Minun nimeni on Eelis. Olen jo parikymmentä vuotta istunut Helsingin päärautatieaseman löytötavaroiden tiskin takana. On muuten melkoinen härdelli: kuulutukset huutavat kaiuttimista, kello kilkattaa, ihmiset sinkoilevat aikataulujen orjina, ja ilmassa tuoksuu sekä bensa että tuore korvapuusti.
Mutta minä näen myös “Ankkuroituneet”. Ne, jotka eivät hyppää junaan lainkaan. He istuvat penkeillä kolmen tai neljän jättikassin kanssa. Laahaavat tavarakasat vessaan, kantavat ne K-Marketille ja takaisin. He ovat kodittomia, tai muuten elämän käänteessä, ja koko maailma kulkee mukana niissä kasseissa. Ei siinä työhakemuksia täytetä, jos on mukana makuupussi ja puolet omaisuudesta. Vuokrakämppiäkään ei pääse katsomaan, kun ei voi jättää omaisuutta sivummalle. Ja ne aseman kaapit kaksikymmentä euroa yöltä. Melkein sama kuin miljoona.
Viime talvena alkoi pyöriä nuori mies nimeltä Martti. Siisti parta, fiksu paita, mutta kaksi jättimatkalaukkua ja rinkka hartioilla. Istui siinä tiskini edessä joka päivä, ilme kuin ansaan jääneellä kettupuuhkalla. “Mulla on työhaastattelu tänään kahdelta Varastokadulla,” Martti ilmoitti yhtenä tiistaina, äänessä selvä hädän käry. “En voi mitenkään raahata… näitä kaikkia mukaan.” Hän potkaisi yhtä matkalaukkuaan. “Jos jätän ne, ne varastetaan. Jos otan mukaan, ne näkee heti että olen koditon eikä kukaan palkkaa.”
Vilkaisin taakseni löytötavaravarastoon. Sinne on yleensä unohtunut lähinnä sateenvarjoja ja päättömiksi jääneitä kaulahuiveja. “Anna tänne ne laukut,” tokaisin. “Mitä?” “Merkkaan ne Löytötavara – odottaa hakijaa. Saat 24 tuntia. Mee haastatteluun. Palauta ennen kuin mun vuoro loppuu.”
Martti katsoi kuin olisin tarjonnut lottovoittoa. Kiskoi kassinsa tiskiin ja nousi silmissä ainakin kymmenen senttiä kevyemmäksi. Lennähti ovesta ulos. Palasi viideltä takaisin, hymy naamalla. “Mennään jo toiseen haastatteluun,” tyyppi julisti.
Niin siitähän se sitten lähti. Aleksi, Riina, Ilona… jos näin jonkun pesemässä tukkaansa aseman vessassa tavarat selässään, nyökkäsin tiskin takaa. “Sä voit tagata nää,” sipisin. Kirjasin nimen, laitoin laukut odottamaan. “Ankkurilokikirja” siitä tuli. En minä mitään unohtuneita tavaroita säilönyt kevensin vain niiden reppuja, jotta ihmiset pääsisivät edes hetkeksi vapaaksi.
Kolmen kuukauden päästä pomoni, Herra Väisänen, löysi kuusi ylimääräistä laukkua varastosta. “Eelis, tää asema ei mikään ilmainen säilytys ole,” tyyppi puhisi. “Vakuutukset sun muut tämähän on ihan vastuutonta!” “Eihän tämä säilytystä ole,” sanoin. “Tämä on työllistämisprojekti. Tuo punainen laukku? Sen omistajalla on haastattelu Rautatieasemakahvilassa. Sininen? Kaveri lukee parhaillaan ylioppilaskirjoituksiin.”
Kaivoin lokikirjani. “Martti palasi viime viikolla. Ei tarvinut enää jättää laukkuja osti junalipun. Saanut kämpän. Lähti äitinsä luo Lappeenrantaan.”
Väisänen katsoi laukkuja, sitten minua. Eikä erottanut, vaikka hetken jo tutisi. Päinvastoin raivasi vanhan siivouskomeron eteiseen ja pykäsi oven eteen kyltin: “Uraponnahduslokero. Työnhakijoille ilmainen. Kysy Eelikseltä.”
Nyt meillä on ihan virallinen diili kaupungin asuntolan kanssa. Jos sinulla on haastattelu, saat kolikoilla toimivan lokeron poletin. Olen 62, edelleen täällä taggaan laukkuja. Mutta opin, että ei kukaan eteenpäin pääse, jos selässä on koko entinen elämä. Aina paras lahja ei ole raha. Joskus se on pelkkä turvallinen paikka, mihin hetkeksi laskea painava taakka ja astua ovesta sisään, selkä suorana.
