Sinä olet vain duunari! hän jätti hänet likaisiin vaatteisiin viitaten, tietämättä totuutta hänen takanaan
Sanotaan, että vaatteet tekevät miehen. Mutta joskus tuo vanha sanonta muuttuu ansaksi, jolla ihminen voi menettää sen, mitä ei koskaan saa takaisin. Tänään tahdon kertoa sinulle oudon unenomaisen tarinan, joka muuttaa tapasi katsoa ihmisiä ympärilläsi.
**Kohtaus 1: Häpeä lasipalatsin juurella**
Aurinko sokaisee kiiltävistä ikkunoista Helsingin keskustassa. Laskeudun kadulle, jonka pintaa nuolevat liian uutena hohtavat autot. Jakkupukuinen nainen seisoo oven edessä, niin tyylikkäänä ja jäykkänä, ettei edes varpunen uskaltaisi istua hänen olkapäälleen. Hän katsoo miestä tarkemmin sanottuna tämän savesta tummenneita kenkiä ja keltakypärää, joka käpristyy hänen kämmenissään.
**NAINEN:** Katso nyt itseäsi. Pelkkää hiekkaa ja betonia! Pyysin sinua vaihtamaan vaatteet, ennen kuin tulet minun toimistolleni!
**Kohtaus 2: Rauha vastaan raivo**
Mies ei häpeä. Hän pudistaa kivipölyt farkkurotsistaan ja kohtaa hänen silmänsä niissä näkyy vain jää.
**MIES:** Tulin suoraan työmaalta. Perustus juuri valettiin Ruoholahden rantaan.
**Kohtaus 3: Kylmä hyvästely**
Nainen astuu lähemmäs, hänen äänestään katoaa lämpö kuin sumu lokakuun aamuna, ja hän vilkaisee hermostuneena ympäriinsä pelkäävätkö hänen kollegansa kohta tämän arjen pitäjän?
**NAINEN:** En välitä. Olet vaan joku rakennusmies. Minä en voi näyttää itseäni tuollaisen kanssa. Unohda koko numero!
Hän kääntyy mennäkseen korkokengät kopsahtavat outoon tahtiin ja juuri silloin lasipalatsin ovet aukenevat oudosti ilmassa huojuen, ja taivaalta kuuluu heleä, melkein sormilla kosketeltava vihellys.
**Kohtaus 4: Absurdin yllätys**
Syöksyy ulos pukumies, jonka kengät eivät tunnu koskettavan lainkaan asfalttia, ja kämmenessään hänellä on iPad, joka hehkuu omituisesti.
Hän ohittaa naisen, aivan kuin tämä olisi vain tuulenpuuska, ja pysähtyy miehen eteen.
**PUKUMIES:** Herra Karhunen! Odottakaa! Sijoittajat ovat jo helikopterissa valmiina kierrokselle *teidän* uudessa talossanne.
**Kohtaus 5: Uni hajoaa**
Nainen jää kuin kiinni kadun pintaan. Hänen kehonsa muuttuu läpinäkyväksi, sanat leijuvat oudoissa väreissä. Herra Karhunen? Rakennuksen omistaja?
Mies hymyilee, heittää kypäränsä kuin heijastuksen assistentin käsivarsille.
**LOPPU:**
Nainen yrittää hengittää, mutta ilma ei enää tule. Hän kähisee kuin tuuli tammen oksilla, mutta sanat eivät kanna:
Väinö minä en tiennyt. Miksi et kertonut, että koko projekti on sinun?
Väinö Karhunen katsoo häntä silmissä ei enää toivoa, vain pohjoisen järven kylmä pinta.
**MIES:** Halusin tietää, rakastatko minua vai rakennusta. Nyt tiedän.
Hän vetää taas ylleen farkkurotsin, joka äsken oli hänen häpeänsä, ja lisää melkein hiljaisella äänellä:
**MIES:** Ja hei, et tarvitse enää poistaa numeroani. Minä blokkaan sinut. Hyvää päivää.
Hän kävelee kohti hissiä, joka ui hiljaa kohti kattotasannetta, missä jo kuuluu helikopterin potkurien uni-sävelmä. Nainen jää yksin kadulle Helsingin jahtavien tuulien keskelle, ja vasta silloin hän tajuaa hän heitti pois ei vain työmiehen, vaan mahdollisuuden johonkin aitoon.
**Tarinan opetus:** Älä koskaan arvioi merta räystäspellin vaahdossa likaisen takin alla voi piillä se, joka rakentaa kaupungin. Ja silkkipuvun alta voi löytyä pelkkä tyhjyys.
