Petri. Tarina
Sairaalan ikkunasta virtasi raikas aamuilma. Sairaanhoitaja oli avannut sen heti aamusta. Verhot heiluivat keväisesti, vihreän lehtiverhon läpi tuuli hyväntuuoksuinen ilma, ja tiedossa ei ollut vielä paahtavaa kesän hellettä.
Petristä leikattiin umpisuoli. Sanoivat, että operaatio oli vaikea, juuri ehdittiin ajoissa. Mutta Petri oli rohkea poika.
Et sä taida piikistä pelästyä? hoitaja hymyili ja painoi ruiskusta ilmat pois.
Petri käänsi vain selkänsä, sillä ei saanut vielä nousta.
No höpö höpö, tuollaista pelottelemaan…
Hänet tuotiin sairaalaan kadunkulmalta. Siellä kipu iski. Koditon poika hän ei ollut, mutta kasvanut lastenkodissa. Pojat olivat palanneet torilta, missä pienesti yrittivät ansaita, ja yhtäkkiä se tapahtui.
Petriä harmitti, että nyt Linnea ja pieni Sakari olivat pulassa. Lastenkodissa nousisi varmaan haloo, kun työntekijät kaipaavat poikia, jotka olivat livistäneet salaa torille aidan reiästä. Juuri paluumatkalla iski kipu mahanpohjalle.
Hän syytti aprikooseja. Torilta olivat saaneet lootan vähän pilaantuneita, mutta ne olivatkin makeita kuin hunaja ja niitähän sitten tuli syötyä. Tuli oikein ahmittua.
No, sankari! Miten jaksat? karmea vanha lääkäri, karvaiset kädet, tutki leikkaushaavaa. Pahin on takana. Ei tarvitse pelätä enää.
En mä pelännytkään.
Oho, no on sitä miestä! Mutta yksi juttu: nyt ei makeita eikä eväitä. Kestät ilman makeisia, illalla saat marjakiisseliä.
Petri nyökkäsi kunnioituksesta. Hän tiesi: ei hänelle makeisia kukaan toisikaan. Kaikki olivat hänelle nyt vihaisia lastenkodissa koska oli karannut ja onnistunut pääsemään tiukasta vartioinnista. Eikä makeisten perään täällä tarvinnut haikailla.
Muuten lääkäri oli oikeassa. Petri oli rohkea. Elämä oli kasvattanut. Äiti oli kai synnyttänyt hänet vahingossa, kun ei ollut rahaa aborttiin. Petri oli jo kymmenenvuotias, ja suhtautui tähän ajatukseen tyynesti niin kuin monet lastenkodin lapset.
Syytä äitiä hän ei osannut. Suorastaan päinvastoin: kiitos, että synnytti. Vaikka jättikin heti synnytyksen jälkeen.
Kolmevuotiaaksi asti oli ollut vauvakodissa, siitä siirtynyt Turun lastenkotiin, myöhemmin Eurajoen laitokseen. Koko elämänsä muisti vain kamppailua olemassaolosta.
Ruokasalin kahinat olivat jääneet mieleen. Vaikkei elettykään enää suuren puutteen aikaa, niin keittiöhenkilökunta piti huolen siitä, että parhaat ruokaläjät päätyivät heidän koteihinsa. Ja kahinoita ei ollut vain ruoasta kaikesta rähistiin. Petri oli voimaa käyttänytkin; joskus tuli murtuma. Yksi kiertävä parturi liikuttui Petriä partioidessaan: pojan päänahka oli täynnä vanhoja arpia.
Miksi itkeä tuollaista? Petri ei koskaan itkenyt.
Ja nyt aikovat pelotella jollakin vatsan arvella tai piikeillä…
Naurettavaa!
Aikuisia hän piti kylminä ja piinkovina. Hän ei ollut pieni sievä tyttö, johon kiintyisi helposti, vaan vähän karkea, tumma, suorasukainen ja omapäinen.
Katotaan, Vainio! Jos alat neuvotella, joudut eristyshuoneeseen! varoitteli usein Irina, apulaisjohtaja.
Hän ei riidellyt, mutta ei myöskään koskaan tottunut alistumaan. Omanlaistaan logiikkaa Petri noudatti.
Yksi aikuinen oli jonkin aikaa ollut Petristä erityinen. Hän ei tiennyt, miltä tuntui äidistä haaveilevan lapsen mieli, mutta tätä naista hän muisteli mielessään usein. Hän oli tullut Turun lastenkotiin työharjoitteluun, Petri oli silloin kuusivuotias. Nainen oli vaalea, lempeä ja tuoksui jotenkin kanelilta. Hän otti usein Petriä syliin ja kuiskasi korvaan:
Sun pitää olla vahva, Petri. Syö hyvin, suojele itseäsi, kuuntele. Tulee vaikeaa, mutta sinä selviät. Yritä ainakin, jooko?
Sitten hän lauloi laulua:
Kissa käy, häntä väräjää,
Nuku nyt, uni vie.
Valkoiset tassut, pikkuiset korvat,
Nuku nyt, uni vie…
Vaikka Petri piti itseään jo aikuisena, hän hyräili mielessään tätä laulua, kun oli ihan yksin. Siitä tuli lämmin olo.
Nainen hävisi vuosien saatossa, jätti jälkeensä muiston ja laulun. Petri oli jo unohtanut hänen nimensäkin, mutta kutsui häntä mielessään äidiksi. Vaikka tiesikin, ettei ollut. Mutta ajatus helpotti.
Sairaanhoitaja sulki ikkunan ja petasi sängyn vastapäätä. Petrin mieli keveni seura kelpasi.
Kohta käytävällä kärrättiin sisään pojankoltias kantotuolilla, seurueessaan joukko valkotakkeja. Melko nuori, lintuinen, luiseva poika, jolla tippapullo roikkui kanyylistä. Lopuksi jäi vain hoitaja ja yksi vanhempi mies.
Sanaakaan vaihdettu vähän. Vain ohimennen:
Poika nukkuu, hoitaja totesi.
Hyvä, kiitos.
Kutsutte, jos jotain…
Hyvä on.
Mies jäi istumaan, selin Petriin, pää polvissa, liikkumatta. Poika nukkui.
Huone oli lämmin, mutta mies istui puvussa ja valkoinen takki päällä. Petristä tuntui, että tämäkin oli nukahtanut.
Petri kääntyi; sänky narahti. Mies huomasi hänet nyt.
Päivää, mumisi mies, nyt vasta tajuten huoneessa olevan muitakin.
Päivää, Petri vastasi.
Mies liikahti, katsoi poikaansa, siirtyi Petrin viereen ja istuutui.
Leikattiinko?
Joo, umpisuoli.
Hyvä. Et pysty kävelemään?
Ei vielä saa.
Haluatko jotain?
Ei saa syödä tänään. Mitä sillä pojalla on? Petri viittasi poikaa kohti.
Hänellä on… toinen sairaus. Saatko mä istua tässä? Autan jos tarvii. Tai jos joku tulee, lähden.
Ei haittaa, Petri pudisti päätään mitäpä hän voisi väittää vastaan?
Hänen nimensä on Simo ja hän on yhdentoista. Entäs sinä?
Petri, kymmenen.
Kiitos, Petri, mies sanoi. Petri ei oikein ymmärtänyt, mistä kiitettiin.
Seuraavana päivänä huoneessa vilisi ihmisiä. Simon tippaan laitettiin lisää lääkettä, lääkäri kävi useasti. Isä yöpyi huoneessa, puhui joskus pojalleen. Simo liikutti käsiään ja päätään, mutta ei avannut silmiään. Näytti kuin nukkui.
Myöhemmin tuli vanhempi pariskunta ja Simon äiti. Nainen oli pitkä, ylväs, kihartuvat hiukset poninhännällä, kasvot väsyneet ja silmät itketyt. Hänet istutettiin poikansa viereen. Äiti puhui hiljaa, silitteli taukoamatta.
Voitteko siirtää Petrin? kysyi Simon isä lääkäriltä huolissaan vaimosta.
Kyllä, tänään siirretään, lääkäri lupasi.
Lääkäri huomasi Petrin sattumanvaraisesti.
No, mites menee, veli? Sattuuko?
Vähän.
Petri oli nukkunutkin huonosti haava kipeä, kanyyli puristi. Aamiaista ei tullut. Ehkä unohdettiin.
Saisi jo nousta, lääkäri totesi. Siirretään viereiseen huoneeseen, anna mennä, kyllä se siitä.
Petri olisi halunnut nousta heti, mutta hoitaja viipyi. Ihmisiä kulki jatkuvasti.
Nyt Petri alkoi tajuta, että Simo varmaan kuolisi. Poika ei herännyt, kaikki olivat surullisia ja puhuivat hiljaa.
Simon vierelle jäi nuori nainen, varmaan sukulainen. Petriä nolotti hänen seurassaan, hän vihjaisi hoitajalle mutta tämä vain murahti.
Ei sua kukaan katso, hätävapaa. Nopea homma.
Niin se olikin. Kun vaatteet tuotiin, oli vain sairaalapuku.
Mä käännyn, älä välitä, nainen sanoi.
Petri istuutui, vetäisi housut jalkaansa. Kaikki oli turhan isoa, vyötärö piti kiristää. Lahkeita piti kääriä, mutta Petri ei jaksanut kumartua; tytär huomasi ongelman hänen kävellessään.
Oho, onpas isot. Odotas, mä käärin nainen kyykistyi ja kääri liian huolellisesti, kunnes Petri hämmentyi.
Mä en pysy pystyssä.
Istuhan, nainen nosti Petrin tuolille, Oot vielä kovin sairas. Onko sulla nälkä? Mikä sun nimi on?
Petri.
Mä oon Liisa. Petri, olisko sun hyvä jos äiti olisi lähellä? Haluatko soittaa kotiin?
Ei äitiä.
…Isä tai joku?
Hyvin tässä, menee paremmin. Oon menossa vessaan.
Vessasta löytyi peili. Mustat silmänaluset, kalpeat huulet, vain mustat silmät paloivat. Kerran kasvattaja vitsaili, että Vainio on saanut nimensä mustista silmistään kuin variksen siivistä. Lempinimi oli kaikkien suussa: Varis. Hän oli ylpeä siitä.
Hän heitti kylmää vettä kasvoilleen ja olo koheni heti. Liisa varmaan järjesti välipalan: kiisseli tuotiin.
Mitä jos syö itse ruokailussa?
Mihin mennään?
Oikelle, portaita alas ja taas oikealle, löydät kyllä hajun mukaan, vitsaili siivooja.
Oli hän äsken pyörtymäisillään, Liisa ärähti, Turha kai lähettää mihinkään. Mä haen kiisselin.
Petri ei malttanut olla liikkumatta. Hän käveli paljain jaloin huoneessa. Simo oli nätin näköinen poika, miltei tytöltä näyttävä, kihara kuin äitinsä, mutta äärimmäisen laiha.
Kuoleeko se? suora kysymys, lastenkodissa kasvanut ei kiertele.
Tyttö säpsähti.
Emme tiedä, mutta kyllä… Simo on hyvin sairaana, monta leikkausta.
Neljäkö? Petri istui.
Petrin mieli kiersi Simon ympärillä. Toinen elämä: isä, äiti, isovanhemmat, paljon sukua… Kaikki olemassa, mutta silti poika nukkui ja oli menossa pois.
Ei onnea…
Lopulta Petri siirrettiin. Illalla tuli taas Simon isä, samat kiireet, ja Petri kuuli, että huolestutti, kun kukaan ei ollut käynyt hänen luonaan.
Petri, lääkäri sanoi että olet lastenkodista? Simon isä kysyi.
Juu.
Ehkä… voisit käydä toisaalla? Simo on niin huonona.
Ei haittaa, saan olla. Jatketaanko?
Neljä päivää toistui samana. Petrille nousi kuume ja hänet vietiin toiseen huoneeseen, jossa oli vain vanhuksia. Hän ikävystyi, istui silti Simon vierellä, kun sai. Kukaan ei häätänyt.
Kuumeen vuoksi kotiutusta lykättiin.
Sinä aikana Simon isä, jota kutsuttiin Matti Uotilaksi, ehti kuulla Petrin taustat kysellen ja kuuntelemalla. Hän toi Petriä varten vaatteita, he eivät olleet uusia, mutta Petri oli tottunut kierrätykseen.
Nämä olivat Simon, eikö?
Hänen…
Entä jos hän ei kuolekaan?
Matti katsoi peloissaan. Heidän perheessään sana “kuolla” ei sanottu sitä pelättiin. Kaikki ymmärsivät, että Simolla ei ollut toivoa, mutta ääneen sitä ei lausuttu.
Vain kerran Sonja, Simon äiti, oli huutanut: Miksi! Jos teimme kaiken oikein, miksi hän silti kuolee!”
Kun läheinen lähtee, keho ei enää kanna. Sonja lakkasi syömästä, ei halunnut jatkaa ilman poikaansa.
Entä jos ei kuole? Petri kysyi.
Matti halusi rehellisesti vastata enemmän itselleen kuin pojalle.
Valitettavasti, Petri, hän ei tule selviämään. Hän on liian sairas.
Sattuuko kuoleminen? Petri rutisti paidat syliinsä, katsoi kohti sängyssä makaavaa poikaa.
Matti näki myötätunnon ja surun pojan katseessa.
Meneehän se nopeammin kuin uneen nukahtaminen. Pyrimme siihen, ettei satu. Siitä me pidämme huolta.
Mutta hän liikkuu vielä.
Siksi puhumme. Toivotaan että kuulee, muttei voi tietää.
Yötä päivää Simon vieressä oli joku perheestä. Kerran Matti jätti huoneen hetkeksi, Petrin Simon seuraksi. Matti kuuli käytävältä, kun Petri kuiskasi Simolle:
En tiedä missä äiti on, ehkä ei ole enää elossa. Mutta ei se haittaa, ei voi olla vihainen. Jos tulisi takaisin, antaisin anteeksi. Sinä älä kuole. Katso miten vanhemmat surevat, isäsi on hyvä. Minä toivoisin sellaista. Paidat ja housut palautan kyllä, en likaa. Sinä vain yritä jaksaa, yritä!
Matti niiskautti, palasi huoneeseen. Petri ryntäsi seisomaan.
Hän kuulee! Oikeasti, puristi kättäkin. Usko pois.
Uskon, Petri, uskon. Puhele vaan Simolle.
Kaikki odottivat Simon lähtöä. Hän oli Matti Uotilan ainoa lapsi, toivo ja ylpeys. Sairaus oli löytynyt kahdeksanvuotiaana, se oli lihasrappeuma, ja kaikki kaatui perheen ylle: sydän, keuhkot, suolisto… Kävivät Helsingissä ja Turussa lääkäreillä. Simo tottui oloonsa, ei valittanut.
Vaimon, Sonjan, voimat loppuivat, kun oli selvää, ettei poikaa voi pelastaa. Silloin Sonja sai lääkityksen, eikä jaksanut enää nousta.
Puhu hänelle, Petri. Hän varmasti kuulee, ja ilahtuu.
Mattista Simon ja Petrin keskustelut olivat helpotus, pieni toivo kuoleman keskellä. Hän seisoi oven takana ja kuunteli:
…Arvaa mitä, kerran kun iso Tomi mursi mun käden, silmissä musteni. Mutta en huutanut, vaan irvistin, ojensin käden ja sanoin: “Tule jatkamaan, jollen riitä.” Kyllä kiehautti, mutta en itkenyt. Sitten Tomi juoksi lääkärille ja itki.
Käsikin parani. Niin paranee sulla, Simo. Kyllä elämä voittaa.
Simo kuoli yöllä. Petri ei heti huomannut, eikä kukaan kertonut. Hän odotti lääkärikierrosta, meni aamiaiselle ja palasi vanhaan huoneeseensa.
Nuori mies järjesti Simon tavaroita.
Missä… Petri viittasi pedattuun sänkyyn.
Ei tiedä. Ei ketään ollut, uusi potilas vastasi.
Petri syöksyi hoitajien kansliaan, mutta ketään ei ollut. Viimein löysi lääkärinhuoneen.
Simo! Missä Simo? Vietiinkö hänet? Minne?
Simo? nuori lääkäri kurtisti otsaansa. Hän oli vaikeasti sairas…
Kuoliko? Petri keskeytti.
Lääkäri nyökkäsi.
Niin joskus käy.
Petri raivostui kaikelle: koko sairaalalle, lääkäreille, hoitajille.
Typerykset, eivät pystyneet pelastamaan!
Miten näyttää vihansa? Käytävällä oli lattianpesuvesiämpäri, jonka hän potkaisi. Vesi kaatui, siivooja kiljui, lääkärit kurkkivat ovilta, hoitaja juoksi paikalle.
Kaikki kiroilivat ja komensivat. Petri potkaisi oven kiinni, istui sängylleen ja peitti korvansa.
Sairaala täynnä ammattilaisia, mutta kukaan ei pystynyt auttamaan ystävää. Ei mitään!
Kuinka Simo, joka makasi tiedottomana, pystyi tulemaan hänelle niin läheiseksi? Petri ei edes täysin ymmärtänyt. Mutta kaveri hänestä kuitenkin tuli. Hän kertoi Simolle koko elämänsä: äidistä, laulajasta lastenkodissa, tappelut ja murtumat.
Yhtenä yönä, kun Petri vielä oli samassa huoneessa, hän uneksi, että Simo nousi, hymyili surullisesti. Petri juoksi hänen viereensä, mutta Simo pyysi, ettei häntä nostettaisi, halusi vain istua. Hän kertoi itsestään ohutta, melkein tytön äänellä.
Petri ei muistanut kaikkea Simolta, mutta ääni jäi mieleen. Unessa Simo kiipesi ikkunalaudalle, Petri pelästyi niin paljon, että heräsi kauhusta.
Pihan mustat oksat heiluivat, kuu paistoi. Simo liikkui sängyllä, isä nukkui uupuneena.
Petri istui Simon vierellä, otti hänen kapeat sormensa ja lauloi ainoan kehtolaulun jonka osasi:
Kissa käy, häntä väräjää,
Nuku nyt, uni vie…
Sen jälkeen Petri jutteli Simolle mielessään usein. Simo kertoi hänelle perheestä, matkoista, koulusta ja omasta huoneestaan.
Niin Petri kuvitteli perhe-elämää sitä hän ei ollut nähnyt muualla kuin televisiossa. Kuvitteli, että kodissa kaikki nukkuvat yhdessä huoneessa, ja että äiti jakaa aamuisin teetä kauhalla.
***
Oli outoa, että Matti, poikansa kuoltua, tunsi surun ohella myös helpotusta. Ei siksi, ettei olisi rakastanut, vaan koska Simo oli jo pitkään ollut enemmän tuskaa kuin elämää. Nyt tuska oli ohi.
Nyt piti hyväksyä pojan lähtö, tukea vaimoa ja jatkaa eteenpäin.
Petriä Matti mietti usein.
Tuntui väärältä puhua adoptiosta nyt, Sonja ei ymmärtäisi. Eihän kukaan korvaa Simoa. Simon valokuva oli kukkien keskellä kotona, Sonja istui hiljaa vieressä, sytytteli kynttilöitä, kävi kirkossa ja haudalla.
Petriä varten ei ollut ketään. Ei äitiä, ei isää. Oli syvä musta katse, vähän karhea poika, mutta Matti oli kuullut Petrin puhuvan; hänessä oli lämmin sydän ja valo.
Sonja, kävin sairaalalla. Petri pääsi pois. Pitkään olivat pitäneet.
Miksi kävit siellä? Sonja katsoi kummissaan.
Hain Simon paperit. Petri, sanovat, piti siellä oikein esityksen, kun kuuli Simon kuolemasta. Suuttui ja möykkäsi.
Hölmö poika, Sonja huokaisi.
Niin kai, Matti myönsi.
Kyllä mä alan pärjätä. Älä huoli minusta.
En huolikaan.
Älä vain puhu minulle mistään pojista nyt.
Matti ei enää puhunut kotona. Mutta viikonloppuna mies ajoi Petrin lastenkotiin. Hän halusi yrittää. Lastenkodin johtaja suhtautui vieraisiin penseästi, eikä Petriä näytetty.
Matti ei lannistunut, muisti koulukaveri Tertun, joka oli sijaisvanhempien tukitoiminnassa mukana. Matkusti Tertulle, puhui pitkään. Terttu ymmärsi, lupasi selvittää tietoja Petristä ja painotti vaimon ja pojan suostumusta. Ilman niitä ei voi aloittaa mitään.
Silti Matti kävi vielä sosiaalitoimistossa, selvitti adoptiobyrokratian. Siellä oltiin yllättävän myötämielisiä ja luvattiin auttaa tapaamisessa.
Vaimolleen Matti ei puhunut näistä yrityksistä. Appiukolle ja Liisalle kyllä. Tytär Liisa ilahtui; poika oli jäänyt hänelle mieleen. He lupasivat puhua myös Sonjalle.
Mutta Sonja itki heti, kun Petristä puhuttiin.
Hän ei korvaa Simoa! Älkää ymmärtäkö väärin!
Emme halua paikkausta, vaan antaa kodin pojalle, joka sitä tarvitsee. Petri on ihan toisenlainen kuin Simo, kovemman kuvion käynyt. Mutta jos kuulit miten hän puhui Simolle, ja kuinka paljon Simosta välitti. Tämä poika toi minullekin uskoa. Koetetaan edes tutustua. Eikö niin?
Älä painosta…
Se oli ensimmäinen myönnytys.
Tapaaminen järjestettiin. Petri tuotiin rehtorin huoneeseen, mutta poika oli jännittynyt, ei katsonut silmiin, puristi sormiaan nyrkkiin. Eikä antanut Mattille kättäkään.
Terttu seurasi hiljaa. Matti katsoi poikaa, ymmärsi tilanteen. Poika istui kivikkoisena ja kalpeana. Olo oli aivan toinen kuin sairaalassa.
Tekisi mieli halata ja sanoa: “Kaikki järjestyy!” Matti ei tiennyt mitä sanoa.
Naiset tukivat katseellaan. Matti rupatteli arkipäivästä. Petri oli niin hermostunut, että lähetettiin pois aikaisemmin kuin oli tarkoitus.
Ei tainnut pojalle sopia? Matti kysyi kerran kotimatkalla.
Ei, Terttu vastasi, Hän toivoo niin paljon, että pääsisi teille, ettei uskalla ajatella muuta. Hän pelkää, ettei kelpaa.
Ollaanko me liian ankaria? Sonja kysyi.
Te olette ensimmäiset oikeat vanhemmat. Hän vain ei osaa olla teidän joukossa. Mutta voi nyt ajatella vain teitä, Terttu sanoi.
Sovittiin, että Petri käy kylässä. Lupaa ei ollut, ja Sonja epäröi.
Matti haki pojan. Käytiin keittiöön teelle. Petrin kämmenet olivat hikiset, katse kiinni kupissa, uskaltamatta syödä, nostaa silmiään eikä millään rikkomaan kaunista kattauksen tunnelmaa. Kaikki oli toisin kuin kuvitelmissa. Liian läheistä, liian avointa.
Sonjaa Petri pelkäsi erityisesti.
Kun Matilta tippui lusikka, Petri sanoi varovasti:
Nyt meni ihan täysin…
Matti tarttui siihen.
Just niin, meni ihan päin mäntyä! Petri, miks et syö? Nyt kyllä maistuu.
Petri otti perunapalan suuhun, muttei uskaltanut pureskella, istua vain paikallaan.
Ota rauhassa!
Petri, haluatko nähdä Simon huoneen? Sonja keksi.
Petri virkistyi heti, vilkaisi silmiin ja nyökkäsi.
Simon huoneessa oli iso valokuva, jossa iloinen poika, vähän toisenlainen kuin sairaalassa. Se rohkaisi. Oli kuin Simo olisi sanonut: “Mene vaan, oon mukana.”
Hei, Simo! Terve, Petri kosketti kehystä, tutki Sonjaa, Tässä se on terveemmän näköinen.
Oli hän paremmassa kunnossa. Vasta ihan viimeisinä viikkoina…, Sonja ei saanut sanaa kuolema suustaan.
Sitten kun kuoli, vai? Petri tokaisi, ja silitti kehyksiä, Voisitko näyttää, miten teillä asuttiin?
Sonja epäröi, mutta haki kuva-albumin.
En kyllä jaksa katsoa, vielä. Katso sinä, Petri.
Petri istuutui, alkoi kääntää sivuja. Sonja istuutui hiljaa viereen, yllättäen jaksoi katsella kuvia. Poika kommentoi:
Hauska, kiva, tanssii, katsoo… Petri jutteli koko ajan.
Kaikki oli Petrille uutta. Hän kyseli.
Kun tuli vastaan kuva mereltä, Petri riemastui:
Katso, meri! Hän kertoi minulle, että kävitte merellä.
Sonja pudisti haikeana päätään.
Kertoi vai? Simo ei pitkään aikaan pystynyt puhumaan.
Petri tajusi, että meni liian pitkälle kuvitelmassaan, hämmentyi ja jatkoi sinnikkäästi:
Minulle hän kertoi!
Sonja ei väittänyt vastaan. Hän katseli rauhassa kuvia pojastaan ja tunsi yllättävää levollisuutta. Pojan kuolema oli hiukan helpompaa vieraan pojan seurassa.
Hän päätti olla suora:
Petri, jos haluaisimme adoptoida sinut, suostuisitko?
Poika jännittyi, jatkoi hetken selaamista.
En tiedä. Simo oli hyvä, minä en niin paljon. En oikein osaa…
Sonja sulki Petrin äkisti syliinsä ja hellästi piti kiinni.
Ei sun tarvitse olla kuten Simo. Olet vain ystävä.
Petri säikähti halauksesta. Ei kukaan aikuinen ollut pitänyt kiinni vuosiin. Hän tunsi Sonjan tuoksun, lämmön.
Yrittäen karistaa hyvän olon, Petri kääri albumia käsissään. Sonja antoi hänen olla, keinutti hitaasti.
Petri ei yleensä itkenyt. Nyt pala nousi kurkkuun ja kyyneleet valuivat. Petri nyyhkäisi ääneen.
Itketkö? Petri, älä välitä, älä pelkää. Olet mies, täytyy yrittää olla vahva! Sonja pyyhki kyyneleet.
Sanat olivat tutut.
Huoneessa oli ikkuna auki. Raikas ilma täytti huoneen, verho hulmusi, vihreät lehvät liikkuivat. Seinällä Simon kuva katsoi lempeästi.
Petri kuiskasi yhtäkkiä, kuin lapsi:
Tiedättekö semmoista laulua? Sellainen missä kissa käy…
Tiedän. Kehtolaulu taisi olla. Haluatko, että opettelen sen?
Petri nyökkäsi ja niiskautti. Eipä hän muuta enää toivonutkaan.
***Sonja silitti Petrin selkää, hyräili sanat hiljaa ja etsi muististaan sävelen. Matti kuunteli ovenraosta, Liisa tuli viereen. Ikkunan kevättuuli toi sisään meren tuoksua ja kaupungin hämäriä ääniä. Petri nojasi Sonjan olkaan, silmät kiinni, tunsivat molemmat siinä hetkessä olevansa kotona vaikka kumpikaan ei ollut tuntenut kotia vuosiin.
Laulu alkoi; Sonjan ääni oli kauan vaiennut, mutta nyt lauloi pehmeästi, lapselle ja lapsesta, läpi surun ja uuden toivon.
Kissa käy, häntä väräjää,
Nuku nyt, uni vie…
Petri nyyhkäisi vielä kerran, mutta silloin oli jo turvallista juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, hän oppi että joskus, kaiken ikävän jälkeen, saattoi tulla vielä lämmin yö ja hyvä uni.
Ja samalla, kun kevät tuuli hulmahti verhon läpi, Simon kuva ikään kuin hymyili uudelleen seinällä. Petri sulki silmänsä ja aavisti, että elämä voisi jatkua. Ehkä laulusta jäisi mieleen rivi, ehkä kodista paikka, ehkä sydämeen kissa käy, häntä värähtää ja kerran uni vie, mutta ensin tekee pesän.
