Helvi Siltanen sai tietää miehensä lemmenpuuhista naapurin kanssa, kun meni lainaamaan suolaa kurkkujen säilöntää varten mökkitontilla. Oven aukaisi Olavi hänen Olavinsa suomalaisissa pitkissä kalsareissa ja trikoopaidassa.
Ola? sai Helvi hädin tuskin henkäistyä.
Miehen kasvoilta vilahti samea kalpeus ja paloautonpunainen häpeä vuorotellen.
Helvi… kyllä mä voin selittää…
Olavin takaa ilmaantui naapuri, leskeytynyt Mielikki. Hänellä oli yllään vanha aamuinen kylpytakki, jonka alta paljas iho pilkahti.
Ola, kuka siellä on? Mielikki kysyi ja huomasi Helvin ovenraosta. Oi…
Kolme ihmistä seisoi siinä ja tuijotti toisiaan kuin järven pinnalla kelluvat kummalliset joutsenet. Sitten Helvi kääntyi ja kiirehti portille. Melkein juoksi pois.
Helvi! Odota! Olavi pinkaisi perässä, kalsareissaan koko Mökkipolun nähtävillä.
Mökkikylän kaksitoista tonttia heräsivät ja kaartuivat ihmetellen katsomaan.
Olavi Siltanen, kunnioitettu puheenjohtaja koko mökkiyhdistyksessä, juoksee kadulla ilman housuja vaimonsa perässä.
Sirkus saapui, kommentoi vasemmanpuoleinen naapuri, Arto.
Helvi livisti mökkiinsa ja paiskasi oven kiinni. Olavi rynkytti ovea.
Helvi, avaa! Anna mun selittää!
Kuinka monta vuotta? Helvi huusi oven takaa.
Mitä?
Kuinka monta vuotta teillä on ollut tämä juttu?
Olavi hiljeni hetkeksi. Sitten mumisi hiljaa:
Kahdeksantoista.
Helvi valahti lattialle oven taakse. Kahdeksantoista vuotta. Nuoremmalla pojalla, Lauriolla, oli juuri kahdeksastoista syntymäpäivä.
Portti narahti ja Mielikki asteli pihalle nyt tukka siistinä ja päällä kunnon mekko.
Helvi, tule ulos. Pitää puhua.
Häivy, käärme! sanoi Helvi.
Me ollaan aikuisia. Sovitaan tää rauhassa.
Helvi keräsi itsensä, tuli ulos ja istui kuistille. Mielikki istui viereen. Olavi seisoskeli syrjemmällä kuin joku, joka odottaa tuomiota.
Kahdeksantoista vuotta, Helvi sanoi. Miten?
Muistatko kun selkäsi reistaili? Kun olit kaksi kuukautta Terveyskeskuksessa?
Sen Helvi muisti leikkaus, pitkä toipuminen. Sillä välin Olavi poltti kaikki kurkut, tomaatit homehtuivat. Hän oli ihmetellyt miten mies ylipäätään selvisi yksin.
Mä autoin Olavia, Mielikki sanoi. Puutarhassa, laittamassa ruokaa. No ja sitten
Siitä se lähti, murahti Olavi.
Kahdeksantoista vuotta! Helvi nousi seisomaan. Te piditte mua typeränä!
Et sä mikään typerä ollut, Mielikki heilautti kättään. Sä elit omaa elämää, me omaamme.
Omaansa? Hän on minun mieheni! Lasten isä!
Niin no, leikkasiko se sun nainen olemasta? Onko lapset jäänyt ruuatta? Onko piha hoitamatta?
Helvi oli jo nyrkki ojossa, mutta Olavi tarttui kiinni kädestä.
Helvi, älä
Älä koske!
Helvi tempaisi irti ja katosi takaisin mökkiin. Mökkikylän väki töllisteli ikkunoiden takaa kuin sateenvarjon alle kyyhöttäen.
Kaikki pois! jyrisi Olavi. Show ohi!
Mutta kukaan ei mennyt. Pysähtyivät, supisivat. Eeva kolmoselta sanoi kovaan ääneen:
Kyllä mä arvasin! Näin ne yhdessä kerran!
Palturia, vastasi hänen miehensä Topi. Et sä mitään näe, kuin myyrä!
Myyrä olet itse! Minä olen kaikkea nähnyt!
Illalla Helvi istui verannalla, Olavi pyöri levottomana kuin hirvi laitumella.
Sano nyt, Helvi, jotain.
Mitä tässä enää sanoisi? Avioeroako?
Avioero? Ollaan kuusikymppisiä!
Ja mitä sitten? Eikö Suomessa avioerota kuudenkympin jälkeen?
No, älä nyt kuin lapsi. Kyllä me ollaan neljäkymmentä vuotta yhdessä oltu!
Ja niistä kahdeksantoista sä olit Mielikin kanssa.
Olin sun kanssa! Mutta… välillä kävin hänen kanssaan.
Välillä?
No… kaksi kertaa viikossa.
Kaksi kertaa viikossa kahdeksantoista vuotta siinä on järjestelmä, Ola. Et mikään välillä.
Olavi istahti vastapäätä.
Helvi, ymmärrä. Rakastan sua. Mutta Mielikki on… erilainen.
Parempi?
Ei parempi. Mutta vaan erilainen. Sinuun liittyy tämä talo, lapset, arki. Hänen luonaan saan olla rauhassa. Lepään.
Lepäät! Kyllä minäkin joskus haluaisin levätä! Mutta suolaan kurkkuja!
Niinpä juuri! Sulla on aina touhua. Kurkut, hillot, tomaatit! Joskus minä tahtoisin vain istahtaa, juoda kahvia, jutella.
Eikö minun kanssani voi puhua?
Sun kanssa puhutaan lapsista, lastenlapsista, puutarhoista. Hänen kanssaan kirjoista, elämästä.
Mielikkikö lukee? Helvi hämmästyi.
Hän oli pitänyt tätä maalaisnaisena.
Hän lukee. Osaa runotkin ulkoa. Rakastaa klassikkoja.
Helvi meinasi jo nauraa. Olavi ja runous.
Entä nyt?
En tiedä. Miten sinä haluat.
Minäkö? Entä sinä?
Minä Helvi, olen kuusikymmentäkaksi. Mitä tässä ratkaistaan? Asutaan rauhassa, siinä kaikki.
Mutta kenen kanssa? Minun vai hänen?
Olavi vaikeni, ja sitten murahti:
Entä jos molempien?
Helvi nappasi kurkkupurkin ja nakkasi Olavia kohti. Ei osunut. Purkki särkyi seinään.
Mene pois!
Olavi marssi ulos. Suoraan Mielikin luokse, tietenkin.
Yöllä Helvi valvoi. Neljäkymmentä yhteistä vuotta. Kaksi lasta, lastenlapset. Yhdessä rakennettu mökki.
Ja kahdeksantoista vuotta valhetta.
Mutta oliko se valhetta? Ei Olavi ollut luvannut ikuista uskollisuutta. Ei vannonut mitään. Hän vain eli. Elikin molempien kanssa.
Aamulla Zirkka vitoselta tuli tuomaan piirakan.
Helvi, koeta jaksaa.
Kiitos.
Jos tarvitset, mun mies voi antaa Olaville selkään.
Ei tarvitse. Ei me mitään lapsia olla.
Mitä aiot tehdä nyt?
En vielä mitään.
Minä olisin ajanut ulos. Petturi mikä petturi!
Zirkka, eikös sinun miehes käynyt Eevan kanssa kolmoselta?
Zirkka punastui.
Mistä päättelet?
Näin teidät vadelmapuskan takana.
Se ei ollut mitään!
Mitä sitten?
Puutarhasta juttelivat!
Halauksissa?
Zirkka paiskasi oven mennessään.
Ennen lounasta Arto tuli käymään.
Helvi, tuota… tarviiko jyrsintä? Auttelen tässä muuten vaan?
Ei kiitos.
Olavi pyysi sanomaan, että hakee iltapäivällä tavaransa.
Mitkä tavarat? Pitkät kalsarit?
En tiedä, vain että hakee.
Kiitos vaan.
Arto katosi pihaltaan.
Illalla Olavi tuli oikeasti, pää kumarassa.
Haen tavarat.
Hae vaan.
Olavi meni mökkiin. Helvi tuli perässä.
Olavi, miksi juuri Mielikki? Mikä hänessä on?
Olavi pysähtyi.
En tiedä. Hänen kanssa vaan on kevyttä.
Minun kanssani vaikeaa?
Ei vaikeaa. Sinulla vaan on aina oikeat vastaukset koska laitetaan perunat, paljonko lastenlapsille laitetaan synttärirahaa. Hän kysyy multa neuvoa.
Ja silloin tunnet itsesi tärkeäksi?
Enemmänkin tarpeelliseksi.
Helvi lysähti sängylle.
Ola, en minäkään kaikkea tiedä. En tiedä, miten eletään kun mies on kahdeksantoista vuotta pettänyt naapurissa.
Helvi…
En tiedä miten katsoa lasten silmiin. Mitä sanoa lastenlapsille kun ukki asuu nyt toisaalla.
Ei tarvitse sanoa mitään!
Tarvitsee. Karri tulee huomenna perheineen. Mitä minä kerron?
Sano että riideltiin.
Olavi istui viereen.
Helvi, voitaisiinko unohtaa koko juttu?
Miten muka?
No… teeskennellään ettei mitään ole tapahtunut.
Jep. Mielikki asuu naapurissa ja teeskentelet ettei mitään ole.
Entä sinä mitä ehdotat?
Helvi meni ikkunaan. Naapurin pihalla Mielikki kasteli kurkkuja samassa kylpytakissa.
Tiedätkö mitä? Asu missä haluat. Mutta lastenlapsille selität itse.
Helvi!
Ja kurkut suolaat ensi kesänä itse.
En mä osaa!
Mielikki osaa. Hänhän lukee kirjoja, kurkuthan varmaan luonnistuvat.
Olavi poistui nyytti kainalossa. Mökkikatu mulkoili ikkunaverhojen takaa.
Öisin Helvi kuuli kolinaa. Joku hiippaili tontilla ja sadatteli hiljaa. Hän meni ulos Olavi tutki kasvihuonetta.
Mitä sinä teet?
Katson tomaatteja. Huomiseksi lupaa hellettä, täytyy avata lasit.
Taitaa olla uutta perhettä varten?
Kasvilani eivät kärsi! Minä niitä hoidan.
Niin. Mene sitten sinne Mielikin maalle.
Hänellä on omat kasvinsa!
No mene sitten niitä kastelemaan.
Mutta näitä sääliksi käy!
Helvi otti puutarhaletkun.
Anna, minä autan. Muuten oot täällä aamuun asti.
He kastoivat yhdessä. Hiljaa. Sitten istuivat penkille.
Ola, rehellisesti kumpaa rakastat enemmän?
Helvi, älä nyt tuollaista.
Ihan reilu kysymys.
Olavi mietti pitkään.
Molempia. Mutta eri tavalla.
Miten niin?
Sinä olet kuin oikea käteni. Ilman sua en osaa olla. Hän on kuin juhlapäivä harvoin, mutta mukava.
Ola, jos minua ei olisi?
Hyi, älä puhu noin!
Mutta jos ei olisi. Sittenkö menisit Mielikin kanssa naimisiin?
En tiedä. Ehkä en.
Miksi?
Koska silloin hänestäkin tulisi arki. Eikä juhlaa enää olisi.
Eli tarvitset molemmat?
Niin kai.
Istuttiin ja katseltiin Lapin kirkasta taivasta ja tähtiä.
Ola, pitäisikö munkin hankkia juhlapäivä? Arto tarjosi apua.
Olavi ponnahti.
Arto!? Mikä juhlapäivä?
Joku mies. Arto vaikka. Hän ehdotteli jyrsimistä.
Arto?! Kyllä minä sille…!
Mitä? Sinähän asut Mielikillä.
Se on erilaista!
Miten niin?
Helvi, sinä et ole sellainen!
Mistä tiedät? Ehkä minäkin luen runoja.
Et lue.
Alanpa lukea.
Olavi nousi.
No, mitä sä oikeasti tahdot?
Helvi mietti. Että kaikki olisi niinkuin ennen? Se ei enää haitannut. Oikeasti.
Tahdon elää rauhassa. Suolata kurkkuja. Hoitaa lapsenlapsia.
Ja?
Ja muuta en. Asu missä tykkäät.
Siis?
Siis jos haluat mennä Mielikille, mene. Jos tulee koti-ikävä, tule. Älä enää valehtele.
Entä jos Arto tulee?
Ei tule. Hänellä on Irja ysiltä.
Mistä tiedät?
Ola, en minä sokea ole. Olen vaan ollut hiljaa kuten kaikki muutkin.
Aamulla Olavi palasi nyytteineen.
Helvi, nyt voi tulla takaisin?
Sänky on ladossa. Puhalla ilmapatja. Sinne mahut.
Olavi paineli ladossa olevaan varastoon ilmapatjan kanssa.
Naapurit nauroivat selän takana. Mielikki kasteli kurkkujaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Silloin poika Lauri asteli kuistille.
Äiti, palasiko isä?
Puhaltaa patjaa ladossa.
Ootko sä pyhimys kun otit vastaan?
Höpö, ei tässä pyhimyksiä olla. Toista ei enää opi.
Viikon päästä Olavi hipsi takaisin tupaan. Kuukauden päästä Helvi ei enää edes huomannut, miten Olavi kävi kaksi kertaa viikossa naapurissa. Vuoden päästä koko mökkikylässä ei puhuttu vanhasta draamasta enää mitään.
Tulivat uudet tarinat: Eeva kolmoselta lähti Peten matkaan vitoselta, Zirkka muutti Eevan exän luo.
Helvi suolasi kurkkujaan. Olavi rakennutti uutta kasvihuonetta. Mielikki luki pihallaan kirjaa.
Mitä on rakkaus? Yhdessä eläminen nelikymmentä vuotta, lasten kasvattaminen, talon rakentaminen, omenapuiden istuttaminen.
Ja sen hyväksyminen, ettei mikään eikä kukaan ole täydellinen. Ei edes rakkaus.
Ei varsinkaan rakkaus.
