“Sinä olet vain rakennusmies!” Hän jätti hänet likaisen vaatetuksen vuoksi, tietämättä lainkaan, kuka hän oikeasti on
Sanotaan, että vaatteet tekevät miehen. Mutta joskus tämä vanha sanonta voi muodostua ansaksi, jonka hinta on elämän tärkein asia. Tänään haluan jakaa teille tarinan, joka saa katsomaan ihmisiä aivan eri tavalla.
**Kohtaus 1: Nöyryytys lasipilvenpiirtäjän edessä**
Aurinko heijastuu suuren helsinkiläisen liike-elämän keskittymän lasiseinästä. Sisäänkäynnin luona seisoo tyylikäs nainen, jonka asukokonaisuus on arvokkaampi kuin moni auto. Hänen kasvojaan kuvastaa kuitenkin halveksunta, kun hän katsoo edessään seisovaa miestä tarkemmin ottaen tämän likaisia työkenkiä ja keltaista kypärää kainalossa.
**NAINEN:** “Katso nyt itseäsi. Kaikkialla pölyä! Pyysin, että vaihdat vaatteet ennen kuin tulet työpaikalleni!”
**Kohtaus 2: Tyyni vastaan raivo**
Mies ei näytä katuvalta. Hän pyyhkii huolettomasti rakennuspölyä farkkutakistaan ja kohtaa naisen katseen.
**MIES:** “Tulin suoraan työmaalta. Saimme juuri valetuksi perustukset valmiiksi.”
**Kohtaus 3: Kylmä hyvästi**
Nainen astuu lähemmäs ja siirtyy kiukkuiseen kuiskaukseen, katsellen hermostuneesti ympärilleen – onko joku hänen arvokkaista kollegoistaan näkemässä.
**NAINEN:** “Ihan sama. Olet vain duunari. En voi näyttäytyä julkisesti jonkun muurarin kanssa. Unohda minun numeroni!”
Hän kääntyy kävelläkseen pois dramaattisesti, kunnes pilvenpiirtäjän ovet aukeavat yllättäen.
**Kohtaus 4: Yllättävä käänne**
Rakennuksesta juoksee hengästyneenä mies arvokkaassa puvussa, tabletti kädessä. Hän ohittaa naisen kokonaan ja suuntaa suoraan “rakennusmiehen” luokse.
**PUKUMIES:** “Herra Nieminen! Hetkinen vain! Sijoittajat odottavat jo helikopterikierrosta *teidän* uudessa rakennuksessa.”
**Kohtaus 5: Totuuden hetki**
Nainen jähmettyy paikoilleen. Hän kääntyy hitaasti ja hänen leukansa loksahtaa auki hämmästyksestä. Herra Nieminen? Rakennuksen omistaja?
Mies naurahtaa hiljaa, nappaa kypäränsä ja ojentaa sen avustajalleen.
**TARINAN LOPPU:**
Nainen yrittää ottaa askeleen lähemmäs, ääni värisee:
“Veli-Matti… minä… en tiennyt. Miksi et kertonut, että tämä rakennus on sinun projektisi?”
Veli-Matti Nieminen katsoo häntä, eikä silmissä enää ole lämpöä vain viileää pettymystä.
**MIES:** “Halusin tietää, rakastatko minua vai asemaani. Nyt tiedän vastauksen.”
Hän suoristaa takkinsa, jota nainen hetkeä aiemmin kutsui “romuksi”, ja lisää:
**MIES:** “Muuten, sinun ei tarvitse poistaa minun numeroani. Minä hoidan sen puolestasi. Hyvää päivänjatkoa.”
Mies kääntyy ja suuntaa varmana askelein kohti hissiä, jonka kautta pääsee kattoterassille, missä helikopterin roottorin ääni jo kutsuu. Nainen jää seisomaan yksin Helsingin kadulle, ymmärtäen juuri heittäneensä menemään muutakin kuin “muurarin” myös mahdollisuutensa aitoon tulevaisuuteen.
**Tarinan opetus on selvä:** koskaan ei tule arvostella merta pelkän vaahdon perusteella. Likaisen työtakin takana saattaa olla ihminen, joka rakentaa koko kaupungin. Ja kalliin puvun sisällä voi olla pelkkä tyhjyys.
