Hohtava, kauniisti pukeutunut tyttö tunkemassa koditonta koiraa autoon ja ajamassa pois sellainen näky voisi esiintyä ihan jokaisessa oudon unenomaisessa yössä, jossa kaikki tuntui kelluvan sumuisessa hämärässä, pakkaslumen ja keskustan vanhojen katuvalojen seassa.
Näitkö millä autolla se tuli tänään kouluun? Kuulin että isä oli antanut sen syntymäpäivälahjaksi.
Entä se laukku? Ihan varmasti vähintään kahdeksan tuhatta euroa!
Unohtakaa jo se laukku. Katsokaa vaikka sen kynsiä; pelkät strassit maksavat enemmän kuin mun kuukausiraha!
Marja hätkähti kuunnellessaan muiden opiskelijoiden kuiskailua. Viivi Salonen, tunnetun rakennusyrittäjän ainoa tytär, istui tavanomaiseen tapaan viimeisellä penkillä, upoksissa kultakuoriseen puhelimeensa. Valkeat kiharat valuivat olkapäille kuin jäinen sammal, ja täydellinen meikki teki Viivistä sokerisen porsliininuken.
Mitä niiden päässä liikkuu?, mietti Marja, vilkaisten sivusilmällä Viiviä. Kaksi vuotta opinnoissa, mutta Viivi oli sanonut tuskin kahtakymmentä sanaa kenellekään. Hän ajeli tunnille kalliilla autoilla (joista joka kuukausi tuntui vaihtuvan yksi), suoritti tentit moitteetta ja haihtui näkymättömäksi opiskelijaelämässä.
Miettii varmaan vain uusimpia muotijuttuja, tokaisi Marjan ystävä Kaisa, huomaten Marjan katseen. Täysi bisnesneiti. Kuulin kuinka se puhui puhelimessa joku päivä: Helsinki, Lontoo, Milano…
Marja nyökkäsi, mutta jokin tuntui vieraalta tässä yksinkertaisessa selityksessä. Toisinaan hän huomasi Viivin katseessa kumman surumielisen kirkkauden kuin hän olisi tuijottanut kaikkien läpi.
Muistatko, kun se teki viime keväänä sen esityksen ekologiasta? Marja sanoi hiljaa. Ihmisen vaikutuksesta villieläimiin. Miksi sellainen aihe, jos miettii vain laukkuja ja kynsiä?
Varmasti joku sihteeri kirjoitti, vastasi Kaisa. Ja hän vain luki paperista kauniilla huulipunalla.
Mutta Marja ei unohtanut sitä päivää. Hänen mieleensä nousi, kuinka Viivin silmät syttyivät, kun hän puhui kodittomista eläimistä. Kuinka hänen äänensä värisi esitellessään tilastoja kaltoinkohtelusta. Silloin Viivi ei näyttänyt enää nukelta.
Ja heti seuraavana hetkenä taas jääkylmä ulkokuori.
Kaiken pyöriessä unenomaisena, sattui outo kohtaaminen syksyn harmaassa, liukkaassa hämärässä. Marja kiirehti ruokatavaroiden kanssa ulos vanhasta tavaratalosta, kun pysähtyi äkisti. Oven edessä, polvillaan, Viivi Salonen ruokki isoa, likaisena värisevää koiraa. Täydelliset hologrammikynnet murensivat makkarapaloja. Koira, takkuisena ja ontuvana, taarusti syömään.
Hitaasti nyt, ei ole kiire, Viivin ääni oli yllättävän pehmeä. Oletko ollut pitkään nälässä? Ymmärrän kyllä.
Tuulet pyörivät Viivin ympärillä, mutta hän ei piitannut kosteasta maasta tai kylmästä.
Silloin Marja tajusi, miten Viivin oudot poissaolot, omituiset puhelut, salaperäiset katoamiset soljuivat yhteen. Hän muisti myös, kuinka kerran huomasi Viivin laukusta koiranruokapussin, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota ehkä hieno rotukoira kotona, oli ollut looginen selitys silloin.
Viivi syötti koiralle viimeisen makkaran. Sitten hän tarttui hellästi koiran pään, katsoi suoraan sitä silmiin.
Tiedäthän, että näen sinut. Oikeasti. Kukaan ei huomaa, millainen olet sisimmässä, vai mitä?
Koira vikisi hiljaa.
Lapsena pyysin vanhemmilta koiraa, Viivi jatkoi kuin unissakävelijä. Mutta isä aina sanoi: “Ei mitään sekaroituisia, otetaan rodullinen pentu jalostajalta.” Mutta minä halusin ystävän, joka olisi aidosti turvanaan, eikä rakastaisi minua lahjojen takia.
Marja tunsi palan kurkussaan. Hän näki nyt jotain aivan muuta Viivissä yksinäisen, oman aitonsa taakse piiloutuneen tytön.
Ei enää surumielisyyttä, Viivi nousi ylös. Lähdetään.
Yllättäen koira laahustikin Viivin perässä. Epäröimättä hän avasi kiiltävän autonsa takaoven.
Tule, mennään eläinlääkärille. Kyllä me keksimme jotakin.
Mitä sinä oikein teet? Marja henkäisi.
Viivi kääntyi. Silmissäni ei ollut häpeää, vain syvä, surullinen päättäväisyys.
Teen sen, mikä tuntuu oikealta, hän sanoi ja auttoi koiran autoon. Joskus täytyy vain olla oma itsensä, vaikka kaikki odottaisivat ihan muuta.
Viivi istahti kuskinpaikalle. Auto liukui pois kuin jäällä kelluva vene. Marja jäi seisomaan märälle kivetykselle, hämmentyneenä.
Seuraavana aamuna Viivi ei tullut kouluun. Eikä sitä seuraavana. Marja huomasi katsovansa yhä viileämmäksi jäävää viimeistä penkkiä minne hän vei sen koiran? Mitä tapahtui?
Vihdoin uteliaisuus vei voiton. Oppitunnin jälkeen Marja kysyi Viivin kavereilta.
Ootteko nähnyt Viiviä? Missä se on?
Kukapa sitä tietäisi, Anton kohautti hartioitaan. Ehkä taas Etelä-Euroopassa. Tosin sen autoa on viime aikoina nähty tuolla vanhan varaston pihassa.
Hetkessä Marja muisti Viivin kuiskauksen puhelimeen: “En voi tulla nyt, isä. Minulla on tärkeämpiä asioita.”
Palanen linkittyi toiseen, kuin unihiekka virraten huomaamatta.
Tunnin päästä Marja jo pyöräili sumuisilla ränsistyneillä kaduilla kohti vanhaa tehdasaluetta. Hän ei edes tiennyt miksi. Hän vain kuuli jonkin hiljaa pakottavan sisältään menemään.
Tutun auton kylmä kuori odotti lahoavan hallin edessä. Takanurkasta kuului kumeaa haukuntaa.
Marja kurkisti aidan raosta. Sisäpihalla loisti aurinko niin oudon kirkkaana, että kaikki näytti liioitellun onnelliselta: siellä juoksenteli ja pötkötteli kymmeniä koiria suuria, pieniä, karvattomia ja haalistuneen ruskeita. Kaikkien keskellä, farkuissa ja vanhassa villapaidassa, seisoi Viivi kaataen koiranruokaa kuppeihin.
Luulin, että tulet tänne joskus, hän sanoi, kääntymättä.
Kuinka kauan tämä on ollut? Marja sipisi.
Kohta vuoden, Viivi nauroi pienesti. Ensin ruokkin kadulla, sitten aloin hoitaa sairaita, lopulta ostin isän rahoilla tämän hallin. Remontoin koko kesän.
Siksi et koskaan tullut mukaan juhliin? Marja kysyi.
Aivan. Ne hienot vaatteet, autot kaikki kulissia. Unelmaa, jota en halua. Täällä olen minä.
Viivi kääntyi ensimmäistä kertaa kunnolla Marjaa kohti. Nyt Marja näki silmissä valtavan, polttavan rakkauden niitä kohtaan, jotka kaikki muut olivat hylänneet.
Muistatko sen koiran ostarilta? Sillä on jo koti, sanoi Viivi hymyillen. Itse asiassa moni löytää täältä ihmisen, kun jaksaa kertoa niiden tarinan. Haluatko auttaa? Käsiä täällä tarvitaan aina.
Marja katseli tässä ihan oudossa, mutta aidossa hetkessä silmiin uutta Viiviä, ja tiesi heti tahtovansa jäädä.
Mistä aloitetaan? Marja hymyili, kääri hihansa.
Aika alkoi virrata oudolla tavalla. Iltaisin Marja oppi tuntemaan jokaisen koiran, lähestymään arimpia, ja vapautumaan omista pelkästään ihmiskäytöksistä. Samalla Viivin salattu maailma paljastui.
Viivi ei vain kustantanut paikkaa hän piti päiväkirjaa someen, kertoi koirien elämästä ilman korostusta. Kuin unessa, jossa kaikki olivat rehellisiä.
Ihmiset haluavat tietää, että saavat ystävän, jolla on tarina, selitti Viivi. Siksi petoksia tulee vähemmän.
He istuivat joskus yömyöhään sohvalla. Ulkona satoi lunta, koirat tuhisi hiljaa.
Tiedätkö mistä haaveilen? Viivi kuiskasi. Haluaisin joskus avata oikean, suuren turvakodin. Sellaisen, missä autetaan myös kissoja ja hoidetaan kunnolla sairaita.
Mikset tee sitä nyt? Sinullahan on varat.
Isä, Viivi sanoi surumielisesti. Hän ei koskaan ymmärtäisi luulee että tuhlaan kaiken shoppailuun. Tämä paikka on salaisuuteni.
Sillä hetkellä puhelin värähti: “Isä soittaa”.
En voi nyt, minulla on tärkeä tapaaminen. Tärkeämpi kuin glögitilaisuus, Viivi sanoi hermostuneesti lasisesti hymyillen.
Marja huomasi, kuinka hänen ystävänsä puristi villapaidan hihaa. Silloin Marja uskaltautui:
Ehkä sinun olisi syytä kertoa hänelle. Näytä hänelle tämä paikka.
Hän ei ymmärtäisi…
Mutta sinun täytyy yrittää. Olet hänen tyttärensä hän haluaa varmasti tietää mitä oikeasti teet.
Viivi mietti hiljaa, sitten nyökkäsi.
Auta minua. Tuletko huomenna tänne, kun puhun hänen kanssaan?
Totta kai! Mutta miksi?
Pelkään hänen reaktiotaan. Haluan, että joku ymmärtää minua.
Marja vilkaisi ystäväänsä entinen diiva oli poissa, vain epävarma, nuori nainen istui hänen vierellään.
Sinä rakennat jotain tärkeää, Marja sanoi. Tämä on myös liiketoimintaa, mutta siinä on sydän.
Viivi hymyili kiitollisena ja halasi Marjaa.
Aamulla pihaan vieri iso hopeanharmaa S-sarjan Mercedes. Viivi kalpeni mutta käveli isänsä luo suoraselkäisenä.
Isä, Arto Salonen, komea mies kalliin villakangastakin alla, pysähtyi pihaan katsellen ympärilleen.
Tällaisessa paikassa sinä aikaasi vietät, hän sanoi.
Tämä on minun turvakotini, Viivi vastasi. Me autamme täällä koiria yhdessä muiden kanssa.
Me?
Minä, vapaaehtoiset ja ystävät. Katso heidän silmiinsä, isä!
Viivi kertoi intohimoisesti jokaisesta eläimestä, haaveestaan rakentaa uusi keskus. Vähitellen isän tyly ilme alkoi pehmetä.
Yhtäkkiä luokse laahusti vanha pystykorva, jonka Viivi oli pelastanut moottoritieltä. Koira haistoi isän kenkiä ja nojasi luottavaisena säärille.
Aivan kuin mun lapsuuden Nelli, isä sanoi hiljaa.
Nelli? Se sama kiertokoira, josta kerroit?
Joo. Pelasti mut kerran, kun olin pikkupoika. Isoin ystäväni. Elämä kuljetti omaan suuntaan yritys, raha…
Hän katsoi tytärtään silmiin.
Sinun silmissäsi on liekki. Näytä mitkä suunnitelmat sulla on.
Puolen vuoden päästä Helsingin laitamille avattiin moderni eläinten turvakoti Tosiystävä. Uudet tilat, modernit laitteet; avajaisissa Viivi ja hänen isänsä leikkasivat nauhan molemmat farkuissa ja logopaidassa.
Huomasitko, kuiskasi Marja, sait olla liikemaailman nainen, ihan omalla tavallasi.
Niin ehkä, Viivi naurahti. Joskus pitää vain uskaltaa ottaa naamiot pois. Silloin huomaa, kuinka monta uutta unta piilee sisällä.
Hän kumartui rapsuttamaan vanhaa koiraa:
Vai mitä, ystävä?
Koira haukahti iloisesti, ja kaikki purskahtivat uneen kuuluvaan nauruun.
Näin päättyi tarina nuoresta naisesta, joka ei pelännyt olla juuri se, kuka oikeasti oli. Ja siitä, miten jokaisen naamion takana saattaa odottaa aivan toinen maailma kunhan sen vain antaa tulla esiin.
