Isä oli aina haaveillut pojasta, mutta kun maailmaan tuli hyödytön tytär, sydämestään hän tämän sulki. Vuosia myöhemmin juuri tämä ei-toivottu tyttö nöyryyksiä ja yksinäisyyttä kokenut koituikin isänsä ainoaksi tueksi ja opetti koko maailmalle, miten häntä kuuluu arvostaa.
Muistan tuon päivän kuin eilisen, siitäkin on jo vuosikymmeniä. Eero Haavisto sai kuulla Reposaarella, sahan konttorissa, että oli saanut tyttären. Oli juuri tilipäivä ja miehet lähtivät jo kotejaan kohti kolistellen tyhjiä öljykanistereita, mutta Eero seisoi yhä ulko-oven vieressä, hikiset markat puristettuina nyrkkiin.
Voi hyvä tavaton, mutisi Eero hampaidensa välistä ja sylkäisi sahajauhoihin. Pyysin vaimolta poikaa. Mutta tytönpä lykkäsivät
Sisällä kuohui kiukku ja pettymys Ailiin. Ajatus kotiin menosta, typötyhjään tupaan missä ei nyt enää edes naisääntä kuuluisi oli mahdoton. Aili oli sairaalassa vastasyntyneiden kanssa, ja sillä välin Eero pakkasi tavaransa kangassäkkiin, nappasi vaihtovaatteet ja repaleisen ruisleivän mukaan ja käveli äitinsä luo naapurikylään, joka levittäytyi toisen puolen Kokemäenjokea, kilometrien päähän omasta kodista.
Aili palasi parin viikon päästä harmaaksi jääneeseen kotiin sylissään pieni, viltillä kääritty käärö. Vaatimattomasti laitettu tupa kertoi, että Eero oli ennen lähtöään yrittänyt järjestellä ja ehkä unohtaa. Hän asetti vauvan sängylle ja istahti viereen, kasvot käsiin painuen. Hartiat tärisivät hiljaisesta itkun voimasta. Tyttö pieni, päälaelta lytyssä, huulikin unessa maiskuttaen nukkui rauhallisesti. Aili katsoi lastaan ja mietti katkerin mielin: Kuka olisi arvannut, että sinä, rakas lapseni, erottaisit minut isästäsi?
Eero oli roteva, vahvaleukainen mies, jota kylässä pelättiin ja kunnioitettiin. Väittelyjä hän ei sietänyt ja kaikki poikkipuoliset sanat otti henkilökohtaisena loukkauksena. Jostain oli päähänpinttynyt, että suku jatkuu vain pojassa. Itse Eero oli ollut perheen nuorin, kahden siskon jälkeen, ja uskoi olevansa Haavistojen kantava voima. Ja kun tuli tyttö mitätön painolasti.
Eeron äiti, vanha Kerttu, yritti käydä poikaansa puhumassa ympäri. Mutta Eero pysyi tiukkana: En tule kotiin ennen kuin tyttö on jollain tavalla pantu syrjään! Ja ne viidentoista kilometrin matkat kasvoivat kuiluksi Ailin ja miehen väliin.
Aili toipui synnytyksestä, mutta elämässä ei voinut jäädä lepäämään 1950-luvun Suomessa oli tartuttava töihin heti kun vointi salli. Navetalle piti ehtiä, kirkonkylälle hoitamaan asioita, huushollia pyörittämään. Vahvasti toivoen Eeron mielen taipuvan, Aili antoi tytöllekin nimen, jossa oli ripaus miehisyyttä: Annikki. Tyttö kasvoi hämmästyttävän terveenä ja rauhallisena ei itkenyt turhasta, ei kiukutellut. Puolen vuoden ikäisenä tarttui jo pinnasängyn laitaan ja vähän yli vuoden ikäisenä Aililla oli täysi työ pitää perässä, kun Annikki viiletti ympäri tupaa.
Annikki joka kylällä tunnettiin vain tällä nimellä nousi heti päivähoidossa muiden lasten johtohahmoksi. Reipas, nopea ja vahva, pojatkin väistivät hänen tieltään. Kolmevuotiaana hän jo komensi naapurin viisi vuotiasta Villeä, joka yritti viedä hänen hiekkalelunsa. Tyttöön syttyi voimakas oma tahto: ei totellut ketä vain eikä mennyt syliin kenelle tahansa. Pihalla juoksi paikattussa paidassa, pajuvarpu kädessä karkotti naapurin karjaa pois kasvimaalta. Mistä sellainen rohkeus edes tuli noin pienelle tytölle?
Sillä aikaa Eero hakeutui toisen naisen luo. Naapurikylässä hän löytää leskirouva Marjan rehevä, nauravainen, kahden lapsen äiti, joka osasi miellyttää miestä. Marjasta tuli nopeasti Eerolle mieluinen kumppani pehmeä, myötäilevä, aina ihastelemassa ja henkäilemässä.
Mä teen sulle pojan, Eero, Marja lupaili sängyssä. Parhaan mahdollisen!
Teepäs niin, ähisi Eero, mutta ääni ei enää ollut terävä. Kului vuosi ja toinen Marja ei tullut raskaaksi. Eero alkoi synkistyä, sillä kasvattaa toisen lapsia ei ollut sama kuin omaa.
Sitten oli joku kertonut Eerolle, että Annikki kasvoi yllättävän poikamaisena: vahvana, vilkkaana, reiluna. Kolmen vuoden ikäinen, mutta jo tarmokkaampi kuin yksikään kylän pojista.
Kerttu-äiti yritti vieläkin houkutella Eeroa käymään lapsensa luona. Mene nyt, se on sun omaa lihaa ja verta”, äiti muistutti. Eero aikoi sivuuttaa koko ehdotuksen, mutta kun löysi Marjan kaapista outoja yrttejä ja taikakääröjä, iski epäluulo. Ehkä Marja kävi tietäjän luona lasta saadakseen?
Sinä iltana Eero paiskasi oven kiinni ja lähti. Marja huusi perään, ettei ollut muuta kuin terveysrohtoja, muttei miestä enää kiinnostanut.
Melkein neljän vuoden jälkeen Eero palasi kotiinsa. Ensimmäistä kertaa hän tapasi pienen tyttärensä: hoikka, pörröpäinen, vanhassa, jo haalistuneessa hameessa, hän seisoi tuvan keskellä ja katsoi isäänsä alta kulmiensa varovasti, epäluuloisesti. Vieras mies. Eero huomasi, että Annikki ei edes tullut hakemaan pientä piparkakkua, jonka hän taskustaan kaivoi.
Tallottaa siinä, murisi Eero, tytön katseen alla hermostuneena. Oot vissiin kasvattanut tytöstä oikean villikissan?
Aili, pelosta kuitenkin ilosta loistaen, nosti kätensä:
Ei, Eero, me ollaan vain sinusta hyvää puhuttu, odotettu että palaisit. Olisit jo tullut kotiin.
Aili rakasti miestään, vaikka tämä kohteli häntä kuin kallio: kovaan kouraan ja väkivaltaan turvautuen. Monesti Aili sai isän nyrkin pöytään tai huudon päälleen, joskus muutakin. Pian sekin alkoi toistua yhä useammin.
Annikki oli viisivuotias, ja näki yllättävän paljon. Heti kun Eero katsoi Ailia kylmästi, tyttö puristui pieneksi ja ärähti nyrkkiään heilauttaen:
Hyi sua! Odotapa vaan, kyllä minäkin osaan
Naurun sijaan Eero raivostui; tytön uhmakkuus ärsytti, mutta hän ei osannut vastata kuin vihaamalla.
Kotiin Eero rauhoittui hetkeksi, kun Aili sai pojan. Pekka-nimi annettiin, ja Annikkia ohjattiin heti hoitamaan pikkusisarusta. Hän kantoi veljeään selässä, ruokki, leikki, vaihtoi vaippoja kaikki tämä äidin ollessa töissä.
Eero oli tyytyväinen hänessä kuitenkin ilo oli vaisua ja harvasanaista; edelleen hän purki pahaa mieltään vaimoon ja lapsiin.
Aili alistui kuunnellen tiukkoja sanelemisia ja toivoi vain, ettei mies nostaisi kättään.
Annikki (nyt jo seitsemänvuotias) paukutti jalkaa, nyrkit puristuen:
Ilmoitan sinusta poliisille, jos vielä huudat!
Eero hyppäsi pystyyn kiukusta:
Senkin rääpäle! Ketä sinä luulet olevasi?
Jahtasi tyttöä, mutta tämä oli liukas kuin saukko ja ehti oven taakse turvaan.
Kerran Eero yritti kasvattaa Annikille selkäsaunan pajuvitsalla, kun tämä oli liian rohkea. Tyttö ei itkenyt, ei inahtanutkaan. Sylki vain hammasta purren, kääriytyi esiliinaan ja kesti. Eero luuli kasvattaneensa periksi, mutta seuraavana päivänä tyttö marssi kylän poliisin kanssa kotiovelle.
Aili hämmästyi:
Hyvä herra poliisi, eihän tässä kuin omaa lasta on pitänyt ojentaa… Eero on hyvä mies!
Poliisi, Eero Järvinen, veti lakkiaan ja totesi:
Yritä sitten muistaa, että juttu voi kantautua kuntaan asti, ja silloin ei enää katsota sormien läpi. Nyt tämä jää varoitukseksi.
Eero seisoi tupeuksissaan, tekeytyi katuvaiseksi:
Näihin aikoihin sitä mennään poliisille asti! Entä jos lapset kiipeävät vanhempien päälle?
Sillä kertaa Annikin itsepäisyys sai Eeron varovaisemmaksi. Hän ei enää käyttänyt väkivaltaa, ja sanatkin laimenivat. Joskus hän mulkaisi ankarasti, sihisi hiljaa:
Oi sinä pieni peto…
Ailin rauhoittuessa hän vielä sai kolmannen lapsen, tytön. Hän tunsi sen jo ennalta.
Eero tuhahti, astui vauvan kehdon äärelle ja poistui sanaakaan sanomatta.
Tämä nuorin, Lempi, jäi Ailin ja pian Annikkikin vastuulle: hän sai palata vanhana tuttuun rooliin pikkusiskon pääasiallisena hoitajana.
Annikki teki koulutyöt nopeasti, nappasi rinnan alle jotain syötävää ja ryhtyi Lempiä hoitamaan, pyykkäsi, auttoi emännän töissä. Eero näki, että Annikista tuli oikea tuki kodissa silloin hän vaikeni eikä enää pystynyt moittimaan tyttöään.
Näin jatkui, kunnes Annikki sai peruskoulun päätökseen. Siinä vaiheessa hän ilmoitti lähtevänsä Porin kaupunkiin opiskelemaan. Eero punastui kiukusta, tukka nousi kuin itsestään pystyyn.
Ja millä sinä siellä elät? Raatamaan meinaat, vaiko meidän siivellä vieläkin?
Viisitoistavuotiaana Annikki oli jo tukevatekoinen, tomera ja peloton hänen nyrkkinsä olivat saaneet kunnioitusta niin pojissa kuin vanhemmissakin ja nimettään pelättiin. Liikunnanopettaja totesi kerran:
Sinusta saisi painijan, Haavisto! Lattiaan menisi isompikin poika.
Ei ole intoa, mutisi Annikki.
Isäänsä hän katsoi yhtä päättäväisin silmin:
Lähden kuitenkin, ja rahaa en pyydä. Huolehdi nuoremmista siinä.
Eero tarttui vyöhön, lähestyi tytärtään. Annikki nappasi kipin kapin uuninvierestä leipälapion:
Tuu vain, satutat niin laitan kostoksi!
Aili syöksyi väliin rukoillen. Eero näki päättäväisessä kasvojen ilmeessä, että tämä tytär ei antanut periksi. Hän heitti vyön nurkkaan ja paineli kiroten ulos.
Lähde vain, kuiskasi Aili kyyneleet silmissään. Eiköhän tästäkin selvitä.
Ja sinä laitat avioeron, pamautti Annikki.
Minä näen ettei se ole tavatonta. Meilläpäin kaikki suuttuvat ja pian sopivat, Aili kohautti olkapäitään. Eero on sentään kova työntekijä, tuo rahat kotiin. Ja lastensa isä kuitenkin. Mitä ihmisetkin sanoisivat hyvää ei hylätä
Jos pahoinpitelee, kirjoita minulle. Minä tulen.
Voi lapsi, onko se synnikin, että isäänsä vastaan nousee
Entä kun hän elää kuin isäntä sinut palvelijana pitäen onko sekään oikein?
Niinhän täällä eletään.
No, minä en enää kumarra. Jos en pääse jatko-opiskelemaan, niin en tule takaisin muutenkaan. Kiitos rahoista. Sinut kyllä muistan.
Tule käymään kumminkin. Eero on unohtavainen, kaikki asettuu. Ja minä annan sinulle puutarhastani vihanneksia silloin, kun tulet.
Autan kyllä, lupasi Annikki.
Kaupunki tervehti Annikkia melulla, kiireellä ja bensiinin katkuisella ilmalla. Teknisestä oppilaitoksesta hän oli päättänyt jo pikkutyttönä koneet, laitteet ja pajan kolina olivat aina kiehtoneet. Hän kirjoitti sujuvasti pääsykokeet ja pääsi heti sisään.
Opiskelija-asuntolassa hän sai huonekaveriksi railakkaan ja puhelias Marketan, jonka into oli viikkotolkulla etsiä sulhasta, ennemmin kuin opiskelua. Katso nyt noita poikia, ihastelee Marketta peilin edessä. Tuo Jari tuolla hänen isänsä on johtaja.
En välitä, hymähti Annikki, syventyen kirjoihin. Mä olen täällä opiskelemassa.
Olet sinä kumma! Marketta naurahti.
Annikki siivosi iltaisin kutomon konttorissa saadakseen tarvittavat markat ilman, että kotiväki joutuisi auttamaan.
Marketta huokaili: Sinä ehdit aina kaikkeen, olinpa sitten opiskeltavaa tai muuta. Olet sinä oikea teräsmuija…
Tottumuskysymys, Annikki vastasi.
Uusi opettaja, nuori ja lupaava Jukka Karvinen, jäi heti opiskelijoiden mieleen: siisti, siro, silmälasit kirkkaina. Raukea ääni, hillitty käytös. Mutta pojat nauroivat ja häiritsivät.
Nyt riittää! Annikki nousi kerran ylös. Jos teillä ei ole pokkaa olla hiljaa, niin minä pidän teidät kurissa!
Kaikki hiljenivät. Annikkia ei kukaan uskaltanut uhmata.
Tämän tunnin jälkeen Marketta supatti: Näitkö, miten hän sinua katsoi? Ai että…
Ole jo, Annikki ärähti. Sitä paitsi opettaja on varattu.
Mutta mielessä tuo hetki viivähti. Jukan katse viisas, rauhallinen silmäpari jäi kummittelemaan takaraivoon.
Annikki palasi kotiin harvoin, lähinnä auttamaan syystöissä tai istuttamassa. Pekka ja Lempi olivat kasvaneet, Pekka haaveili linja-autokuskista, Lempi oli hiljainen ja auttavainen, kuin äiti.
Eero pysyi tyttärensä kanssa etäisenä, mutta avustusta hän ei unohtanut, ja Annikki lähetti kotiin lahjoja ja rahaa. “No jopa on kaupunkilaismimmi”, murisi Eero. “Et kai meitä muista?”
Tottakai, isä. Olisit rauhallinen.
Neljännen opiskeluvuoden jälkeen Marketta pääsi naimisiin. Annikki toimi bestmanina, mutta pohdiskeli omiaan: saisinko minä koskaan perhettä? Miehistä yksikään ei tuntunut oikealta isänsä varjossa Annikki ei suostunut tyytymään juoppoihin tai laiskoihin.
Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Jouni Laaksonen, hiljainen, pitkä ohjelmoija, oli pitkään katsellut Annikkia kaukaa. Eräänä opiskelijajuhlana hän vihdoin rohkaistui:
Lähdenkä tanssimaan?
Annikki yllättyi tämä poika olikin mukava, lempeä, rauhallinen.
Suhde syveni, Jouni ei suinkaan muistuttanut Eeroa. Hän ei juonut, ei hermostunut, vaan oli luotettava. Tuletko vaimokseni? Jouni kysyi hiljaa kolmen kuukauden seurustelun jälkeen.
Lupaatko olla lähtemättä, niinkuin isä äidin? Annikki kysyi.
Lupaan, Jouni vakuutti.
He menivät maistraatissa naimisiin ilman suuria juhlia Marketta todistajana. Annikkia tehtiin teknikko kutomolle ja heille syntyi pian tyttö, Eevi.
Onni jäi lyhyeksi. Jounissa alkoi ilmetä välinpitämättömyyttä ja laiskuutta, hän ei viihtynyt kotona. Raha ja apu vähenivät, Annikin yrittäessä puhua mies vain tiuskaisi:
Olenko orja? Teen mitä huvittaa!
Annikki muisti äitinsä sanat: “Näin sitä täällä eletään.” Ja pelkäsi, että hänelle käy samoin. Eräänä iltana, kun Jouni palasi aamuyön tunteina, Annikki sanoi suoraan: Muutat tapasi tai lähdet.
Jouni vain nauroi hermostuneesti: Mihis sinä menet pienen lapsen kanssa?
Näetpähän, Annikki tokaisi ja haki seuraavana aamuna eroa.
Oletko hullu, Marketta tuhahti miten pärjäät yksin lapsen kanssa?
Pärjään kyllä. Aina olen pärjännyt.
Sain töitä kutomolta, Eevi meni päiväkotiin. Elimme niukasti, mutta selvittiin. Jouni maksoi elatusmaksut, kun muisti.
Pekka tuli myöhemmin Poriin, opiskeli autokoulussa ja asui Annikkilla. Hän ihaili, kuinka sisko jaksoi pyörittää elämäänsä asunto kutomolta, sisävessa ja kaasuhella. Ja kaikki omin voimin.
Susta pitäisi tulla ministeri, Pekka vitsaili.
Marketta näin sai kokea omankin liittonsa hajoamisen, kun miehestä löytyi äitinsä lellikki ja aika tuuliviiri. Keittiössä hän parahti: Sinä olit oikeassa, Annikki. Luotettavuus on tärkeintä, eikä raha auta, jos toinen ei kanna vastuuta.
Kyllä elämä opettaa, rauhoitteli Annikki.
Yllättäen Annikki kohtasi sattumalta Jukka Karvisen Porin torilla. Mies oli harmaantunut, muttei menettänyt viisasta katsettaan:
Annikki? hän sanoi lempeästi.
Hei, vastasi Annikki ujosti.
Kahvilassa he juttelivat sydän auki, vuodet unohtuen. Jukka kertoi eronneensa, poika opiskeli Helsingissä. Itse eli nyt mökillä ulkopuolella kaupunkia.
Miksi olet yksin? Jukka kysyi.
Näin vain on käynyt, Annikki vastasi. Kaikki täytyy hoitaa itse.
Niin täytyy minunkin, Jukka nyökkäsi. Ja tiedätkö, ajattelin juuri, että olen aika onnellinen että kohtasin sinut.
Annikki punastui. Jukka tarjoutui viemään hänet mökilleen näyttämään paikkaa, josta oli haaveillut. Eevi jäi Marketalle hoitoon, ja Annikki ajoi ulos kaupungista.
Mökki oli syrjässä, uusi talo vielä rakenteilla, mutta pihassa jo omenapuut, joita Jukka oli istuttanut. Sisällä kaikki oli selkeää, järjestyksessä.
Keskustelun katkaisi yllättäen rattorin jylinä pihan reunalta. Pari vierasta miestä hyppäsi portista:
Joko täällä tarvitsee nauloja, vaihdatko rautaa pois? tokaisi toinen nenäkkäästi.
Ette saa, Jukka totesi vakavana.
No, köyhä opettaja… huusi toinen ja veti puukon vyöltä.
Annikki astui pihamaalle, halkohakulla varustautuneena:
Nyt pysytte kaukana! hän huusi kirkkaasti.
Miehet jäivät epäselviksi. Sellainen päättäväisyys ja viha naisen silmissä sai heidät vetäytymään. Muristen ne poistuivat.
Jukka oli kalpea ja katsoi Annikkia ihaillen. Olet sinä aika nainen, hän kuiskasi.
En anna ikinä kohdella väärin, Annikki vastasi.
Siitä alkoi heidän tarinansa. Jukka kosiskeli ja Annikki suostui epäröiden mutta onnellisin mielin.
Häät vietettiin vaatimattomasti, mutta lämpimästi. Paikalla olivat Marketta ja poika, Pekka vaimoineen, Lempi puolisonsa kanssa ja Aili ja jopa Eero. Tällä kertaa Eero katsoi Annikkia pitkään illan päätteeksi:
Pidä huoli tytöstä, sanoi hän karhealla äänellä. On kyllä sitkeä, mutta sydän kultaa.
Lupausta parempaa en osaa antaa, vastasi Jukka.
Illalla kun Annikki saattoi vanhempiensa bussiin, hän halasi Ailia:
Tulkaa aina kylään. Meitä on täällä nyt uusi perhe.
Aili itki ilosta. Eero seisoi vieressä ja taputti Eeviä päähän:
Opittele hyvin, tyttö.
Totta kai, vaari, Eevi vastasi vakavasti.
Illan hämärtyessä Annikkia ja Jukkaa ei enää pelottanut mikään. He kävelivät rauhallisella kadulla käsikädessä, ja tulevaisuus tuntui vihdoinkin valoisalta yhteiselle kodille ja pitkälle elämälle.
Vuosia kului.
Jukan talo kasvoi omenapuiden keskelle, ja kotipihan veranta sai villiviinit. Eevi päätti lähteä sairaanhoitajaksi Helsinkiin. Pekka ajoi linja-autoa, Lempi asui naapurissa. Aili tuli usein auttamaan puutarhassa, ja Eero vietti nykyään paljon aikaa lastenlasten kanssa jopa Jukasta oli tullut hänelle ystävä. Laineiden liplattaessa Annikki mietti: Näin kaikki paha jää menneisyyteen, jäljelle jää vain hyvä.
Eräänä iltana, omenapuiden välistä näkyi auringonlasku, kun Eevi kysyi:
Äiti, oletko sinä onnellinen?
Annikki vilkaisi miestä ja lasta; muisti kaikki ne vuodet kipua ja yksinäisyyttä ja tiesi nyt kaiken olleen tarkoituksella.
Olen, tyttöni, hän vastasi lempeästi.
Jukka veti vaimon lähemmäs, ja Eevi lähti hymyillen puutarhaan. Annikki jäi kuuntelemaan lehtien suhinassa katoavaa tuulta.
Aurinko laski, ja se oli vain yksi niistä illoista, joita yhteiset vuodet toivat tullessaan. Heidän elämässään oli vihdoin rauha ja onni sellainen, jonka Annikki oli ansainnut.
