Sattumanvarainen kohtaaminen
Lauran toppatakki lämmittää enää vain alhaalta. Untuvat ovat painuneet kasaan ja ylhäältä takista on tullut ohut tuulen lävitse puhaltama viitta. Alhaalta sentään auttavat villahousut ja huopikkaat, ja villahuivin Laura vetää yhä korkeammalle harteille, ettei palele.
Tiinan, kollegan torilta, lupaama auto petti tänään. Nyt he seisovat, kottikärryt täynnä tavaraa, tien varressa yrittämässä pysäyttää kyytiä. Kaikki kasseja ei yhteen autoon mahtuisi, joten naiset joutuivat hajaantumaan kukin omalle suunnalleen.
Silloin kun Laura vielä oli töissä emännän palveluksessa, tällaisia ongelmia ei ollut. Mutta rahat eivät riittäneet yksinhuoltajana kahdelle lapselle ja hetki sitten Laura lähti ensimmäiselle omalle “reissulle” Tiinan kanssa.
Rahaa ei tullut lisää, tavarat makaavat vielä myymättöminä, mutta huolia on taas tullut enemmän.
Nyt pitäisi tavarat aamulla viedä Valtterin kirpputorille ja illalla taas kerätä ja raahata kerrostalon neljänteen kerrokseen rappuja pitkin, ellei poika satu olemaan kotona auttamassa.
Vielä viime vuosina hän lauleli mukana “Me vaadimme muutosta”, mutta nyt nuo muutokset tulivat hänenkin elämäänsä ympäristöosasto, jossa Laura työskenteli, lakkautettiin, ja hänestä tuli yksi monista irtisanotuista. Mieskin oli “kadonnut” vuosia sitten, joten Lauralle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä torikauppiaaksi, vaikka oli aina ajatellut, ettei kaupankäynti ollut häntä varten.
Nyt hän seisoo tien laidassa, jalat loskassa, kasvoissa nuorta naista, jonka huulet ovat rohtuneet ja posket punoittavat ulkotöissä vietetystä, tuulisesta talvesta, silmät vuotavat vedestä.
Autot roiskivat harmaata suovelliä hänen ohi ajaessaan. Laura yrittää olla katsomatta kuraan, hän katsoo talojen kattoja ja lumisia puita, joissa lumi on vielä puhdasta ja valkoista. Elämässä on jo muutenkin ihan tarpeeksi harmaata möhnää, ajattelee. Parempi olla katsomatta siihen enempää.
Hän heilauttaa jälleen kättään yrittää pysäyttää auton, ja viimein hänen luokseen pysähtyy harmaa, vähän likaantunut ulkomainen auto.
Veisitkö Mechelininkadulle, sopuhintaan? Laura sanoo avonaiseen oveen, mutta jää lause kesken.
Hän tunnistaa miehen heti. Vaikka vuosia on kulunut, olo on kuin ei olisi aikaa mennyt lainkaan. Sama, vakava ja salaperäinen katse, hieman kohonneet kulmakarvat, kevyt hymy huulilla.
Kun Laura yrittää koota itseään, mies nousee autosta ja nostaa hänen kantamuksensa ripeästi takakonttiin.
Laura rojahtaa etuistuimelle, suoristaa huivia ja alkaa miettiä selityksiä sille, miksi tänään näyttää niin huonovointiselta mies kyllä tunnistaa hänet, varmasti.
Tai…
Kuinka monta vuotta on kulunut? Kuinka monta?
***
Silloin Laura oli kaksikymmentäkaksi. Hänet lähetettiin työharjoitteluun pieneen pohjoissuomalaiseen metsänhoitoyhdistykseen, paperilla vielä Jonin, kaupungissa odottavan kihlattunsa, tuleva insinööri, kaiken piti mennä suoraviivaisesti: harjoittelu tutkinto häät.
Mitä kolme kuukautta pohjoisessa voisivat muuttaa? Ei mitään…
Lauran majapaikka oli vanhan Katri-tädin luona Pudasjärven kylässä. Katri työskenteli myös metsänhoitoyhdistyksessä, asui kuuroutuvan appensa kanssa. Lauran luonne oli avoin ja ystävällinen, he ystävystyivät ja pitivät yhdessä huolta vanhaherra Erkistä.
Kerran vanhalle miehelle tuli kohtaus Lauran ollessa paikalla. Erkki kaatui, ja Laura juoksi hakemaan apua naapurit eivät olleet kotona. Silloin Laura huomaa kadulla traktorin. Hän viittoi, ja ohjaamosta hyppäsi ulos nuorimies: komea, pitkä, katse vakava ja hieman arvoituksellinen.
He juoksivat taloon, mies nosti Erkkiä syliinsä traktorin etupenkille. Laura kiipesi perässä, punniten vievätkö he vanhusta oikeaan paikkaan.
He saivat vanhuksen vietyä terveydenhoitajalle ja ambulanssikin saapui pian. Nuorimies hyppäsi myös sairaankuljetuksen kyytin, yhteinen taival jatkui.
Vasta lääkärissä, vanhuksen luovutettua hoiviin, Laura ja nuorimies pääsivät puheisiin.
Kävi ilmi, että työkaverit he jo melkein olivatkin, asuivatkin naapurustossa. Miehen nimi oli Markku.
Ilta oli myöhä, Erkki jäi sairaalaan, onneksi ajoissa. Miten nyt takaisin kylään? Ambulanssi ei enää ajaisi peräkylien metsäteille.
Mennään, ystäväni äiti asuu tässä lähellä. Yövytään siellä, aamulla tytöt menevät töihin, ja päästään kyydissä myös.
Laura vakuuttui, että Markku oli järkevä tyyppi, ei yrittäisi mitään riskaabelia, mutta silti epäröi.
Kiitos, ehkä yöpyisin kuitenkin sairaalassa. Aamulla tapaatte minut sieltä. Sopiiko?
Aijaa, istuisitko noilla muovisilla tuoleilla? Älä huolehdi, täti Eila on sydämellinen. Iso talo heillä, minä mahdun navetan vintille Genen kanssa.
Niin Laura suostui. Ja Markku oli oikeassa hän nukkui untuvaisilla patjoilla, kunnes Eila-täti aamulla herätti. Vieraanvarainen nainen, syöttää aamiaista ja puhelee Markun elämästä: Markulla oli kerran vaimo, jota hän toi mukanaan tämä kuitenkin lähti, jätti hänelle pienen pojan. Markku pyörittää töiden ohessa sikatiloja, myy lihaa, rakentaa uutta taloa.
Laura vain hymyili. Hänellä on jo sulhanen nuori, lupaava insinööri. Eivät eronneet miehet lapsineen Lauran mielenkiintoa juuri herättäneet.
Mutta Markku alkoi tulla tiheämmin vastaan: metsässä, ruokalassa, naapurikadulla. Katri tunsi Markun hyvin, myös auttoi tuomaan Erkkiä kotiin sairaalasta.
Sinusta Markku pitää, kysyin häneltä. Koko mies punastui. Sopisitte yhteen.
Älä nyt. Minulla on Joni.
Ei se vielä aviomies ole. Markku on luotettava. Onpa perustanut koko sianlihafarmin. Taimet ja pojat, hänestä olisi isäksi.
Lauran sydän värisi, koska hänkin etsi Markkua silmillään kaikkialta. Pitkä, varmaryhtinen, lämpimästi vaikuttava Markku keräsi luottamusta kaikkialla.
Kysy Pruskolta, neuvoivat miehet.
Lauran olemus metsänhoitoyhdistyksessä oli kuin porstuaan poikennut helsinkiläisneiti. Hoikka, solakka, helmenvalkoinen villakangastakki, kevyt kuin kevätlumi. Hän ei tallannut, vaan leijui likaisella kadulla.
“Mistä nainen, sinä, uskalsit tulla tänne?”
Laura, odota, heitän kyydillä.
Matka metsäkonttorilta kylälle ei ollut pitkä, mutta satoi, joten Laura hyppäsi Markun traktorin kyytiin.
Kenen kanssa poika on? Laura tiedusteli, sillä miehen olemassa oleva lapsi teki siitä automaattisesti aikuisen.
Otappa vain rennommin, poika on äitini kanssa. Naapuri käy avustamassa. Käy päiväkodissakin…
Mikä nimi?
Leevi, Markun ilme pehmenee, vikkelä tapaus. Täytyy pitää silmällä. Isoäiti pitää jöötä.
Eikö sinulle täällä viihdy?
Miksipä ei. Kohta kuivat tiet ja kevät koittaa. Kaunista täällä on. Joella…
He ajoivat halki pimeän kadun. Valokyltti oli poikki, energiayhtiö ei saanut ilmaista sähköä, ja Markku taas otti vastuuta kylän asioista.
Laura ei silloin tiennyt, mikä merkitys vastuuntunnolla miehessä voi olla.
Markun huomio alkoi olla päivänselvää. Hän auttoi Katria polttopuiden kanssa ja hakemaan lääkkeitä. Laura pisti vastaan omille tunteillensa.
Eihän hän voisi kuvitellakaan jäävänsä ikuisesti tänne? Kaupungissa lähes kaikki tärkeä oli kiinni Jonissa ja häihin valmistautuvissa sukulaisissa. Ajatus, että Joni surisi, oli raskas.
“Sinä todella jäisit tänne, kylään? äiti nostaisi kulmiaan.
Sitten kuulisi, että Lauran tuleva mies on eronnut lapsellinen maaseutuyrittäjä. Tytär juuri valmistunut. Äidin toivo.
Yöisin koiran haukku ja tuuli ulkona, Laura yrittää nähdä itsensä Markun kainalossa. Mies rakastaisi, pitäisi huolta, kiittäisi, jos hän ottaisi Leevi-pojan omakseen. Ja tulisivat omatkin lapset joskus.
Mutta kaikki tuntui kaukaiselta tuskin hän siihen pystyisi. Jonilla oli jo ostetut kultasormukset, Jonin äiti säästäisi rahaa häihin, hänen omat vanhempansa. Ei näin voinut pettää.
Silti sydämessä väreili outo lupaus tulevasta rakkaudesta, joka sumensi järjen.
Nyt Laura ajattelee, ettei koskaan oikeasti rakastanut Jonia, mutta Markkua rakastaa. Sulhanen toi draamaa, joka teki kaikesta romanttista.
Yhtenä iltana, tunnekuohun vallassa, Laura itse loi läheisyydelle mahdollisuuden, itkien. Erottaako mennyt rakkaus uudesta? Hän ei tiedä varmaksi. Markku katsoi vain silmiin, mutta päätti antaa tilanteen tapahtua.
Se oli Lauran ensimmäinen kerta ja kaikki oli niin kuin pitikin mennä.
Lopullista päätöstä ei kuitenkaan koskaan tullut. Nuoruutta, avuttomuutta, ehkä elämänkokemuksen puutetta.
Eräänä päivänä kaivon vieressä Laura kohtasi vaalean pojan.
Poika roikkui kaivon laidalla, hyppien, vaarallisesti. Laura kiirehti.
Hei, mitä sinä siinä? Ei saa kiivetä. Kuka sinun äitisi on?
Samassa katua juoksee nuori tyttö, harmaa ja huomaamaton varpusen näköinen. Poika irrottautuu Laurasta ja syöksyy tytön hameeseen itkien.
Hän yritti kiivetä, ajattelin vain…
Leevi, älä itke, ei saa. Muistat kyllä.
Tyttö katsoo Lauraa alakuloisena, nyökkää.
En ehtinyt perään. Kiitos.
He katoavat kadun päähän.
Leevi? Markun Leevi? Lauraa kylmää. Vieras lapsi. Siihenkin täytyisi tottua poika suorastaan juoksi pois.
Sitten Markun äiti, Hilkka, tulee Laurani luo, itkee. Sanoo, että Leevi tarvitsee Galinaa naapurin apulaistytön, joka auttoi lapsen hoidossa, ja Galina rakastaa Markkua. Kaikki oli hyvin ennen Laurasta tuli kilpakosija.
Laura räpyttelee silmiään hämmentyneenä. Hänkö rikkoo kaiken? Markkuhan yritti napata hänet, hänhän oli uhri! Mutta hän oli jälleen kerran syynä toisen tragediaan.
Markku pyytää jäämään, jättää kylän. Lähtöpäivän aamuna Markku hyvästelee asemalla, puhuu pitkään, että Galina-elämä ei ole hänen polkunsa. Galina, musta hiusraja, pieni, hiljainen, särkyy kirkkaan Markun rinnalla.
Hän on hiljainen, suorastaan häviää näkyvistä, määrittelee Katri, te sopisitte yhteen…
Mutta Lauran ylpeys on loukattu en häiritse kenenkään tarinaa. Minulla on oma tarina. Voimakkaat tunteet pyyhkiytyvät, hääjuna odottaa.
Markku jää asemalaiturille ruutupaita päällä, leveät hartiat, otsalla huoliryppy, sammuneet silmät. Sellaisena Laura hänet muistaa vuosia.
Junassa Laura itkee.
Kolmen kuukauden harjoittelu päättyy näin.
Nuoruus kuitenkin parantaa. Laura menee eteenpäin. Menee Jonin kanssa naimisiin, elämä alkaa arjen pyörityksellä.
**
Nykyhetki. Laura rojahtaa etupenkille, säätää huivia ja etsii itselleen selitystä: miksi juuri tänään näyttää tällaiselta. Ovathan vuodet kuluneet.
Ehkä liikaakin? Pyöristynyt, huulet rohtuneet, toppatakki nuhjuinen…
Kuinka monta vuotta? Kuusitoista. Niin, siitä on kuusitoista vuotta.
Matka kulkee ensin hiljaa.
Aikamoinen keli, Laura sanoo, kun vastaantuleva auto roiskuttaa vettä lätäköstä.
Täällä kaupungissa, mutta maaseudulla sinistä ja tiet aurattu kuin ihmeen kaupalla.
Oletko sieltä?
Ajelen ees taas. Asiat vievät.
Kiitos, että otit mukaan. Tänään oma auto petti. Yleensä ajan itse. Voin maksaa…
Markku kääntyy ja katsoo häntä loukkaantuneen, mutta salaperäisen näköisenä. Laura tajuaa mies tunnisti.
Hei, Laura sanoo hiljaa.
Terve, Laura!
Muistit siis… Ajattelin jo, että olet täysin unohtanut.
En, hiljaisuuden täyttää tärkeä muistojen virta.
Lauran sisällä jokin alkaa painaa, Markun ääni, kädet, katse tulee lämmin, hän riisuu villahuivin.
Mitä sinulle kuuluu, Markku? Laura saa sanottua.
Pieni tauko. Markkukin kaivaa ajatuksistaan totuutta.
Ihan hyvin, tässä pyörin. Näinä aikoina… Niin sinäkin.
Onko metsäpesti edelleen? Laura yrittää kääntää keskustelua takaisin vanhoihin kavereihin.
Ei, se hajosi aikoja sitten. Itsenäisesti teen nykyään.
Niin, sepä. Tilanpidossa? Laura muistaa Markun lihabisneksen.
Sekä tila että yritys, lihaa menee moneen paikkaan.
Niinpä…
Yhtäkkiä Lauralla välähtää yhtymäkohta kaupan tiskistä: “Prusko-tuotteet”. Hän oli kerran vain hymähtänyt, että tuttu nimi.
Hetkinen… “Prusko” -makkarat, pihvit? Ne on sun?
Voi sanoa niinkin. Ovatko huonon makuisia?
Ei vaan, äitini hakee niitä erityisesti. Ei olisi uskonut…
Markku jatkaa, kuin haluaisi anteeksi menestyksestään.
Alku oli pientä, laajeni tilan tuotteista. Työtä riittää, monen kotikylän väkeä mukana. Isommaksi kasvoi, myymälöitä perustettu.
Laura on vaivaantunut heidän muuttuneista rooleistaan. Hän nuhruisessa toppatakissa, huopikkaissa, entinen kaupungin lady, ja Markku taas, entinen kylän traktorikuski, nyt menestynyt yrittäjä. Roolit kuin vaihtuneet.
Entä poika?
Markku hymyilee.
Kolme.
Kolme lasta?
Kolme poikaa. Entä sinulla?
Poika ja tytär, Laura pyyhkäisee otsaansa.
Leevi on armeijassa. Oli kovassa paikassa, pelättiin. Galina melkein harmaantui keväällä. Keskimmäinen ammattikoulussa, nuorin viidennellä.
Galina niin, Markustakin tuli harmaan varpusen puoliso.
Kuinka Laura olisi halunnut sanoa, että katuu paon! Miten monta kertaa onkaan katunut ja nyt, tavattuaan Markun…
Jonista tuli huono aviomies. Aluksi pysyi töissä, muutti heidän kanssaan Nastolaan. Lapset olivat pieniä, töitä riitti, mutta kaikki vielä kestettävä. Sitten Joni riitautui työpaikalla, siirtyi paikasta toiseen, alkoi juoda. Menetti asuntonsa, muutti anoppilaan, lopulta juopotteli eikä pärjännyt kotona.
Laura ei enää kestänytkään, haki avioeroa ja muutti äidille. Isästä, tukesta ja suojasta, oli silloin jo aika jättänyt.
Kuinka Laura olisi halunnut kertoa kaiken, mutta sanoi vain:
Vanhempi poikani on viimeisellä. Tyttö kaheksannella. Aika juoksee
Niin, juoksee.
He ovat hiljaa. Kumpikin haluaisi puhua tärkeimmästä, mutta kuvittelee, että se on tärkeää vain itselle.
Lauran mielessä kiertää omatuntoni Markkua kohtaan, mutta muistaa myös itkevän Markun äidin, Galinan heillehän hän jätti Markun. Vaikka silloin teki kipeää, ylpeys pakotti.
Entä sinä? Markku kysyy kuin ohimennen.
No, kuten näet. Irtisanottiin, rupesin itsenäiseksi, hiukset korvan taakse, Hankalaa yksin.
Entä mies? Joni, eikö?
Muistatko? Niinkin.
Näin sinutkin morsiamenasi. Seurasin kuin hullu sun hääkulkuetta salaa.
Mitä?
Kyllä. Katri-täti kertoi edellisenä päivänä. Ajattelin, että suren tarpeeksi. Ajoin Lahdesta Helsinkiin katsomaan teidän hääparaatia. Näytit niin onnelliselta. Palasin kotiin, kosin Galinaa.
Voi, jos olisinkin tiennyt… Laura on tyhjä.
Olisit vain pilannut kaiken. Oikeasti olit aivan valtavan onnellinen ja kaunis.
Ehkä, mutta onni ei kestänyt. Erosimme viiden vuoden jälkeen. Muutin äidilleni lasten kanssa.
Harmi.
Olen pärjännyt. Olen vahva nainen. Lapset pärjää, vanhin haluaisi lääkikseen. Tori on viileä, mutta myyntipaikka on hyvä. Siihen tukeudun.
Halusin näyttää Markulle, ettei kaikki hänen silmissään näytä surkealta. Ei aivan. Ja kyllä he pärjäävät.
Markku kuuntelee vaiti, otsalla ryppy.
Entä perheesi? Galina?
Markku kohauttaa harteitaan.
Galina? Leipoohan hän. Itse asiassa hänen kauppansa, leipomo on siinä anniskelupaikan vieressä.
Käyn harvoin. Muistan, että joku kehui hänen leipiään, näin hänet kerran nuori, energinen, valkoinen takki, vaaleanpunainen huivi…
Nyt kaikki käy järkeen.
Tässäkö sinun kotiosoitteesi? he lähestyvät, Markku etsii katseella oikeaa rappua.
Seuraava.
Markku pysäköi auton, hyppää ulos.
Laurasta tuntuu, kuin aika olisi lakannut. Markku juoksee kukkakioskille. Palatessaan hän tuo hillityn kauniin kimpun valkoisia krysanteemeja, ojentaa ne Lauran syliin, harmaissa villahousuissa.
Laura katsoo kukkia, valkeat nuput sumentuvat. Hän pyyhkii nopeasti silmänsä, sillä juuri kehuskeli olevansa vahva.
Sitten Markku kantaa kassit kotiin, rappukäytävän seinät ovat täynnä töhryjä. Laura puristaa kukkia rintaansa vasten.
Tuletko käymään? Ehkä parempi, jos et kotona on sekasorto, tavarat ja äiti tivaa kysymyksiä.
Olkoon pääasia jos tulisit, näkisit, ymmärtäisit, sääli voittaisi…
Nyt en voi, Laura, on kiireisiä päiviä. Markku tarttuu rannetta, pitää hetken ja hyvästelee.
Hän harppoo alas portaita.
Pitäisikö huutaa perään? Kertoa kaikki?
Laura huomaa, että Markulla on vaikeampaa. Nyt he hyvästelivät aivan lopullisesti. Olo kevenee oivalluksesta.
Hän vetää huopikkaat pois, pudottaa ne patterille kuivumaan, toimii vanhasta tottumuksesta.
Äiti kävelee perässä, rahisee, ei huomaa tytän olevan muissa maailmoissa.
Vasta kun Laura on vaatteet vaihdettu ja istuu pöytään, hän kysyy:
Muistatko kun ennen häitä puhuin siitä pojasta työharjoittelussa? Hänestä, joka ihastui silloin Pudasjärvellä Alakuloisen näköinen, tuleva viljelijä.
Joo, jotain sellaista. Miksi?
Sanoit, että “vielä pitää navetassa elää ja sikoja ruokkia.”
Ja olin oikeassa. Olisit nyt siellä lannan keskellä.
Tapasin hänet tänään.
Tapasit? Missä?
Asia sinänsä. Äiti, “Prusko”-tuotteet, joita niin kehut ne ovat hänen tuotantoaan. Ja vaimonsa pyörittää leipomoa. Näin.
Äiti jäätyy kuppi kädessä, surullinen välähdys silmissä. Hetkinen hiljaisuutta, sitten:
Voiko kohtaloaan valita? Jos voisi, ihmiset tappelevat siitä.
Vähän käy äitiä sääliksi.
Elämää tämä on. Myin muuten tänään kaksi pukua ja kolme takk ia. Hyvin menee. Ei kannata murehtia.
Niin kai se on. Jos tietäisi mihin kaatuu, voisi heittää olkia alle.
Kohta poika palaa. Komea ja vakava, silmissä vähän isän salaisuutta.
Ja koko suku kerran uskoi, että kolmikiloinen poikavauva syntyi seitsenkuisena. Mutta Lauraa ei koskaan epäilty kevytmielisyydestä.
Poika istahtaa pöytään.
Äiti, älä suutu. Menin töihin ratsastustallille. Siellä hoidetaan hevosia, maksetaan työstä. Ei haittaa opiskelua, lupaan, äiti…
Laura vain huokaisee. Vielä eilen olisi hermostunut. Tänään
Markku, olet aikuinen. Kaikki työ on arvokasta. Tarvitset rahaakin. En vastusta.
Poika hymyilee, katsoo äitiä sivusilmällä jotain on muuttunut, muttei tiedä mitä. Mutta hyvä mieli tulee äidin luottamuksesta.
Laura ei saa unenpäästä kiinni. Ei itke, ei sure vaan jotakin erikoista on ilmassa.
Hän katsoo valkoisia krysanteemejä, miettii kohtaloa, päivän kohtaamista, että molemmilla on vielä edessään yllätyksiä ja uuden elämän jakso erillään toisistaan.
Tuo kohtaaminen jakoi elämän kahtia: ennen ja jälkeen. Nyt on jälleen sama tunne.
Molemmille jää elämään vielä paljon mahdollisuuksia. He eivät enää näe toisiaan, mutta jäävät toistensa vaikutuspiiriin.
Kaikki tapahtuu syystä.
Tämän päivän kohtaaminen oli olemassa, jotta Laura ymmärtäisi jotakin hyvin tärkeää.
