Naapurini varasti lannoitteeni säkeittäin öisin. Eilen lisäsin sinne runsaasti hiivaa.
Kävit taas lapioimassa mun kasaa? se ei ollut kysymys, vaan toteamus.
Naapurin Marja seisoi perunamaallaan talikon varassa, eikä hämmästynyt yhtään. Katseessa oli tuttu marttyyrius, kuin olisin syyttänyt syyttömänä.
Emmi, miksi aina hermostut? Sullahan on tuota vaikka muille jakaa! Enköhän saa vähän ystävän avuksi?
Ei tämä mikään ilmainen aarre ole. Siinä meni viisisataa euroa koko kuormaan ja vielä kuljetus päälle, nyökkäsin kohtia, missä lantaläjä oli selvästi pienentynyt takapihalla. Ja sehän on ihan omani.
Voi että, niele vaikka, Marja pyöräytti silmiään. Sähän olet hyväosainen, mä eläkeläinen. Itse saan tyytyä marketin tarjouksiin, et voi muutamaa ämpärillistä säästää?
Marja kyllä osasi, mitä narusta vetää. Hän käänsi jokaisen tilanteen itselleen edukseen: aina joku muu oli syyllinenvaltio, ilmat, auringonpilkut ja tietysti minä, koska minun tomaatit kypsyivät aina aiemmin.
Palasin sisälle tunteet kuohuen. Ei ne pari ämpärillistä tuntuneet missään, mutta röyhkeys ja se, että toisia pidetään höynäytettävänä, se suututti.
Joka yö noin kahden aikaan kuului tuttu rapina. Ei mitään pikkupuuhastelua Marja täytti isot mustat jätesäkit ja kantoi varastoon kuin olisi valmistautunut sotaan.
Mieheni Tapio istui keittiössä, söi leipää ja ratkoi sanaristikoita.
Naapuri taas asialla? hän kysyi päätään nostamatta.
Tottakai. Ja haukkui minut samalla kitsaksi.
Laita vaikka ansa, Tapio ehdotti, hymy suupielessään.
Niin varmaan, sitten selitän poliisille, miksi naapurilta puuttuu jalka. Tämä vaatii oveluutta, ei voimaa.
Katsahdin ikkunasta Marjan kasvihuoneeseen, siitä koko kylä juoruili. Marja kehui aina erikoislajikkeitaan ja “taikakättään”. Kevyt käsi kyllä varsinkin jos kaivaa toisen multakasan.
Sinä yönä uni ei tullut. Kuuntelin: jossain haukkui koira, sirkat surisivat, ja taas rapinaa. Lapio upposi lantaan. Olin hoitanut sitä kasaa, peitellyt pressulla, hellinyt ja hän tuli, kuin omaansa hakemaan.
Aamulla Marja jo touhusi penkkiensä kimpussa.
Huomenta, Emmi! hän hihkui. Näyttääkö sun kurpitsat jo keltaisilta, eivät vain sairastu?
Kasvot loistivat: jäljistä näin, että yöllä oli hävinnyt vähintään kolme säkkiä.
Kävelin varastolle ja katse osui hyllyyn, missä oli puutarhan kemikaaleja ja iso keltainen pussi kuivahiivaa mansikoiden lannoitukseen. Silloin välähti.
Marja sullottiin saaliinsa tiukkoihin tukeviin jätesäkkeihin ja talvehti kasvihuoneessa lämpimässä. Juuri täydelliset olosuhteet käymiselle.
Kaadoin ämpäriin lämmintä vettä, ripotin loppusokerit mukaan ja koko pussin hiivaa perään. Sekoittui, kupli, ja ilma täyttyi käyneen makealla odotuksella.
Kun ilta pimeni ja Marja ei vielä ollut ehtinyt asialle, hiivin pihan ympäri siihen aidanreiälle, mistä hän yleensä livahti. Sinne kaadoin koko käyvän liemen ja käänsin pintakerroksen. Jos kerran vie toisen omaa, saa kokea yllätyksiä.
Palasin kotiin ja pesin kädet huolella. Sänkyyn mennessä olo oli levännyt ja tasapainoinen.
Miksi hymyilet? Tapio kysyi unisena.
Näen varmasti hyviä unia, vastasin ja käperryin peiton alle.
Yö kului rauhallisesti, en edes herännyt tavanomaiseen rapinaan. Marja oli tainnut toimia tavallista varovaisemmin.
Mutta aamu ei alkanut kahvilla eikä linnunlaululla, vaan huudolla, kuin joku olisi napannut metsäkauriin sänkyyn.
Tapio ponkaisi ylös. Hän kurkkasi ikkunasta, minä puin takin ja astuin pihalle. Raikas aamu, jossa leijui hapan tuoksu. Marja seisoi uuden polykarbonaattikasvihuoneensa edessä ovi apposellaan.
Naapuri näytti vähintään erikoiselta. Ruskeat läikät ja roiskeet peittivät hänet päästä varpaisiin, kuin joku olisi lätrännyt vesiväreillä.
Mitä tapahtui? Repesiko sun vesijohto? kysyin aidan takaa viattomana.
Marja kääntyi minuun päin, naama pelon ja lietteen peitossa.
Se se räjähti! Emmi! Se elää!
Kurkistin aidan yli ja nielaisin hymyn. Kasvihuoneessa oli tapahtunut melkoinen naturaalinen katastrofi. Sinne missä Marjan aarteet olivat illalla, oli syntynyt paikallinen räjähdys.
Hiiva oli lämpöisessä ja kosteassa tilassa lähtenyt käymään, ja kaasut paisuttivat pussit palloiksi, kunnes raja tuli vastaan.
Muovit eivät kestäneet sisältö lensi ympäri kasvihuonetta. Kaikki seinät ja katto olivat lannalla kauttaaltaan siistit paprikat velttona mullassa. Marja seisoi keskellä kohtauksen tähtenä.
Mikäs siellä oikein räjähti? yritin pysyä tyynenä.
Säkit! Marja kiljaisi. Menin katsomaan, yks pamahti! Sitten toinen! Emmi, mitä sinne laitoit?!
Minäkö? esitin ihmetystä. Mun lantaa, mun kasassa. En laittanut muuta kuin mitä lehmä tuottaa.
Mutta miten se löysi tiensä sinun kasvihuoneeseesi, sievästi säkitettynäsiinä on mysteeri.
Marja jähmettyi. Hoksasi varmasti, ettei voinut myöntää mitään ilman tunnustusta varkaudesta toisaalta, oma moka jos alla oli.
Tämä on sabotaasia! hän lopulta puristi. Sä halusit myrkyttää!
Lannan vuoksi? kohautin hartioitani. Ehkä kasvihuoneessasi on outo ilmapiiri. Tai joku on kateellinen sun “taikakädestä”.
Tapio nauroi nyrkkiin, ettei hörähtäisi ääneen, ja kiirehti takaisin sisään. Marja tarttui vesiletkuun ja suihkutti itseään vimmatusti.
Vesi juoksi, mutta haju jäi. Se oli enemmän kuin lannan tuoksu se oli perusteellisen tappion aromi.
Koko kylä puhui Marjan kasvihuoneen pamauksista. Huhut kiersivät laidasta laitaan: pimeä pontikkapannu, jopa meteoriitin putoaminen. Marja itse vaikeni tiukasti ja jynssäsi kasvihuonetta iltaan asti.
Kaikki taimet piti kantaa ulos, multaa vaihtaa liika piristys tappoi vahvimmatkin kasvit. Iltateellä Marjaa ei näkynyt harvinaista.
Viikko kului, taas tilasin lantalastin. Kasa purettiin juuri entiselle paikalle. Yö kului hiljaisuudessa: ei rapinoita, ei lapion kalsketta, ei muovipussien kahinaa.
Kävin pihallakuu valaisi täysin koskematonta kasaa.
Aamulla Marja lampsi ohitseni, käänsi pään pois. Kaupan lannoitepussi kainalossa, omin euroin ostettua tavaraa.
Huomenta, naapuri! huikkasin. Mites paprikat, kasvaako?
Hän pysähtyi ja kohtasi katseeni. Ei merkkiäkään katumuksesta, vain syvä pelko kemian voimia kohtaan.
Kasvaa, murahti. Ilman sun avuja.
Hyvä niin. Jos tulee tarvetta, taikaohje löytyy jo valmiina.
Marja sylkäisi vihaisesti ja kiirehti kotiovelleen. Minä palasin sisään ja pyöräytin pannullisen vahvaa mustaa teetä.
Sielu oli levollinen ei voitonriemua, ei kaunaa. Kaikki oli järjestyksessä. Omistaja sai pitää omansa, kukaan muu ei enää koskenut.
Ei rajat synny aidasta, vaan lukujen opettelusta. Toisen kasaan ei sovi koskea, ellei kestä seurauksia.
Ja kuivahiivaa löytyy nyt aina varalta ylähyllyltä. Koskaan ei tiedä, milloin jonkun uuden “suden” tekee mieli testata naapurin hyväsydämisyyttä jokaiselle täytyy osata puhua hänen omaa kieltään.
