Haluan elää, Paavo!
Tapani, Tapani, mikä sinulla on hätänä?
Hoitoapulainen Eila tarttui kirurgi Tapaniin hihasta, mutta ei saanut miestä pysäytettyä. Tapani nojautui sairaalan käytävän seinään, painoi päänsä syvälle ja vaikeni.
Eila ajatteli hetken ylpeänä koko henkilökunnan puolesta, kuinka lääkärit antavat itsensä potilailleen, työskentelevät miltei tainnuksiin asti eikä kukaan sitä arvosta. Potilas, jonka Tapani juuri leikkasi, ei tätä näkisi.
Tapani, voitko hyvin? Kutsun kohta…
Ei tarvitse, Tapani nosti päänsä seinästä, horjahteli askeleessaan kohti lääkärien taukohuonetta. Ovelta hän kääntyi Eilan puoleen, Kyllä minä pärjään, älä huoli.
Väsyneenä Tapani rojahti nahkasohvalle, venähti pitkäkseen. Pärjääköhän oikeasti? Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun häntä alkoi huimata näin oudosti. Uupumusta? Siltä kai.
Aikanaan viikonloput olivat olemassa. Oikeat viikonloput, jolloin sai levätä tämän sairaalan tohinaisen viikon jälkeen käydä ystävien luona vaimon kanssa, mennä lasten kanssa puistoon.
Nyt ei enää toivoakaan kun jokainen lääkäri juoksee kolmessa paikassa yhtä aikaa, mitä lepoa enää ennättää. Etenkin kun Tapanilla oli jo toinen avioliitto. Vaimo nuorempi, lapset koulussa, kulut suuremmat. Ja autokin olisi pitänyt vaihtaa…
Mutta ei sekään ollut kaikkein tärkeintä. Eniten Tapani kaipasi tuntea olevansa tärkeä, paras, haaveili arvostuksesta, lääkärin saavutuksista. Niistä hän olikin nauttinut kaksikymmentä vuotta. Hänen vastaanotolleen tultiin pitkienkin matkojen päästä, kollegat kunnioittivat, tarjouksia riitti ja palkka oli hyvä.
Sami, Tapani soitti anestesialistille, Onko Sirkka töissä tänään?
Terve, Tauno. Joo, on Sairaansijalla tänään.
Päivän lopulla Tapani makasi jo Sirkka-röntgenhoitajan MRI-laitteessa kuunnellen sen kolkkoa surinaa, jonka kuulokkeista tuleva musiikki ei peittänyt.
Jotain pelottavaa nousi pintaan, teki mieli repiä laite yltään ja juosta pois. Kanavoida ajatukset pois ahdistuksesta, johonkin mukavaan. Mutta mitä hyvää muistella? Mitä löytyisi?
Muisti vei askel askeleelta menneisyyteen. Toinen avioliitto… hän oli jo perheenisä, kirurgi, ja vaimo nuori opettaja hänen kolmannella luokalla käyvälle tyttärelleen.
Magnetin tikitys sotki nostalgiat, tuon pätkän läheisyyttä ei löytynyt: työtä, kotia, työtä. Ensimmäinen avioliitto oli jäänyt entistä kurjemmaksi riitaisa ero, joka ei herättänyt muuta kuin epämiellyttävyyttä.
Entä opiskelu? Ne ensimmäiset neljä vuotta!
Ja Tapani oli taas nuorena poikana, opiskelijaporukassa. Rautatieharjun rakennusporukan pojat, ja Irmeli ruokalan kassa, jonka perässä kaikki juoksivat…
Tapani, Ari ja Paavo kolme lääketieteen opiskelijaa. Ystävystyivät jo yhteishakuaikoina. Helsinki oli heille kaikille vieras kaupunki, asuntolassa viihdyttiin.
Paavo silmälasipäinen poika syrjäkylältä, hiljainen, vähän naiivi mutta karismaattinen. Hänen seurassaan oli hyvä olla, kuunnella rauhallista puhetta, katsella harmaansinisiä, syviä silmiä lasien takaa.
Paavolla oli uskomaton muisti; tenttikysymykset hän osasi ulkoa ja pystyi vastaamaan mihin tahansa.
Ari oli päinvastainen: roteva jätkä Pohjois-Pohjanmaan maalaiskylästä. Kovaääninen, suoraviivainen, suurisydäminen. Koko ajan touhuamassa, huolehtimassa muiden pärjäämisestä ja kirjaili enemmän lunttilappuja ystäville kuin itse opiskeli.
Tapanikin jännitti kokeita, mutta ihaili Paavon tietoa ja Arin sanavalmiutta. Lopulta, neljän hengen huoneesta, vain yksi jäi ulos. He kolme jatkoivat koko opiskelun ja elämän läpi ystävinä.
Ensimmäisen vuoden ajan eivät saaneet asuntolapaikkaa, ja Paavon touhukas äiti tuli kaupunkiin ja löysi kolmikolle yhteisen kämpän.
Hyvä pojat, eläkää sovussa, nainen ohjeisti ja huolehti, teki pojille ruokaa pakasteeseen kuukaudeksi.
Mitä sun äiti tekee työkseen, Paavo? kysyi Tapani, kun keitot oli tuupattu pakkaseen.
Tuolla Tuomiokirkon kirkonkaupassa. Myy kynttilöitä.
Ai kirkossa? Onks se uskovainen?
On. Ja minäkin olen, Paavo naurahti ujosti.
Huonekaverit vilkaisi toisiaan ja ikoneita ikkunalaudalla.
Sunko nuo? Luulin, että äiti unohti…
Eipä unohtanut. Minulle jätti, Paavo vastasi vakaasti, mutta vilkaisi muita, laski katseensa alas ja selvensi, Siis minulle ne kuuluvat.
Ari oli hetken hiljaa, kunnes tokaisi:
Höpsöjä ootte. Miksi edes hakeuduit lääketieteeseen jos uskot tuollaisiin satujuttuihin? Luulis, että tiede riittäis…
Lääkäri hoitaa kehoa. Jumala sielua, Paavo vastasi, ja muut tyytyivät nyökkäämään.
He eivät myöhemmin uskonasioista juuri puhuneet. Huomasivat Paavon tekevän ristinmerkin, mutta tämä ei sitä mainostanut. Hän oli hyvä opiskelija ja sovittelija kahden kuuman luonteen välissä.
Paavo ei ollut muiden arjen pienistä murheista kiinnostunut. Kun Ari ja Tapani kinastelivat siivouksesta, Paavo tarttui rättiin ja pyyhki lattiat.
Ei tällaiset asiat kannata riidellä. Paremmin tulee, kun tekee…
Niin hekin liittyivät mukaan siivoukseen.
Oli Jumalako Paavon puolella vai hänen oma luonteensa, mutta ensimmäisen vuoden tentit hän selvitti parhaiten. Latinankin hän muisti kuin olisi sitä syntymästään opiskellut.
Ja ihme kyllä hän myös rakastui ensimmäisenä. Opiskelijatoimikunnassa tutustui kohtaloonsa Tuuliin. Pieni, mustahiuksinen, napakka ja lempeä tyttö. Toisesta vuodesta lähtien kulkivat käsikkäin.
Ari puolestaan, vaikka oli maalaistaustansa vuoksi hieman kömpelö, oli pian erinomainen praktikantti. Toisena vuonna hän jo teki vuoroja ambulanssissa, ja sairaalassa hänelle annettiin haastavia tehtäviä.
Tapanikin opiskeli ahkerasti mutta maltilla. Ei hohdokkaasti, mutta halusi sielultaan olla hyvä lääkäri.
***
MRI-laite vapautti hänet. Tapani katsoi ulos ikkunasta, haukkasi ilmaa. Mistä tämä ahtaanpaikankammo nyt iski?
Sisään tuli Sirkka irrottamaan laitteita päästä.
No, näkyikö jotain, Sirkka?
Odotas vähän, radiologi kirjoittaa raportin. Mä soitan sulle. Tuut vaikka illalla takaisin.
Huomenna haen, lähden kotiin.
Hän ei ennättänyt lähteä kun Sirkka soitti ja toi raportin, levyn ja kuvat.
Tauno, tiedät varmaan itsekin mitä nuo tarkoittaa. Ei kannata odottaa. Mene suoraan Kaarlo Hakalehdolle, anna hänen katsoa.
Tapani vilkaisi lyhyesti kertomusta, asetti levyn tietokoneeseen ja pyöritteli kuvia päässään vain pieni ajatus: tuo on sittenkin jonkun vieraan potilaan pää, ei minun. Ei tullut tietoisuus, edes ajellessa autolla kotiin. Ei voinut uskoa. Ei suonut itselleen oikeutta uskoa.
***
Hakalehto Kaarlo oli heidän sairaalansa paras neurokirurgi.
En nyt kaunistele, Tapani, mutta sinä olet kirurgina kieltämättä minua parempi. Miksi höpöttää? Kyllähän sinä näet…
Näen. Onko tämä loppu?
No, älä nyt höntyile, neurokirurgi kurtisti kulmiaan, istui tuolillaan. Sinä tiedät kyllä: kaikki on kirurgin, ja vielä Jumalankin käsissä.
En voi uskoa, että tämä tapahtuu minulle. Olin menossa lääkäripäiville Helsinkiin… Koko perheen oli tarkoitus lähteä. Ja nyt… Mitä tekisit minun tilanteessani?
No… Itse ajaisin Helsinkiin, mutta en nyt huvireissulle vaan professori Salmivaaran klinikalle. Kummia tekevät siellä. Tilastotkin tukevat. Mutta…
Mutta?
Hän ei itse enää leikkaa, mutta oppilaat ovat vahvoja ja kaikki tekevät hänen opeillaan. Tosin, sinne on jonossa vuoden päivät. Miten pääset läpi, en tiedä… Mutta lääkäriyhteisö auttaa varmaan. Sinä olet Tapani, kirurgi vailla vertaa. Kokeillaan…
Tapani jatkoi töitä, leikkasi, konsultoi, kirjoitti lausuntoja. Kivut eivät vielä vaivanneet vain pieni väsymys ja huimaus. Niihin löytyi nopeasti omat keinot.
Hän etsi reittejä päästä Salmivaaran klinikalle. Kaarlo oli oikeassa lähes mahdotonta.
Tuli aika kertoa asiasta vaimolle, Marjukalle, joka pani alulle koko Helsingin-matkan järjestelyt.
Marja, joudun menemään yksin Helsinkiin.
Miten niin? nainen katsoi vaatetta käsissään, pysähtyi, kurtisti otsaansa, Etkö ota lapsia mukaan?
En mene konferenssiin tai konserttiin. Vaan sairaalaan. Minulla on, tuota noin, aivokasvain, hän sanoi hitaasti. Kun sanat olivat ulkona, kummasteli itsekin: sanoi ääneen, oli siis hyväksynyt. Olin yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa.
Marjukka katsoi häntä, silmiin tuli kyyneleet.
Jumala sentään! Tauno… Miten näin?
Marja, puhun suoraan. Toistaiseksi ei puhuta leikkauksesta. Voin joutua odottamaan pitkään. Voi olla ettei aikaakaan löydy pitkään aikaan.
Onko se noin vakavaa? hän istuutui, Kerro…
Ja Tapani, aivan kuin pikkulapsi, niisti nenänsä ja alkoi selittää, sekavasti, hyppäsi asiasta toiseen: vanhat epäilyksensä, tutkimukset, tulokset ja ajatukset, mennyt elämä, toiveet…
Marja kuunteli ja silitti paitaa käsissään. Tapani oli helpottunut, että hänellä oli joku, jolle purkaa. Ajatteli, ettei ensimmäisen vaimon kanssa olisi koskaan voinut tällaista jakaa.
***
Jehovan todistajat kieltäytyvät verensiirrosta vedoten Raamattuun: Älkää syökö lihaa, jossa on sielu, sen veri.
Meni jo neljättä vuotta, opiskelijat istuivat luennolla.
Papit vastustavat elinsiirtoja, jotka on hyväksytty laissa. Kirkko on myös vastaan kaikkea luonnonvastaista hedelmöitystä. He moittivat sijaissynnytystä, kaikenlaisia lahjoituksia. Kirkko perustelee ne omilla kaanoneillaan. Kirkko uskoo yliluonnollisiin voimiin, lääketiede perustuu tieteeseen ovat yhteensovittamattomat.
Ei pidä paikkaansa, kuului salista.
Mitä? Kuka sanoi?
Minä, Paavo nousi, Kirkko ja lääketiede auttavat ihmistä elämään ihmisiksi.
Aiotteko väitellä, nuori mies?
En. Miksi väitellä, kun asia on näin, hän istui.
Ei sinne päinkään. Jos aloititte, tulkaa tänne. Pyydän…
Paavo nousi, katsoi rauhallisesti luennoitsijaa.
Kysyttiin kysymykset, Paavo vastasi rauhallisesti, arvokkaasti.
Kirkko miettii sielua. Jos joku ei pysty saamaan lasta ja lääketiede ei auta, se on hyväksyttävä elämäntehtävä. Voi olla, että lapsi odottaa adoptoitavana. Aviomiehen lahjasolujen käyttö ei ole kirkon mielestä synti, mutta vieraan kyllä. Se sotkee avioliittoa ja vastuuta.
Entä miksi sijaissynnytys on väärin?
Täytyy ajatella myös synnyttäjää, joka antaa pois lapsen. Myös lasta… Se rikkoo…
Mitä hölynpölyä! Kirkon pitää suojella sielua, mutta samalla se tekee ihmisestä onnettoman. Näin siis? Olen nähnyt uskovaisia, jotka eivät antaneet kuolleen poikansa sydäntä toiselle lapselle. Lapsi kuoli… Onko tuo oikein?
He eivät kyenneet siihen. Eivät…
Uskonnollinen oopiumi on pahinta, hidastaa lääketieteen kehitystä! Kirkko pelkää, että ihminen ylittää Jumalan. Mutta ihminen ja hänen aivonsa luovat eniten!
Luennoitsija kiihtyi, mutta Paavo ei hermostunut, vastasi rauhallisesti, siteerasi Raamattua. Puolustamalla uskoaan hän puolusti äitiään, pientä kirkkoa, minne oli isoäidin kanssa kulkenut.
Viisaus ja perustelut saivat luennoitsijan vihaiseksi ja opiskelijat päättivät: Paavo voitti.
Siitä alkoi Paavolle vaikeuksia. Häntä vietiin rehtorin juttusille, tuli harvapuheiseksi, kertoi vain Tuuliille. Heiltä ei saanut tietoja.
Viidennelle vuodelle Paavoa ei enää tullut. Heille saapui kirje, jossa hän selitti: tie vie muualle, kiitti ystävistä ja pyysi pysymään yhteyksissä.
Tapani ja Ari olivat järkyttyneet lahjakkain meistä! Olisi tullut upea lääkäri… mutta lopetti lähes valmisna. Miten näin?
He menivät vierailulle Paavon kotiin. Äiti, Sirkka, oli iloinen ja vieraanvarainen. Poika oli mennyt opiskelemaan teologiaa, kertoi ylpeänä.
Palasivat kotiin eväin varustettuina, mutta sydän ei ymmärtänyt ystävän ratkaisua.
No jo on, voi hyvä tavaton, Ari hakkasi polviaan.
Katso, nyt mekin sanotaan hyvä tavaton. Sanoi vissiin meiltä Jumala pois Paavon. Tyhmä se poika on. Voi, tyhmä…
***
Mikä kynttilä? Kaarlo, minä menen ystäväni luo. Loma on jo merkitty.
He istuivat lääkärien taukotilassa. Kolmen päivän päästä Tapanin piti lähteä Helsinkiin, junaliput hankittu. Autolla hän ei uskaltanut, huimaus oli pahentunut. Ja toivoi yhä pääsevänsä operaatioon.
Kenelle ystävälle?
Opiskeluaikaiselle. Ei olla nähty yli kahteenkymmeneen vuoteen. Meni viidenneltä kurssilta teologiseen, nyt pappi. Sijaitsee tuossa lähellä.
Itse en lähtisi…
Minä lähden…
Nimeltä tunnettu Pyhän Laurin kirkonkylä, kuuluisien kävijäpolkujen ja luostarin pitäjä, osoittautui vaatimattomaksi. Kylällä oli enemmän kirkkoja kuin kauppoja.
Tapani käveli Pyhän Laurin luostaria kohti. Kumma kyllä matka sujui ilman pysähdyksiä. Ehkä todellakin tie Jumalaan on tie parantumiseen, hän hymähti itsekseen.
Valkoiset muurit, vihreä mäntymetsä, kypärätornit ja kultaista loistetta taivasta vasten. Kaikki täällä oli kirkasta ja siistiä, puutarhan kukat ojennuksessa.
Muuan nainen sanoi:
Mikset mene hakemaan pyhää vettä, siellä kaivolla?
Pyhää vettä?
Siellä on pulloja. Mene kolmesti hakemaan, kiipeä alas ja ylös polkua.
Miksi?
Sinä tiedät parhaiten miksi olet täällä.
Tapani ajatteli sanoa tulleensa tapaamaan pappia, mutta jäi hiljaa. Ei hän ollut täällä vain tapaamassa ystävää…
Hän kiipesi ja laski kolme kertaa, täytti pullon ja joi. Vesi oli kirkasta ja raikasta.
Sielu keveni. Ehkä Paavon valtakunta oli parempi kuin heidän.
Saarnan jälkeen kirkon pihalla seisoi tummanpuhuva, lempeä ääninen pappi hän ei olisi tunnistanut Paavoa, ellei katsonut silmiin. Niissä olivat samat syvät harmaat silmät.
No, terve Paavo!
Vierustoveri sihautti:
Sanotaan Siunatkaa, isä…
Mutta Paavo hymyili.
Tapani! Tervetuloa, ystävä…
Väkeä riitti, mutta Tapani ja Paavo kävelivät rauhassa alikulkua pitkin.
Onpa ilo, tätä ei osattu odottaa! Tuulia ilahtuu.
Tuuli? Sinä ja Tuuli
Kyllä, vaimoni, kylän lastenlääkäri. Hän ei tahdo luopua ammatistaan, enkä minä kiellä. Viisi lasta. Nuorin nuori mutta jo kasvaa.
Siinäpä vasta! Minulla on kolme.
Täällä olemme. Tykkäämme olla luonnon keskellä. On kutsuttu muuallekin, mutta täällä on hyvä olla.
Olet kasvanut pituutta!
Joo, vielä neljänkympin jälkeenkin.
Silmälasit jäi?
Käytin leikkauksessa jo vuosia sitten, hyvin pärjään muuten.
Eikö siis kirkko torju lääketiedettä?
He kumpikin nauroivat.
Muistelivat opiskeluaikoja, yhteisiä kommelluksia miten yritettiin varastaa kirjaa Kansalliskirjastosta, miten Tapani peitti operaatioita.
Paavon vaimo Tuuli otti Tapanin vastaan lämpimänä. Talossa oli valoisaa, ikonit loistivat nurkassa. Muuten moderni, tilava omakotitalo, omenapuutarha, vaikka pieni rukoushuone.
Tuuli höpötti iloisesti laittaessaan pöytää, kertoi heidän monista muuttoistaan, Paavon raskaista päivistä.
Tapani unohti lähes miksi oli tullut. Kotoinen olo, kuin olisi omien luona vain. Hänkin nukahti riippumattoon verannalla.
Lähteminen ei enää olisi maistunut. Loma oli, aikaa oli vielä tulevaan matkaan.
***
Sinä tunnet tämän tarinan?
Tiedän. Alussa vaihdoimme Arin kanssa paljon kirjeitä, myöhemmin puheluita. Nykyään tie katkesi. Poika yritti netistä etsiäkin. Mutta Jumala päättää.
Tuomitsetko minua?
Jumala tuomitsee ja ohjaa, meillä ihmisillä oma totuutemme ja omatunto. Sano, Tauno, mikä hätä on?
Aivokasvain, pahanlaatuinen…
Paavo huokaisi.
Huono juttu. Huomenna seisot palveluksessa, jos haluat istu. Rippiin ja ehtoolliselle sen jälkeen. Sitten katsotaan…
Kuulostaa kuin hautaisit minut.
Höpsit. Kaikki on omissa käsissä. Kukaan ei auta, ellei itse. Pappi näyttää tien, loppu on sydämen ja sielun asia.
Kerron miten silloin kävi… Tapani aloitti.
Ripillä sitten. Nyt, nuku.
Sinä yönä syntyi uusi kertomus siitä, miten Tapani oli joskus vienyt Arilta morsiamen. Se tuntui enemmän katumukselta kuin selittelyltä.
Vanhat ystävät olivat hetkessä muuttuneet vihollisiksi…
***
Palvelus päättyi. Kirkossa harva joukko.
Paavo lausui rukouksen, käski Tapania painamaan päänsä, ja sanoi:
Kristus seisoo tässä näkymättömänä, minä vain todistan. Sano, Tapani.
Ja Tapani alkoi.
Olin kateellinen Aaria kohtaan kaikesta. Laadukas työ sairaalassa, suosio, naisten ihailu. Sitten vielä Liisa.
Se alkoi, kun Ari työskenteli jo ja Helsinkiä tullut virkamies, jolla oli tytär Liisa, sairastui. Tyttö vietti aikaa sairaalassa siitä alkoi suhde Arin ja Liisan välillä. He kävivät paljon ristiin pääkaupungin ja Helsingin väliä.
Ari sai kutsuja pääkaupunkiseudulle uraan asti.
Olin katkera. Muistatko, Paavo ihan maalaispoika. Ja miten minä muka parempi muka… Ja siksi aloin juoruta Liisalle, ettei Ari ollut uskollinen. Valehtelin… Kadun sitä.
Häissä myöhempänä iltana kaikki tapahtui minä ja Liisa jäimme kahden. Ari jäi kiinni, näki ja häipyi juhlasta. Pian muutimme Liisan kanssa yhteen. Ari ei tervehtinyt enää edes käytävällä. Hän katsoi lävitseni…
Minut elämä on jo rankaissut: Liisa vaikutti ihanalta aluksi, mutta myöhemmin komensi ja hallitsi elämääni. Kun isä kuoli, anopin kanssa tuli nopeasti ero. Liisa uhkasi kaikenlaista, erosimme. Ja kyllä, syntejä on ollut enemmänkin potilas kuoli virheeseeni, vanha mies tosin, mutta virheeni. Kaikilla meillä kirurgeilla käy niin…
Olen pettänyt myös vaimojani. Kaikkia. Mutta kun Marjan tapasin kaikki helpottui. Hän on hyvä ihminen. Mutta minäkin petin häntä… Oli kerran yksin, pari kertaa.
Hän vaikeni.
Voitko antaa minulle synninpäästön, Paavo?
Synnit antaa anteeksi Jumala, ei pappi. Mutta jos olet aidosti katuva, Tauno.
Tapani katsoi ystäväänsä, nyökkäsi. Kyyneleet tulivat silmiin. Hän painoi päänsä alas, tarttui rukouspöytään kaksin käsin.
Sano Jumalalle, että kadun. Minä haluan elää, Paavo, rakastaa perhettäni, kasvattaa lapset, tehdä työtä. En halua mitään muuta…
Paavo lausui anteenpyynnön.
Uskon, ystävä, että sinun pitää löytää Ari pyydä anteeksi.
Mistä löydän? Kohta pitää olla Helsingissä.
Etsi. Hän työskentelee Oulussa syöpäsairaalassa. Sinun pitää mennä sinne, et Helsinkiin.
Ai vielä sanot että menen hänen leikkaukseen? Ei kai sentään…
Miksei? Hän on kehittänyt omia metodeja, tieteentekijä. Jutelkaa.
Tarvitsisi. Mutta ensin Helsinkiin, aika on kortilla…
Ja etsi se hoitaja, jonka takia sinut erotettiin…
Sen löydän helpommin, Tapani virnisti, vaikka muistoa sattui. Muista minua rukouksissanne, Paavo. Minä vaan toivon nyt parasta, että pääsen leikkaukseen.
Ennen lähtöä Tapani kiipesi järvenharjulle viidentoista kerran, joi joka kolmannen jälkeen pyhää vettä.
Uskovaiset katsoivat, tekivät ristin ja siunauksen hänen puolestaan. Annettakoon Terveyttä.
