Aapoa heitettiin ulos… taas… Kolmas kerta hänen lyhyessä elämässään… Jotenkin onni ei ollut koskaan Aapon puolella. Ja tämä muutti kaiken.
Aapo oli taas hylätty. Taas. Kolmas perhe, kolmas pettymys. Vasta vuoden ikäinen, ja jo kolmesta kodista ulosheitetty. Aluksi hänet vain annettiin eteenpäin, kädestä käteen. Lopulta.
Lopulta joku vain kantoi hänet ulos, asteli pois talon pihaan ja laski hänet suuren vihreän roskiksen juureen. Jätti siihen, että koti pysyisi vain kaukaisena muistona. Eikä Aapo edes kaivannut taakseen.
Kaiken Aapo ymmärsi. Katseesta isännän kasvoilla. Emäntä oli ollut raivoissaan, kun Aapo oli raapinut uuden nahkasohvan, kalliin ja kiiltävän. Näkihän sen jo hänen otsarypyistään. Tuomio tuli nopeasti. Mies hän vain nyökkäili kaikelle.
Niin mies nappasi yhden vuoden ikäisen oranssin kissan kainaloon ja kulki roskikselle naapuritalon pihaan. Aapo ei edes yrittänyt seurata. Ei ollut syytä. Hän näki kaiken etukäteen; luki tuomion isännän silmistä.
Turha kaikki. Edes jäähyväisheittoa, edes silitystä. Ei edes yhtä “anteeksi”. Kaikki kävi kuin astiasta roskat vain jätteenä pois.
Aapo huokaisi, nuuhki roskista ja löysi pienen siivun lohta, jonka söi vanhentuneena, mutta paremman puutteessa. Hän kiipesi ulos ja istahti suuren vihreän jäteastian kylkeen. Katsoi aurinkoa niin kirkasta ja kylmää samanaikaisesti.
Aapo siristeli silmiään, mutta ei kääntänyt katsettaan poispäin. Siinä valossa oli jotain lämmintä, joka lohdutti, vaikka ympärillä oli jo syksyn viimainen henkäys ja jäätyneen maan tuoksu. Se hetken lämpö suli ohuen jääkerroksen maasta.
Aapon sydämessä kuitenkin jää vain vahvistui.
Ilta ja yö olivat kylmiä; tuuli ja pakkanen tanssivat kuin pohjoisen taruolennot kadunkulmassa. Oranssi kissa värisi, tietämättä mihin mennä tai miten piiloutua. Niinpä hän etsi suuren kasan kuihtuneita, oransseja lehtiä, kaivautui niihin, ja käpertyi pieneksi palloksi. Oli ensin hyytävän kylmä. Sitten, kun tuuli toi kosteaa lunta, ja Aapon turkki jäykistyi, lämpö alkoi hivuttautua hänen kehoonsa kuin unohdettu laulu.
Jokin hiljainen ääni hänen sisällään alkoi kuiskata lempeitä, tuudittavia sanoja. “Käänny pieneksi, nuku vain. Nuku, nuku, nuku.” Aapo tunsi lämmön hiipivän läpi jähmettyneenä, ja antoi silmiensä painua kiinni. Unohduksen tuulet veivät surut ja pettymykset mennessään.
Niin helppoa antaa vain periksi, niin kaikki katoaa. Aapo huokaisi viimeisen kerran. Miksi taistella, miksi yrittää? Huomenna olisi taas sama kylmä, sama nälkä, sama unelma nukahtaa ja olla heräämättä enää.
Katuvalot syttyivät ensin kaukana kadunkulmassa. Aapo katsoi niihin viimeisen kerran oli ennen katsellut samaa valoa ikkunastaan, kun kodin lämpö vielä oli todellista. Nyt oranssin kissan katse imi viimeiset säteet pimeydestä, ja hänen silmänsä leimahtivat hämärässä, samoin kuin lyhdyt.
Juuri tämä viimeinen kipinä kiinnitti pienen oranssihiuksisen tytön huomion. Hän kulki kotia kohti isänsä kanssa. Tyttö nykäisi isää hihasta.
Tuolla hän sanoi Tuolla lehtikasan sisällä, joku on.
Ei siellä ole ketään, isä kurtisti, sillä kylmä oli saanut jo sormienpäät tunnottomiksi. Mennään kotiin. Minulla on kylmä.
Hän yritti vetää tyttöä pois suuren, tumman lehtikasan ääreltä, mutta tyttö nykäisi itseään irti.
Minä näin. Minä näin valon.
Valon vanhassa lehtikasassa? Isä hämmästyi. Ei siellä mitään valoa voi olla.
Mutta tyttö oli jo ehtinyt kaivella kasan päältä ja löysi Aapon.
Isä! hän huudahti.
Minähän sanoin. Se on hän.
Kuka hän? Isä ihmetteli, lähestyen.
Tässä hän on, tyttö sanoi, yrittäen nostaa jähmettynyttä karvapalloa.
Jätä nyt, isä kehotti. Hän on jo kuollut. Emmehän me kotiin voi viedä kuollutta kissaa.
Ei ole. Ei ole kuollut, tyttö vastasi. Minä näin. Näin valon hänen silmissään.
Valon kissan silmissä? isä nosti kulmiaan.
Hän kumartui kuitenkin ja nosti kevyen, jäätyneen eläimen yritti kuulla pientä sydänääntä sormillaan.
Aapo olisi halunnut nukkua. Uni puristi silmäluomet yhteen ja lämpö vaelsi kehoon. Sisällä kuiskasi ääni: “Nuku, nuku, nuku… älä avaa silmiäsi.”
Mutta pieni, lapsen kirkas ääni toisti ja toisti itsepintaisesti:
Valo hänen silmissään.
“Miksi ne eivät anna minun olla? Miksi taas kiusaavat, miksi eivät anna nukahtaa rauhassa?”
Pakottaen avasi Aapo silmänsä raolleen; joku jäi vielä estämään uneen vajoamista.
Siinä! Hihkaisi tyttö. Siinä, näitkö? Taas! Valo!
Ei nyt mitään valoa, isä huokaisi, mutta riisui takkinsa ja kietoi siihen oranssin kissan. Lähti kohti kerrostalon ovea.
Tytär juoksi vierellä. Isä, isä, nopeammin hän on jäässä.
He hävisivät portaikkoon. Kohta viidennen kerroksen ikkunaan syttyi valo kuin kaukana revontulet. Aapo kylvetettiin lämpimässä vedessä, hän sai lämmintä maitoa. Tyttö, jolla oli oranssi tukka, kuiskasi:
Älä kuole. Älä kuole, ethän.
Jäät sulivat Aapon turkista. Ja sydämestä.
Suuri oranssi kissa katsoi ihmeissään, miten isä ja tytär pitivät hänestä huolta. Hän oli nyt hereillä, hänen kehonsa täyttyi toden lämmöstä. Ei patterien tuoma lämpö, vaan pienen ihmislapsen sydämen.
Ulkona seisoi hän se, joka joskus kulkee kadulla silloin kun kuu on samea, ja jäätyneet puut ritisivät. Hän katsoi viidennen kerroksen ikkunaan, jossa valot paloivat ja sanoi hiljaa:
Kaikkeni teen, mitä voin. Kaiken.
Hetken mietittyään hän lisäsi:
Valon vain harva näkee sen. Ja harva, joka näkee, osaa siitä pitää kiinni.
Aapo, katsellen pientä oranssitukkaista tyttöä, ei miettinyt ihmisyyden suuruutta. Ne ovat ihmisten asioita. Hän mietti vain omaansa.
Hän näki valon. Valon tytön silmissä.
