Vuosipäivänä hän näki sudet lumessa. Se, mitä hän teki, oli todellinen ihme…
Sanni puristi tiukemmin valkoisen Toyota RAV4:n ohjauspyörää, kun myrsky teki HelsinkiRovaniemi-maantiestä pelkän valkoisen kaaoksen tunnelin. Pyyhkimet hakkasivat lasia hullun lailla, yrittäen poistaa yhä paksunevaa, märkää lunta. Oli helmikuun viides. Juuri kolme vuotta siitä päivästä. Kolme vuotta siitä.
Joka vuosi Sanni toisti saman pyhiinvaelluksen. Hän ajoi kaksi tuntia Oulusta laittaakseen auringonkukkia pienen puisen ristin juurelle, jonka Oskari, hänen entinen miehensä, oli kiinnittänyt siihen kirottuun koivuun. Sanni itki kaksikymmentä minuuttia kylmässä pohjoistuulessa, ja palasi kotiin vihaamaan itseään taas hieman enemmän.
Kädet vapisivat, kun navigaattori ilmoitti lähestyvänsä juuri sitä käännettä, Keminmaan jälkeen. Siinä kaikki loppui. Tässä, siinä 664. kilometristä, heidän seitsemänvuotias poikansa, Leevi, hengitti viimeisen kerran. Kolme vuotta sitten musta jäätikkö, jota ei ollut huomattu tiellä, paiskasi auton hallitsemattomasti suoraan vanhaan koivuun. Isku tuli matkustajan puolelle. Leevin puolelle. Puolelle, jota hän, äitinä, ei kyennyt suojelemaan.
Mutta tämä vuosi oli erilainen.
Juuri sillä kohtaa, missä hän menetti poikansa, Sanni löysi toisen äidin kuolemassa lumeen. Toisen perheen tuhoutuneen saman armottoman mutkan tähden, joutuen kohtamaan vaikeimman valinnan ikinä.
Onnettomuudessa Sanni sai vain naarmuja ja mustelmia. Leevi kuoli kolmessa tunnissa Oulun sairaalassa, Sanni puristi poikansa pientä kättä, rukoillen vaihdosta: Ottakaa minut, antakaa ajalle mahdollisuus kääntyä taakse. Mitä tahansa, kunhan ei tätä.
Siitä alkoi kolmen vuoden helvetti. Psykologilla Sanni istui, kun rouva Kyllikki kysyi lempeitä kysymyksiä, joihin hänellä ei ollut vastauksia. Oskari toisteli: Se ei ole sinun syysi, Sanni, ennen kuin lopulta lähtiei kestänyt enää katsella, kuinka Sanni tuhosi itseään syyllisyydellä. Sanni oli varma: tämä oli hänen syytään. Hän oli ratissa. Hän ei huomannut jäätä.
Lunta tuli yhä sakeammin. Sanni pysähtyi tien laitaan täsmälleen 16:14onnettomuuden aikaan. Hän nappasi kimpun auringonkukkia apukuskin paikalta. Leevi rakasti niitä. Kun he vielä asuivat talossa Oulun lähellä, poika keräsi niitä pihalta ja toi hänelle ilman etuhampaita hymyillen, sillä hymyllä joka särki äidin sydämen onnesta.
Sanni kulki risteälle kengät naristen lumessa, höyry hengityksestä kohosi ilmaan. Ja silloin hän näki ne. Kauempana risteyksestä, juuri samalla paikalla missä ambulanssi seistoi kolmekin vuotta sitten; siinä missä lääkärit epätoivoisesti yrittivät saada hänen poikansa sydämen käyntiin.
Jotain liikkui kinoksen takana. Susi.
Naarassusi, suuri ja hopeanharmaa, makasi kyljellään. Sen vatsaa vasten painautuivat kaksi pientä pentua, koko ruumis täristen. Suden kyljet nousivat ja laskivat epätasaisessa rytmissä.
Sanni jähmettyi paikoilleen. Yksityiskohdat kirkastuivat pelottavan selvästi. Jäljet, suuret ja painavat, johtivat metsästä tielle ja katkesivat yhtäkkiä asfaltille. Valkoisessa lumessa punersi jo verta, jonka uusi lumi peitti. Vedetty jälki jatkui takaisin tieltä reunaan. Siinä, kaiteen vieressä, makasi tumma, eloton hahmo.
Kaikki selvisi Sannille sekunnissa. Uros, suden isä, oli jäänyt auton alle samassa käänteessä. Isku paiskasi sen parin metrin päähän. Naaras oli raahannut puolison takaisin tien reunaan, sillä vaisto ei antanut jättää kumppania kesken kaiken. Nyt se, hänen löytämänsä naaras, yritti pitää pennut hengissä, lämpö katoamassa joka hetki.
Peili täydellinen. Äiti, joka menetti kaiken 664. kilometrillä, kohtasi toisen, joka menetti kaiken samassa paikassa, samana päivänä: 5. helmikuuta.
Sanni vajosi polvilleen lumeen. Kukkakimppu putosi käsistä. Pennut, kaksi urosta, iältään hädin tuskin kahdeksan viikkoa, yrittivät saada maitoa, mutta emo ei enää reagoinut. Oven suussa niiden uikuttaminen oli niin heikkoa, ettei se miltei kuulunut muun tuulen yli.
Emosusi kohotti vaikeasti päätään. Hänen keltaiset silmänsä kohtasivat Sannin. Niissä ei ollut pelkoa, ei vihaa, ei varoitusta vaan nöyryyttä ja hyväksyntää. Hän kuoli, ja tiesi sen.
Mutta pennut tarvitsivat apua.
Mitä Sanni voisi tehdä? Hän voisi juosta autolle, soittaa metsästäjille tai poliisille. Auttaajat tulisivat ehkä parissa tunnissa, ehkä kolmessa tämän myrskyn keskellä mutta pakkasessa sudet olisivat jo kuolleet.
Hän voisi paeta. Kääntyä pois, teeskennellä ettei nähnyt. Ei minun asiani.
Silloin Sanni havaitsi jotain murskaavaa. Jäljet lumessa kertoivat tarinaa: naaras ei vain suojellut pentujaan kylmältä, vaan oli viimeisillä voimillaan vetänyt ne lähemmäs tietä, lähemmäs autoja, lähemmäs ihmisiä. Odotti apua, kuten Sanni oli kerran odottanut, että joku pelastaa Leevin.
Sanni toimi. Hän juoksi autolle, käynnisti moottorin ja lämmittimen täysille. Takakontista hän nappasi ensiapupakkauksen lämpöpeitteen ja vanhan viltin, joka oli mukana ihan varuiksi.
Palatessaan naaras ei enää edes murahtanut. Se vain katsoi. Kun Sanni kietoi ensimmäisen pennun vilttiin jäässä ja lähes kivenkylmänä susi sulki silmänsä, kuin sanoakseen: Vie ne, kiitos.
Hän nosti molemmat pennut takaistuimelle, suoraan lämmittimien eteen. Palasi takaisin emon luo.
Emosusi painoi vähintään neljäkymmentäviisi kiloa. Sanni itse kuusikymmentä. Hän ei jaksanut nostaa eläintä, vain hitaasti vetää lunta pitkin, sentti kerrallaan. Susi voihkaisi hiljaa muttei vastustellut. Se halusi päästä mukaan.
Kesti viisitoista minuuttia, helvetin pitkiä. Kun Sanni sai vihdoin raadon sisään, hänen kätensä vapisivat niin että tuskin sai avainta virtalukkoon. Hän vilkaisi taustapeiliin: naaras jaksoi juuri ja juuri kääntää päätään pentujen suuntaan, nuolaista niitä kielellä. Silmät painuivat kiinni.
Sanni painoi kaasun pohjaan. Ei takaisin Ouluun, vaan eteenpäin kohti Keminmaan eläinklinikkaa, jonka sijainnin hän tunsi. Myrskyn halki hän kannusti: Pysykää, älkää jättökö minua. Hän ei tiennyt puhuiko susille, Leevin haamulle vai itselleen.
Muisto Leevin kuolemasta iski mieleen sydänmonitorin viiva suoraan, piipitys vaimenee. Kolme vuotta Sanni oli ollut varma, ettei ansaitse rauhaa eikä sovitusta. Mutta kun hän raahasi kuolevaa petoa lumikinoksissa, jokin muuttui. Hän tajusi, että jos sudet kuolevat, kuolee jokin osa häntäkin lopullisesti.
Lääkäri, Harri Paavola, oli juuri sulkemassa vuoroaan yksityisklinikalla, kun kuuli jarrujen vinkaisun pihalla. Oli tiistai-ilta, seitsemän. Sanni ryntäsi ulos autosta, huutaen:
– Tarvitsen apua! Heti!
Harri avasi takaoven ja jähmettyi. Susi ja kaksi pentua.
– Tiedättehän, että minun pitää ilmoittaa tästä riistakeskukseen? hän sanoi jo tarttuessaan paarien kahvaan. Nämä ovat villieläimiä.
– Tiedän! Sanni huusi, auttaen kantamaan suden sisään. Mutta ensin pelastatte ne.
Neljä tuntia katosi. Harri toimi kirurgin rauhalla: suden ruumiinlämpö oli kriittisesti alhaalla32 astetta, kun pitäisi olla 38. Uupunut, kuivettunut, iho kireällä luissa, kirjaimellisesti nälkiintynyt. Kaikki ravinto kului maidontuotantoon pennuille. Harri laittoi nesteytystä, laittoi lämmittimiä ja valvoi sydänkäyriä. Pennuilla oli hypoglykemia ja hypotermia, toinen jo keuhkokuumeessa.
Sanni ei jättänyt tarkkailuhuonetta. Hän istui lattialla ja tarkkaili suden hengitystä. Kun naaras kerran sai kouristuskohtauksen voimakas, rujo lihasspazmi Sanni tarttui kiinni lääkärin takkiin:
– Tee jotain!
– Teen, teen! Harri murahti kiireessä. Viidessätoista vuodessa hän ei ollut nähnyt kenenkään taistelevan eläinten puolesta yhtä raivokkaasti.
Kello yksitoista kolmekymmentä monitorit tasaantuivat. Kahdeltatoista pennut lakkaavat tärisemästä. Yhdeltä yöllä naaras avasi silmänsä: näki Sannin, näki pentunsa nukkumassa lämpölaatikossa, sulki silmät tällä kertaa uneen, ei koomaan.
Harri istahti Sannin viereen lattialle. Molemmat loppuun kaluttuja. Hän ojensi muovimukin vettä.
– Soitan aamulla Korkeasaaren villieläinpelastukseen, hän sanoi hiljaa. He hakevat nämä. Tiedättehän, ette voi pitää niitä? Nämä ovat villejä saalistajia.
Sanni katsoi sudenemoa.
– Minun piti vain saada ne elossa pysymään.
– Miksi teit tämän? Harri kysyi pehmeämmin. Sudet tien varrella, tällaisena yönä… Monet vain jatkaisivat matkaa.
Sanni oli pitkään hiljaa.
– Poikani kuoli tuossa mutkassa kolme vuotta sitten. Tänään on vuosipäivä. Olin itse kuskina.
Harri jäi sanattomaksi.
– En voinut pelastaa häntä, Sanni kuiskasi. Mutta nämä… nämä voin.
Aamulla, helmikuun kuudestoista, Tarja eläinsuojelukeskuksesta saapui. Nuori nainen fleecessä. Hän kääri hihat ylös.
– Rouva Sanni, protokolla sanoo: pelastetut villieläimet siirretään heti keskukseen, mahdollisimman vähän kontaktia ihmisiin, mahdollisimman pian takaisin luontoon.
– Ei, Sanni sanoi.
– Sori?
– Ei nyt. Emo on liian heikko. Pennulla keuhkokuume. Matkustus tappaisi ne nyt.
Harri nyökkäsi: – Hän on oikeassa. Suositus: kolme vuorokautta stabilointia, minimi.
Tarja huokasi.
– Selvä. Kolme päivää. Mutta, rouva Sanni, teidän täytyy: ei lepertelyä, ei kiintymistä. Mitä enemmän ne tottuvat teihin, sitä huonommat mahdollisuudet niillä on luonnossa.
– Kolme päivää, Sanni nielaisi.
Noina päivinä jokin muuttui. Sanni ei palannut Ouluun, vuokrasi majapaikan kilometrin päästä klinikasta, vietti lähes 16 tuntia päivässä sairaalassa. Harri tarvitsi käsipareja ja Sanni oli hyvä apulainen, mutta totuus oli, että Sanni kaipasi tätä enemmän kuin sudet.
Sanni oppi ruokkimaan pennut: vuohenmaitoa, vitamiineja, glukoosia. Neljän tunnin välein pullolla. Pennut joivat ahnaasti, tassuttelivat syliinsä. Hän antoi niille nimet, vaikka ei saisi: Tummempi oli Halla, vaaleampi, hengittävä kipeästi: Kajo, kuin heijastus jään takaa. Emolle nimi: Tuuli.
Toisena päivänä Tuuli nousi ensi kerran jaloilleen. Kolmantena repi raakaa lihaa. Mutta toisena päivänä Sannin sydän särkyi: kun hän syötti Kajoa, pieni pentu nukahti syliin. Muisto Leevistä kolmekuisena: sama paino, sama lämpö, sama sokean luja luottamus. Sanni itki äänettömästi parikymmentä minuuttia. Tuuli ei murissut. Katsoi vain.
Kolmannen päivän illalla Tarja palasi autolla.
– Aika, rouva Sanni.
Sanni vakuutti itselleen olevansa valmis. Kun sudet siirrettiin boksiin, Tuuli ensimmäistä kertaa vastusteli, painautui häkkiin, valitti matalalla äänellä. Pennut tunsivat emon ahdistuksen ja kirkuivat.
Sanni kumartui, työnsi käden kalterien välistä. Tuuli haisteli sormia.
– Kaikki hyvin, Sanni kuiskasi. Sinä kasvatat ne vahvoiksi. Ja joku päivä palaatte metsään.
Tarja kosketti kevyesti Sannin olkapäätä.
– Olet tehnyt ihmeen. Mut nyt niitten on päästävä ihmisistä eroon.
Sanni nyökkäsi. Hän seisoi eläinklinikan pihassa, kunnes auto hävisi tiehensä.
Harri tuli ulos.
– Kahvia vai jotain vahvempaa?
– Mieluummin viinaa, Sanni totesi. Mutta nyt kotiin.
Sanni palasi Ouluun asuntoon, joka oli kuin pysähtynyt kuva menneestä: Leevin huone koskematon, lelut paikoillaan mikään ei saanut liikahtaa. Hän kulki muistot auki, haavoina jotka eivät parane.
Yritti palata normaaliin. Sisustusliikkeensä Rautatienkadulla pysyi hengissä apulaisten ansiosta, mutta ilmestyi nyt ja sitten, allekirjoittamassa laskuja, teeskentelemässä kiinnostusta uusiin maljakoihin. Psykologilla Kyllikki kysyi: Miten meni vuosipäivä? Sanni valehteli: Ihan hyvin.
Ei ollut mitään hyvin. Sisälle uuden, terävän tyhjyyden. Se ei ollut vanhaa surua Leeviä kohtaan vaan jotain uutta, puuttuva Tuuli, Halla, Kajo.
– Pelastin ne, mutta tuntuu, että menetän taas jotakin, hän tunnusti kuukauden päästä. Olenko hullu?
– Et ole, Kyllikki sanoi pehmeästi. Pelastit osan itseäsi samalla kun pelastit sudet. Menetit ne se on kuin uusinta.
Viisi viikkoa kului. Sanni söi taas yksin keittiössä, valmiin salaatin. Puhelin soi tuntemattomasta numerosta.
– Sanni? Tarja Korkeasaaressa.
Sanni pysäytti hengityksen.
– Onko jotain sattunut? Kajo? Palasiko tauti?
– Ei, Tarja kiirehti, Sudet on kunnossa, Tuuli toipunut, pennut kasvavat. Mutta ongelma on toinen.
– Mikä?
– Tuuli ei sopeudu muihin susiin. Yritimme laumauttamista, mutta se puolustaa pentuja, ei päästä ketään lähelle. Pitää ne erillään.
– Mitä se tarkoittaa?
– Ei voida vapauttaa. Yksinäinen naaras kahden pennun kanssa selviytymismahdollisuudet lähes nolla. Lauma on pakko, mutta Tuuli ei hyväksy muita.
– Mitä niille käy?
– Pysyvä tarhaus häkki. Ei vapautta, ei oikeaa elämää.
– Miksi kerrot tämän?
– Koska olisi yksi vaihtoehto, Tarjan ääni epäröi. Johto vastustaa, mutta minä halusin soittaa. Kokeellinen ohjelma: avustettu uudelleenvilliintyminen. Tarvitaan joku, joka on kuvatus siirtymäkauden ajan. Erämaan mökki, vain sudet ja sinä, useampi kuukausi.
– Miksi minä?
– Tuuli luottaa sinuun. Näin sen viimeksi pihassa. Sinä kuulut sen turvallisuuteen. Saat pennut oppimaan sen, mitä emo ei pelkonsa vuoksi uskalla.
– Haluat minun kasvattavan sudet? Sanni melkein nauroi.
– Ei kasvattamaan, vaan villiintymään. Opettaa ne elämään ilman sinua. Jos onnistuu, ne vapautetaan. Jos ei häkki ikuisesti.
– Missä?
– Lapin erämaa, Metsähallituksen autiotupa Ylläksen takana, kolmen tunnin päässä lähimmältä tieltä. Ei sähköä kuin aggregaatilla, ei yhteyksiä, ei ihmisiä. Neljäkuusi kuukautta.
– Minulla on työ, asunto, elämä…
– Anna aikaa ajatella, Tarja sanoi. Tiedän että tämä pyytää paljon.
– Milloin pitää lähteä? Sanni keskeytti.
Tupa oli kolmen tunnin ajon päässä Muoniosta; vanha hirsimökki, kamina, ja käynnistettäessä käheä generaattori. Sanni saapui sinne maaliskuun alussa Tuulin ja pentujen, nyt neljäntoista viikon, kanssa. Nyt ne olivat jo pienen koiran kokoisia.
Tarja vietti kolme päivää, opettaen säännöt.
– Mahdollisimman vähän kontaktia. Et silitä, et puhu niille muutoin kuin käskysi. Olet ruoan lähde etkä ystävä. Se opettaa, että ihmisen antaman ruoan aika loppuu, oman metsästämisen aika alkaa.
– Ymmärrän, Sanni sanoi, vaikka sydämessä puristi.
Ensimmäiset viikot olivat silkkaa tuskaa. Sanni heräsi viideltä, veti raskaat saappaat jalkaan ja raahasi poronnahkoja kilometrin päähän metsään. Tuulin piti muistaa, miten saalistettiin. Kolari vei vaistot, mutta nyt ne piti herättää.
Aluksi Tuuli söi vain mitä vietiin suoraan kuistille. Vähitellen Sanni siirsi ruoan yhä kauemmas, piilotti pensaikkoon ja kaatuneiden puiden alle. Tuulin piti etsiä ja muistaa, miltä oli olla peto.
Maaliskuun lopussa Sanni katsoi kiikarilla kahdensadan metrin päästä. Tuuli opetti Hallaa ja Kajoa seuraamaan jälkiä. Pennut seurasivat, leikkivät ja kompuroivat, mutta emon lempeällä tuuppauksella jatkoivat. Sanni hymyili, piilossa männyntakaa. Se oli kuin seuraisi uuden maailman syntyä.
Huhtikuussa kaikki muuttui.
Sanni palaamassa mökille, kun kuuli ulvontaa. Ei valitusta, vaan riemua.
Yönäkölaitteella hän näki: Tuuli sekä pennut piirittivät jänistä. Halla hyökkäsi liian aikaisin ja mokasi. Mutta Kajo se heikko Kajo odotti, laski etäisyydet, ja nappasi saaliin toisella yrityksellä. Ensimmäinen oikea metsästys. Tuuli ulvoi onnea Sanni itki piilossa riemusta.
Kevät vaihtui kesäksi, sitten syksyksi. Etäisyys kasvoi suden ja ihmisen välillä juuri kuten piti, ja se sattui. Tuuli lakkasi tulemasta mökille. Pennut seurasivat äitiä syvälle metsään, ja saalisti yhä useammin itse.
Jos Sanni jätti ruokaa, ne eivät aina tulleet niillä oli muutakin ruokaa.
Marraskuussa, ensilumen peittäessä Lapin metsät, Sanni näki Tuulin. Susi seisoi metsänlaidassa ja katsoi kuin vanha ystävä hyvästelemässä.
Sanni heilautti kättä. Se oli typerää, mutta käsi vain nousi. Tuuli kääntyi ja katosi metsän syvyyksiin.
Sanni jäi seisomaan, ja antoi itselleen luvan itkeä. Sinnikäs työ oli onnistunut, mutta tarkoitti menetystä. Sudet eivät olleet koskaan hänen hän oli silta vankeuden ja vapauden välissä.
Talvi Lapissa oli kylmä, mutta sudet vahvistuivat todelliseksi laumaksi. Tammikuussa Tarja ajoi paikalle arvioimaan. Kaksi päivää he tarkkailivat, kirjasivat tassunjälkiä, testasivat metsästyksen taitoja.
– Nämä ovat valmiita, Tarja sanoi. Tuuli on loistavassa kunnossa. Pennut todellisia petoja. Välttävät ihmisiä paitsi sinua. Mutta sinä lähdet, ja se asia korjaantuu kyllä.
– Missä päästetään irti?
– Sinä päätät. Sadan kilometrin säteellä.
– Minä tiedän täsmälleen missä.
5. helmikuuta.
Neljä vuotta Leevin pois menosta. Vuosi siitä kun löysi Tuulin.
Sanni ajoi RAV4:nsä alkuvuosina tutulle HelsinkiRovaniemi-tielle. Kolme kuljetuslaatikkoa peräkontissa: Tuuli, Halla, Kajo.
Hän pysähtyi 664. kilometrille. Sama mutka. Sama metsä. Valkoinen risti koivussa tummunut vuosien varrella mutta yhä vahvana. Sanni avasi boksien ovet, astui taakse ja odotti.
Tuuli astui ensimmäisenä ulos. Haistoi pakkasilmaa, tunnisti paikan täällä oli kerran menettänyt kaiken, täällä taas joku vieras nainen lumessa päätti pelastaa, eikä hylätä. Halla ja Kajo perässä eivät enää kömpelöitä pentuja, vaan voimakkaita, kauniita vuoden vanhoja susia.
Ne katsoivat Sannia yhden kerran. Silmissä äly, muisti ehkä kiitollisuutta. Sanni tiesi näkevänsä ihmisemotiot eläimissä, jotka eivät niitä velkaa hänelle, mutta koki sen koko keholla.
Sanni olisi halunnut sanoa kiitos, rakastan teitä, pelastitte minunkin elämäni. Mutta oli hiljaa ne eivät enää olleet hänen.
Tuuli kääntyi metsää kohti, pysähtyi kerran. Silmät kohtasivat Sannin. Sitten ulvoi kirkas ääni halki pakkasyön Lapissa, sydäntä särkevää ja kaunista. Halla ja Kajo yhtyivät, kolme ääntä nosti soinnin valkoiseen taivaaseen.
Sitten ne juoksivat metsään. Sekunneissa hävisivät puiden taakse, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Sanni jäi yksin tielle, kun lumi alkoi sataa. Hän käveli valkoiselle ristille, laski tuoreet auringonkukat ja pienen puisen sudenkolmikon, jota oli veistänyt iltoina tuvassa kynttilänvalossa Leevin muistoksi, Tuuli, Halla, Kajo rinnallaan.
Palatessaan autolle Sanni kuuli sen vielä kerran. Ulvontaa, etäistä mutta selkeää. Kolme ääntä. Tuuli, Halla, Kajo. Kertoivat hänelle olevansa turvassa, hyvästelivät.
Sanni käynnisti moottorin. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, ajaessaan 664. kilometrin ohi, hän ei tuntenut vain kipua. Tunsi jotakin muuta haurasta, uutta, pelottavaa. Rauhaa.
Hän ei ajanut heti Ouluun. Jäi levähdyspaikalle, katseli pimeään. Jos olisi ollut kenttää, hän olisi soittanut Tarjalle, mutta oli parempi istua yksin susien ja pojan haamujen seurassa.
Kotona Sanni pysähtyi Leevin huoneen ovelle. Nyt, ensimmäistä kertaa neljään vuoteen, painoi kahvaa. Vastaan tulvahti tuoksu kynät, vanha paperi, lapsuuden erityinen haju.
Hän istui Leevin pienelle sängylle, lelujen ja palikoiden keskelle, ja itki. Mutta nämä kyyneleet olivat erilaiset eivät enää alun toivottomia, vaan pehmeämpiä. Puhtaampia.
Hän kuiskasi: Rakastan sinua aina, poikani. Kaipaan aina. Mutta en voi kuolla enää kanssasi. Minun on yritettävä elää.
Seuraavana aamuna Sanni soitti apulaiselle ja otti viikon lomaa. Sitten hän meni Oulun eläinsuojeluyhdistyksen tarhalle. Hän käveli häkkien suuntaan, joissa monit kymmenet koirat haukkuivat, kunnes pysähtyi kulman taakse.
Vanha sekarotuinen labbispappa katsoi silmiin vakavasti ja lempeästi.
– Tuo on Osku, sanoi vapaaehtoinen. Omistaja kuoli. Sukulaiset veivät kadulle. Kaikki haluavat pentuja. Tuskin kukaan ottaa.
– Minä otan, Sanni sanoi.
Osku toi arkeen rytmin. Hänen piti nousta ylös, ruokkia, ulkoiluttaa Hupisaarten puistossa. Joku tarvitsi, ei polttavalla kuolemanpakolla, vaan hiljaisella, arkisella tarpeella. Sanni alkoi taas kävellä aamuisin.
Huhtikuussa Sanni sanoi kauppansa irti. Säästöillä hän ilmoittautui Lapin yliopiston villieläinten kuntoutuskurssille. Jos aikoi tehdä tätä, aikoisi osata kunnolla.
Opiskelu oli rankkaa biologiaa, etologiaa, eläinlääketiedettä. Osku nukkui jaloissa, kun Sanni luki. Kun teki mieli luovuttaa, hän muisti Tuulin jäätävän kamppailun pentujensa puolesta. Jos susi pystyi, niin pystyy hänkin.
Kesäkuussa Tarja soitti.
– Miten menee, Sanni?
– On parempia ja huonompia päiviä, totesi Sanni. Rakennan jotakin uutta.
– Haluatko tietää susista?
Sanni pidätti henkeä.
– Haluan.
– Emme ole nähneet niitä, Tarja sanoi. Ja se on hyvä. Ei ihmisilmoituksia, ei ongelmia kylissä. Mutta jäljillä nähdään naaras ja kaksi nuorta urosta viidenkymmenen kilometrin päässä vapautuspaikalta. Ne saalistavat. Menestyvät.
– Ne elävät, Sanni kuiskasi.
– Sinä teit sen.
Syksy saapui. Sanni sai ensimmäisen vuoden kurssista suoritettua ja alkoi vapaaehtoisena Pelastettujen eläinten kodissa. Hän löysi ystävän, Marja, joi ensimmäistä kertaa kahvia työkaverin kanssa ja kotona tuli vielä joskus suru, mutta hän katsoi Leevin kuvaa: Hän olisi halunnut minun hymyilevän.
5. helmikuuta. Viisi vuotta Leevin poismenosta.
Sanni ajoi taas 664. kilometrille. Mukanaan auringonkukat ja uusi sudenpatsas tällä kertaa neljä sutta: Tuuli, Halla, Kajo ja pieni pentu muistuttamassa Leeviä.
Hän seisoi risteyksellä, kertoi pojalle Oskusta, opiskelusta ja siitä, kuinka yritti kasata elämänsä.
En ole kunnossa, hän sanoi tuuleen, mutta paremmassa. Yritän.
Käännyttyään takaisin autolle, hän jähmettyi. Tien vastarannalla seisoi kolme varjoa: sudet.
Keskellä isompi, molemmin puolin kaksi nuorta. Sanni tunsi sydänsä pysähtyvän. Tuuli, Halla, Kajo. Mahdotonta viisikymmentä kilometriä, tuhat hehtaaria metsää. Miksi ne olivat täällä?
Mutta hän tiesi. Tämä paikka merkitsi jotakin kaikille. Leikkauspiste, jossa suru ja toivo valitsivat toisensa.
Tuuli astui askeleen. Pennut, nyt vahvat, rinnalla. Ne katsoivat Sannia tunnistus, ei pelkoa. Huomaamme sinut. Muistamme.
Sanni nosti hansikkaisen kätensä, kuiskasi tuuleen:
– Kiitos.
Sudet seisoivat hetken, kääntyivät ja katosivat metsään, kuin savu tuuleen.
Sanni istui RAV4:ssaan ja antoi kyynelten tulla. Mutta tällä kertaa hän hymyili niiden läpi. Ajoi kotiin Ouluun, Oskun odottaessa ovella, elämään, joka oli hiljaista ja omaa.
Hän ymmärsi: selviytyminen ei ole heikkoutta. Jatkaa hengittämistä ei ole petos. Rakentaa uuden, on kunnianosoitus menetykselle. Rakkautta, jota kantaa kaiken läpi.
Kotiin ajaessaan Sanni pysähtyi huoltoasemalla, otti kahvin, katsoi ohikulkijoita tavallisia ihmisiä tavallisine huolineen. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen hänestä tuntui, että joskus voisi olla taas yksi heistä. Hän ei olisi enää entinen Sanni nyt arpineen, haavoineen, mutta elävänä ja ehkä hän voisi oppia elämään surun kanssa, olematta sen nielaisema.
Hän ajatteli Tuulia, joka juoksi Lapin metsissä, vapaana ja villinä. Jos Tuuli pystyi ehkä hänkin pystyy. Elämä jatkuu, askeleen ja hengityksen kerrallaan.
Sanni joi kahvinsa loppuun ja lähti kotiin. Hän eli. Hän yritti. Tänä päivänä se riitti.
