Poika ei ollut soittanut kolmeen kuukauteen. Kuvittelin, että hän on kiireinen töissä. Lopulta en enää kestänyt ja matkustin itse Helsinkiin ilman ennakkoilmoitusta. Oven avasi minulle vieras nainen, joka kertoi asuneensa siellä jo puoli vuotta.
Jos en silloin olisi hypännyt siihen bussiin, olisin varmasti vielä pitkään uskotellut itselleni, että Joonas on vain kiireinen, ettei hänellä ole aikaa.
Työkiireet, projektit nuoret elävät vauhdilla ja unohtavat äitinsä. Mutta minä lähdin. Ja se, mitä näin hänen asuntonsa ovella, muutti kaiken.
Alussa kaikki tuntui tavalliselta. Joonas soitti aina sunnuntaisin, yleensä puoliltapäivin, kun keitin soppaani ja hän joi aamukahvinsa. Joskus viikon aikana tuli tekstiviesti kysymys verenpaineesta, lääkärikäynnistä, tai siitä, metelöikö Helvi alakerrasta edelleen. Arjen pieniä asioita. Stigin kuoleman jälkeen niistä puheluista tuli minulle elämänlanka. Ainoa, mikä antoi tarkoitusta.
Kuusikymmentäyksi vuotta, neljä vuotta leskenä, kolmekymmentäkaksi vuotta kaupungin karttatoimistossa, ja sitten yhtäkkiä eläke, tyhjä asunto ja hiljaisuus, jonka rikkoi vain se yksi sunnuntainen puhelu.
Toukokuussa Joonas ei enää soittanut.
En heti huolestunut. Ensimmäinen viikko ajattelin, että hän unohti. Lähetin viestin. Vastasi lyhyesti: Hirveä kiire töissä, soitan pian. Eikä soittanut. Toisella viikolla uusi viesti: Kaikki hyvin, äiti, puhutaan myöhemmin. Kolmas viikko pelkkä hiljaisuus. Soitin itse, muttei vastannut. Jos vastasikin viestillä, siihen meni tuntikausia, ja teksti oli niin tylyä, ettei se tuntunut edes häneltä.
Ystäväni Aila, jonka kanssa käyn jumpassa työväentalolla, sanoi suoraan:
Leena, sinun pitää mennä käymään siellä. Tässä on jotain vialla.
Ehkä se seurustelee, eikä halua puhua siitä, puolustelin häntä enemmän itseltäni kuin Ailalta.
No sittenhän vasta pitäisikin ottaa yhteyttä Aila vain kohautti olkapäitään.
Silti minä epäröin. Joonas ei pitänyt yllätyksistä. Vielä Stigin elinaikana, kun kerran ilmestyimme kylään ilman varoitusta, hän näytti siltä kuin olisimme yllättäneet hänet jostain hirveästä vaikka keittiössä oli vain pieni kaaos. Hän oli sellainen tarvitsi omaa tilaansa. Ymmärsin sen, tai ainakin luulin niin.
Elokuussa en enää kestänyt. Ostin lipun Turku-Helsinki-bussiin, kolmen tunnin matka. Otin mukaani purkillisen aprikoosihilloa ja palan juustokakkua, koska Joonas oli rakastanut kakkua lukioajoista lähtien. Mielessäni pyörittelin sitä, mitä sanoisin. Että ikävöin. Että puhelu kerran viikossa ei ole liikaa. Että olen hänen äitinsä, en taakka.
Kävelin rappukäytävään joskus kolmen jälkeen. Kolmas kerros, ovi oikealla, ruskea matto, jossa luki “Tervetuloa” jonka ostin tupaantuliaislahjaksi.
Matto oli vaihtunut.
Sen tilalla harmaa matto, ilman tekstiä. Soitin ovikelloa. Oven avasi nainen nuorehko, ehkä kolmikymppinen, tumma polkkatukka, verkkarit ja teekuppi kädessä.
Anteeksi, etsin Joonas Korhosta, sanoin rauhallisesti.
Nainen siristi silmiään.
Ei täällä asu ketään Joonasta. Olen itse asunut tässä jo puoli vuotta.
Siinä seisoin, juustokakku kassissa ja aprikoosihillo kädessä, enkä saanut henkeä enää kunnolla. Nainen Laura, kuten myöhemmin esittäytyi päästi minut sisään, ehkä kun näytin siltä että pyörryn.
Asunto oli muuttunut kokonaan. Huonekalut eri, verhot eri, jopa seinät maalattu uudestaan. Ei jälkeäkään pojastani.
Laura vuokrasi asuntoa vuokravälitystoimiston kautta. Ei tuntenut omistajaa, kaikki suoraan välittäjän kautta. Sain numeron. Soitin heti, Lauran sohvalla, samalla jolla puoli vuotta aiemmin Joonas istui.
Välittäjä vahvisti Joonas Korhonen oli vuokrannut asuntonsa helmikuussa. Ei ollut antanut osoitetta posteille. Mutta vuokra tulee säännöllisesti, tilisiirto suomalaiselta tililtä.
Palasin Turkuun viimeisellä bussilla. En itkenyt. Olin liian hämmentynyt. Poikani ainoa lapseni, se joka piti kädestä kiinni Stigin hautajaisissa, auttoi veroilmoituksen kanssa, sanoi äiti, voit aina luottaa minuun oli muuttanut ulkomaille, antanut vieraalle naiselle kotinsa, eikä kertonut sanaakaan.
Kolme päivää en soittanut. Odotin, että hän ottaisi yhteyttä. Ei soittanut.
Neljännen päivän iltana laitoin viestin: Kävin Helsingissä. Tiedän, ettet asu enää siellä. Soita.
Soitti tunnin kuluttua. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kuulin hänen äänensä, en automaattista vastausta.
Äiti, anteeksi. Olisi pitänyt kertoa.
Missä olet?
Pitkä, raskas hiljaisuus.
Oslossa. Norjassa. Maaliskuusta asti.
Istuin keittiön pöydän ääreen. Auringon laskussa naapurini ripusti pyykkejä parvekkeella. Kaikki näytti normaalilta, mutta oma elämäni hajosi hiljalleen.
Joonas puhui pitkään. Sanoi, että isän kuoleman jälkeen kaikki painoi liikaa. Että puhelut, kyselyt terveydestä, juustokakkupaketit kaikki se oli liikaa. Ei osannut kertoa minulle sitä, koska tiesi että se särkisi minut. Siksi hän valitsi huonoimman tavan pakenemisen.
Tuntui, että jos en lähde, tukehtuisin kuiskasi. En sinuun, äiti. Vaan siihen, että minun piti jotenkin korvata isä. Täyttää se aukko.
Olisin halunnut huutaa, että en koskaan vaatinut sellaista. Mutta kun suljin silmäni, näin kaikki ne sunnuntain puhelut, joissa kerroin jokaisen päivän, jokaisen lääkärireissun, jokaisen laskun. Melkein kuin hän olisi ollut puolisoni, eikä poikani.
En sanonut sitä ääneen. En ollut valmis.
Tuu jouluksi kotiin pyysin vain.
Tulen, äiti.
Lopetin puhelun ja istuin kauan hiljaisessa keittiössä. Juustokakku, jonka vein Helsinkiin, seisoi pöydällä koskemattomana. Söin palan itsekseni. Se oli hyvää. Oli aina ollut.
Joonas tuli jouluksi. Hän istui vastapäätäni joulupöydässä Stigin paikalla, muttei enää korvaamassa isää. Vain aikuinen mies, joka teki pahasti, mutta jolla oli siihen syynsä. Emme puhuneet Oslosta jouluaattona. Ehkä puhumme joskus. Tai ehkä emme.
Aila kysyy toisinaan, olenko antanut anteeksi. En osaa sanoa. Tiedän vain, että kun Joonas nykyään soittaa sunnuntaisin ja soittaa joka viikko yritän pitää puhelun lyhyempänä ja kysyä useammin, mitä hänelle kuuluu, enkä pelkästään kertoa mitä itselleni kuuluu. Se on pieni muutos. Mutta alusta on alettava.
Joskus suurin rakkaus, jonka äiti voi antaa aikuiselle lapselleen, on päästää hänet irti. Vaikka sitä ei itse koskaan oppinut.
