyillyt.
Ei siksi, että hän olisi ollut oikeassa, vaan siksi, että tiesi, etten koskaan jättänyt häntä yksin.
