Ei tarkoittaa ei
Maanantai-aamu. Toimistorakennus Helsingin keskustassa kohoaa kuin jäinen jättiläinen Vantaanjoen uoman varrella, ja ikkunoiden takana kaupungin valo väreilee epätodellisena, kuin koko ympäristö kuplisi ohueen huurtemattoon. Sisällä avokonttorissa leijuu vahva kahvin tuoksu ja sähköinen kiire. Työntekijät kiitävät äärettömillä käytävillä, papereiden rapina ja vaimea nauru sekoittuvat kuin jääkiteet syyskuun viimassa. Jokainen tervehtii toista, tuttu kasvo muuttuu kasvojen joukossa, joku kertoo elokuvaillasta Tennispalatsissa, toinen pohtii reissua Nuuksioon, kolmas tyytyy ohikiitävään Huomenta vaan ennen kuin katoaa työpisteelleen.
Matleena istuu tilavassa, hieman harmaassa ja kaikuvassa toimistossa, jonka jakaa kolmen muun kanssa. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja vaaleanruskeat, kuin koivunoksat talvella, ja silmät tarkat, valppaana kuin metsäjänis. Paperit kasaantuvat hänen eteensä: talousraportteja viime torstailta, epämääräisiä muistiinpanoja, jotka eivät tahdo asettua järjestykseen. Matleena asettelee papereita aivan kuin ne olisivat tiiliskiviä jäätyvän joen päällä yksi toisen viereen, harkiten.
Kaukana todellisuudesta, kuin sumun läpi, hänen luokseen liukuu Artonaapuriosaston myyntipäällikkö, ruutupaidassaan, hymynsä alta pilkottaa jokin pehmeä mutta päättäväinen, kuin peurat vilkkuisivat metsäaukealla.
Huomenta, Matleena! Miten meni viikonloppu? Arto nojailee pöytään, aivan kuin olisi seisonut siinä jo vuosia.
Matleena nostaa katseensa papereista; hymynkare huulilla, varovainen, kohtelias. Hän yrittää olla konfliktiton lainemainen, liukastellen kaikkiin rajapintoihin mahdollisimman huomaamattomasti niin moni suomalainen mielellään tekisi.
Ihan tavallinen viikonloppu. Siivosin, kävin uimassa. Entä itsellä? Hän kääntää päänsä hieman sivulle, antaakseen vaikutelman että on kiireinen mutta ystävällinen.
Voi että, oli kyllä mahtava viikonloppu! Arto selvästi innostuu, ääni hyrisee, silmissä kiiltää omituinen kirkkaus. Käytiin mökillä kavereiden kanssa, paistettiin makkaraa, joku soitti kitaraa. Sun olisi pitänyt tulla mukaan! Eihän sulla ole enää miestä, eikös niin? Erosit vastikään?
Hetki pysähtyy, ja Matleena tuntee tuulenpyörteen vatsassaan. Hän nyökkää, hillitysti, juuri ja juuri näyttääkseen että on kuullut. Henkilökohtaiset asiat eivät kuulu töihin, hän muistelee itselleen, mutta suomalaiseen tapaan hän valitsee ystävällisyyden, ei torppaa suoraan.
Kyllä, olen nyt yksin. Kiitos kutsusta, mutta en ole suunnittelemassa reissuja, enkä varsinkaan vieraiden kanssa, hän sanoo, ääni tasaista, palauttaa katseensa takaisin papereihin.
Arto kallistaa päätään, kuin olisi unohtanut jotakin olennaista.
Miksi nyt heti EI? Hän naureskelee, ja hänen hymynsä muuttuu jostain syystä päättäväisemmäksi, vähän kuin vieras leijona olisi astunut South Parkin pihaan. Eron jälkeen just pitäisi elää vähän! Entäs jos mentäisiin kahville perjantaina?
Matleena järjestelee papereita; täydellinen linja vihreiden raporttilappujen päällä, ei harhailevaa liikettä, kaikki kontrollissa. Hän katsoo Artoa nyt suoraan, kuin sumuinen järvi.
Arto, arvostan huomaavaisuuttasi, mutta en halua uusia tuttavuuksia. Pidetään hommat työasioina, hän sanoo, äänessä kiiluu nyt jotain tavallista kovempaa, vaikka kädet vielä pysyvät rauhallisina.
Arto kohauttaa olkapäitään kuin unohtaisi kaiken, ja silti nauru viipyy hänen kasvoillaan, enemmän pilkallisena.
Elä nyt, hän heilauttaa kättään Ei tarvitse niin vaikeaksi laittaa. Olet nätti nainen, mäkin kelpaisin!
Matleena tuntee ärtymyksen nousevan kuin pohjalta pulppuava lähde, mutta pitää kaiken sisällään. Suomen harmaus ei anna tilaa räjähdykselle, ainoastaan kylmälle tuulelle, joka voi jäädyttää kaiken. Hän vastaa vain katseella.
Olen tosissani, Arto. Ei kiitos.
No, asia selvä, Arto huokaa ja kääntyy pois mutta hänen silmänsä viipyilevät hetkisen Matleenassa kuin varjo marraskuun iltana.
Viikot kuluvat syksyn harmaudessa. Arto jatkaa pyörimistään Matleenan pöydän ympärillä, keksii uusia tekosyitä olla lähellätyöasia, exceleitä, satunnaisia kysymyksiä terveydestä. Jokainen kerta päätyy samaan pisteeseen: Arto yrittää rikkoa Matleenan rajan, kuin kolkuttaisi tuulikaapissa ikkunaa, vaikka kerrostalo olisi yöllä jo tyhjä. Hymyilevä ilme ei petä: se keikkuu hänen kasvoillaan kuin ilkikurinen ilves.
Matleena vastaa varovasti mutta varmasti. Hän ei koskaan hermostu, ei nosta ääntänsä, vain toistaa saman: ei. Arton sitkeys tuntuu kummallisena, unenomaisenaikään kuin hän ei oikeasti ymmärtäisi puhetta vaan vastaisi kaikelle nyökkäyksellä.
Joka ilta, kun toimisto on hiljentynyt, jäljellä vain tietokoneiden humina ja kaupungin uupunut valo, Arto ilmestyy taaskerran kahvitarjoilijana, kerran ystävällisenä kyytiongelmanratkaisijana, kerran kysymään viimehetken työasioita, jotka eivät oikeasti vaadi vastausta.
Eräänä iltana Matleena on taas yksin. Kello lähestyy yhdeksää, kahvikuppi jäähtyy pöydällä niin, että siihen ilmestyy harmaa kalvo. Jäätävä hiljaisuus peittyy oven ääniin: Arto astuu sisään, avaimet heiluvat sormissa, rento hymy. Hän istahtaa pöydän reunalle, kuin kuuluisi kalustoon.
Mitäs jos lähdetään kuuntelemaan jazzia siihen Kallion pikkubaariin? Työ ei karkaa minnekään, Arto ehdottaa, äänensä pehmeä kuin untuva, mutta sanat kolisevat.
Matleena sulkee koneen, katsoo silmiin kylmän rauhallisesti.
Arto, olen sanonut jo monta kertaa. En halua. Ota huomioon, että tämä on minun tilani.
Arton hymy katkeaa kuin oksa pakkasella.
Mikä sua vaivaa? Mitä pahaa tässä on? Etkö nyt oikeasti yhtään innostu? Luulis että eron jälkeen olisi iloista seuraa!
Matleena sulkee silmänsä hetkeksi, antaa hengityksen tasaantua, laskee kolmeen kuin odottaisi alennusmyynnin avautumista Stockmannilla. Sitten hän vastaa.
Ei ole kysymys sinusta. En halua. Ymmärrä jo.
Arto nousee, kasvoille lehahtaa verenpunainen juova, sormet puristuvat nyrkkiin, mutta vain hetkeksi.
No ihan sama, hän sähähtää Mutta älä sitten tule itkemään, että jäät yksin.
Ovi paukahtaa. Matleena jää hämärän keskelle, takin hiha liukuu pöydän reunaa, ja koko maailma tuntuu pienenevän hetkiseksi. Mieli pyörittää edestakaisin samoja ajatuksia, mutta mitään ei tapahduvaan vain unessa: sanat kummittelevat eikä niille löydy järkevää paikkaa.
Seuraavana päivänä toimistossa kaikki jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Arto keikkuu pöytien välillä, huiskuttaa hyvän huomenen, mutta hänen hymynsä on väkinäisempi. Matleena vastaa työasioihin lyhyesti ja siirtyy sitten takaisin raportteihin. Kaikki ympärillä tuntuvat tajuavan, että jotain on toisin, mutta kukaan ei puhu asiasta ääneen.
Torstai-aamu, hiljainen keittiö. Vaaleat loisteputket kimaltelevat, kahviautomaatti leikkii höyryllä, ja vain Matleena ja Arto seisovat vierekkäin. Arton sormet leikkivät lusikalla, kahvi roiskahtelee pöydälle.
Eikö oikeasti voisi edes keskustella? Ei tarvitse ajatella mitään vakavaa, Arto sanoo yhtäkkiä, ääni epätoivoinen.
Matleena kaataa kahvin mukiinsa, aivan kuin ei olisi kuullut, laskee kupin hermostuttavan hitaasti pöydälle.
Sanoin jo. Ei.
Arton ääni kovenee.
Miksi? Onko siinä jotain pelottavaa?
Matleena kääntyy, katse terävänä kylmän sininen kuin lumen alta paljastuva järvi.
Ei. Minä vain en halua, ja alat olla todella ikävä, kun et kuuntele sanaa ei.
Hän kävelee ulos, jättää Arton seisomaan lätäkkö kahvin kanssa, kuin olisi tippunut väärään aikaan, väärään paikkaan.
Yön laskeutuessa Matleena istuu keittiön pöydän äärellä kotonaan. Kännykässä pyörii äänitallenneviimeisimmästä keskustelusta. Hän miettii hetken, lähettää sitten viestin: Hei, ajattelin että sinun pitäisi tietää, miten miehesi käyttäytyy töissä. Tässä on tallenne keskustelustamme, ja liittää tiedoston.
Aamu on sumuinen, kun Matleena saapuu seuraavana päivänä töihin. Kuin paksu jääkansi olisi levittänyt harmauden toimistoon. Arto lentää paikalle, silmissä räiskyvä, ruskeanpunainen viha.
Mitä SINÄ teit? Lähetitkö tämän minun vaimolleni?
Matleena nostaa katseensa, kirkkaana kuin revontulet.
Kyllä. Varoitin, enkä nähnyt muita tapoja. Kunnioita rajojani.
Pilasit kaiken! Me vain juttelimme!
Matleena nousee, ääni kajahtaa yllättävän vahvana.
Et koskaan kuunnellut minua. Sinun tapasi ei ollut normaalia, Arto.
Ympärillä kollegat pysähtyvät, katsovat syrjäsilmällä. Arto vetäytyy, kävelee pois, kengät kolisevat hiljaisuuteen. Koko kerros tuntuu jäävän oudon tyhjäksi, kuin jokin näkymätön suojalumi olisi levittäytynyt työntekijöiden väliin. Kukaan ei puhu, kaikki vain tekevät töitä.
Parin päivän päästä Arto katoaa johtajan huoneeseen. Ovet sulkeutuvat, vaimea puhe ja topakka sävy kuuluu. Sitten Arto palaa, kasvoiltaan kalpeana, kävelee Matleenan ohitse, katse hajoaa. Huhut lentävät pitkin toimitilaa: joku sanoo, että Arton vaimo kävi näyttävästi puhumassa aulassa, joku mainitsee varoituksia, toiset vain kohauttavat olkapäitään.
Eräänä aamuna, kun syksyinen aurinko tuo auringonpaisteen itäikkunoista kuin vaalean silkin, markkinoinnin Tiina tulee Matleenan luokse. Hän värisee ja tihruttaa sormiaan, ääni kuiskaa:
Kiitos. Pelkäsin aikoja, kun Arto piiritti minuakin.
Matleena tajuaa olleensa vain yksi muiden joukossa. Outo, pelkistetty solidaarisuus jää heidän välilleen.
Viikon päästä johtaja Oskari pitää kokouksen. Hän puhuu painavin, harkitsevin sanoinselittää, että täällä työnteko perustuu luottamukseen, ja että toisten rajoja pitää kunnioittaa. Katseet luistavat pöydänreunoja, Arto istuu etäällä, sormi naputtaa pöytää, mutta mitään muuta ei tapahdu: jää sulaa, mutta kaikilla on kylmä.
Aika kulkee. Arto ei enää lähesty; hän työskentelee, välttelee katsetta, välillä Matleena näkee ohimennen hänen kasvonsamutta nyt niissä ei ole vihaa, ehkä vain hento häivähdys hämmennystä.
Kuukausi myöhemmin, talvi tuli salaa. Eräänä synkkänä aamuna Matleena osuu Arton kanssa samaan hissiin. Koko matka he seisovat hiljaa, hissi syöttää kerroksia ylös, ja ilma värisee: puristunutta odotusta. Kun Matleena astuu ulos ovesta, Arto sanoo hiljaa, vähän kadonneena:
Sori. Olin väärässä.
Matleena kääntyy, vastaa lyhyesti.
Kiitos. Siitä riittää.
Viikot kuluvat, työ jatkuu. Arto toimii, mutta ei enää tule liian liki. Matleena järjestää elämäänsä hiljaisesti, käy ystävien kanssa museossa, istuu kahvilla, nauttii siitä, että päivä on päivä, työnteko työntekoa. Maailman pienet ilot palaavat: vastakeitetyn kahvin tuoksu, pakkasaamun aurinko Ruoholahden yllä, Villa Elfvikin kasvihuoneen valo.
Eräänä iltana Matleena löytää pöydältään postikortin. Siinä ei ole nimeä, pelkkä teksti:
Kiitos, että näytit, miten pitää puolustaa itseään. Toivon että löydät ihmisen, joka arvostaa rajojasi.
Kortti lämpenee kädessä, kuin taskuun sujautettu lämmin kivi alkusyksyn metsästä.
Kuukaudet kuluvat, lumi peittää kaupungin. Työ tuo iloa, irtonaisia kahvitaukoja, asiakkaiden naurua. Matleena unohtaa itsensä eronneeksion vain ihminen, jonka elämä on joskus kiemurainen, mutta jossain päin Helsinkiä, valo syttyy aina uudestaan.
Keväällä, epävirallisessa työtapaamisessa, Matleena tutustuu Heikkiin. Hän työskentelee analyytikkona samassa firmassa ja on hiljainen, vähän mukavuudenhaluinen mutta luotettava. He vaihtavat ajatuksia: viikonlopusta, Rovaniemeä muistuttavista pakkasista, uusimmasta teatteriesityksestä Kansallisteatterissa. Heikki ei koskaan painosta, ei tunge liian lähelle, kuuntelee ja odottaa.
Pikkuhiljaa, iltaisin, he tapaavat: kahviloissa, kävelyillä Lauttasaaren rannassa; kaikki tapahtuu hitaasti, varoen kuin peilityyni jäätynyt lampi, jonka pinta ei rikkoudu. Matleena muistaa taas, miten ääni vapautuu, ei tarvitse olla varuillaan. Heikin kanssa kaikki on kevyttä, ja eräänä iltana Heikki sanoo ovella:
Sun kanssa elämä tuntuu helpolta. Voisin kuvitella, että nähtäisiin uudestaan.
Niin minäkin, Matleena vastaa.
Aika kulkee, elämä näyttää rauhoittuvan. Matleena huomaa työssäkin olevansa rohkeampi, ehdottaa ideoita, puhuu palavereissa, ottaa vastuuta. Kollegat hakevat neuvoja, ja johtaja huomaa hänen aktiivisuuttaan.
Kesän tullessa Oskari kutsuu oven taakse:
Matleena, haluaisin sinun vetävän tämän uuden projektin. Tiedän että pystyt siihen.
Matleena tekee päätöksen rauhallisesti. Tämä on hänen hetkensä.
Kiitos, mielelläni, hän vastaa.
Illalla Heikin kanssa, vanhassa jugendkahvilassa, hän kertoo uutisen, ja Heikin aurinkoinen hymy tuntuu hyvältä ei kehu, ei päälleliimattua iloa, vaan lämpöistä tukea.
Vuosi kuluu. Elämä kietoutuu pehmeäksi, ja syksyllä Matleena sekä Heikki menevät naimisiin pienessä, tunnelmallisessa ravintolassa Töölössä. Koristeluun riittää muutama oranssi vaahteranlehti, läheiset ihmiset ympärilleen, lämmin valo ikkunasta, ja uusi alkuihan oma.
Yllätyksekseen Matleena kohtaa juhlaillan aikana Arton, joka saapuu vaimonsa kanssa. Tämän kasvot ovat toisenlaiset nyt, puhtaat kuin sade. Lyhyt keskustelu, hillitty nyökkäys.
Onnea. Olet aidosti onnellisen näköinen, Arto sanoo. Kiitos siitä kortista aikanaan, se auttoi. Elämä opettaa.
Kun ilta päättyy, Matleena seisoo hetken Töölönlahden rannassa, katsoo miten tähdet tuikkivat, ja ajattelee: joskus vaikein päätös johtaa parhaiten perille.
Heikki kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.
Mitä sinä mietit?
Että en kadu mitään. Jos ei pidä kiinni omasta rajastaan, ei mikään pysy paikoillaan.
Heikki nyökkää, lämmin hiljaisuus ympäröi heidät, eikä mikään enää paina sydäntä. Illan valo kajastaa jo uuteen suuntaan.
Ja niin he kulkevat yhdessä ulos lämmenneeseen yöhön, eikä uusi alku koskaan tunnu enää pelottavalta.
