Sattuma paljasti salaisuuden, jota oli varjeltu vuosia!
Uskotko kohtaloon? Joskus yksi pieni asia voi murtaa vuosien ajan rakennetun valheiden muurin. Tämä tarina sattui aivan tavallisessa puistossa suomalaisessa kaupungissa, mutta sen loppu saa sydämesi lyömään lujempaa.
**Kohtaus 1: Löytö**
Aurinko paistaa lempeästi. Pieni seitsemänvuotias poika istuu penkillä ja tutkii tarkasti vanhaa nahkaista lompakkoa, jonka hän juuri löysi ruohikosta. Hän avaa korttilokeron ja hätkähtää. Lompakon läpinäkyvästä taskusta tuijottaa häntä hymyilevä nainen valokuvasta.
**Kohtaus 2: Omistaja**
Penkin luo kiirehtii mies, jonka päälle sopii kallis puku. Hänen kasvoiltaan näkyy helpotus. Mies hengittää raskaasti, aivan kuin olisi juossut monta korttelia.
**”Kiitos, että löysit sen! Tämä on minulle todella tärkeä,”** hän sanoo ojentaen kätensä lompakkoa kohti.
**Kohtaus 3: Yllättävä kysymys**
Poika ei kuitenkaan anna sitä heti takaisin. Hän puristaa lompakkoa tiukasti rintaansa vasten ja katsoo miestä suoraan silmiin. Hänen äänensä värisee epävarmuudesta:
**”Miksi teillä on täällä minun äitini kuva?”**
**Kohtaus 4: Järkytys**
Mies polvistuu verkkaisesti pojan eteen. Hänen kasvonsa kalpenevat hetkessä, ja käsi jää ilmaan. Hän kuiskaa tuskin ääneen:
**”Ei voi olla Hän on vaimoni. Hän katosi seitsemän vuotta sitten.”**
**Kohtaus 5: Todellisuudet kohtaavat**
Poika kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen valokuvan, tosin hieman kuluneemman reunoista.
**”Hän odottaa minua leikkikentällä nyt,”** hän sanoo ja osoittaa sormella kohti keinuja.
Miehen silmät avartuvat silkasta järkytyksestä. Hän kääntää hitaasti kasvonsa leikkikentän suuntaan…
Tarinan loppu: Mitä oikein tapahtui?
Hannu (se oli miehen nimi) nousi tärisevin jaloin. Etäämpänä, hiekkalaatikon vieressä olevalla penkillä, istui nainen vaaleassa kevättakissa. Kun he lähestyivät, nainen nosti katseensa kirjasta. Heidän katseensa kohtasivat, ja kirja tipahti hänen käsistään suoraan hiekkaan.
**”Satu..?”** Hannu huokaisi.
Nainen ei paennut. Hän vain peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuihin. Myöhemmin selvisi, että seitsemän vuotta aiemmin Satu oli joutunut hirvittävään onnettomuuteen toisessa kaupungissa, minkä seurauksena hän menetti muistinsa täysin. Hän ei tiennyt kuka oli tai mistä tuli. Tuolloin hän oli ollut jo raskaana (mitä ei vielä itse edes tiennyt), ja kaikki nämä vuodet hän eli uudella nimellä, kasvatti poikaansa yksin ja luuli aloittaneensa elämänsä tyhjältä sairaalan vuoteelta.
Lompakko, jonka Hannu oli tänään vahingossa pudottanut, oli juuri se esine, jonka hän oli säästänyt muistoksi “kuolleesta” vaimostaan. Kohtalo johdatti heidät samaan puistoon samana päivänä, jotta pieni lompakko palauttaisi pojalle isän ja miehelle kadonneen rakkauden.
