Petos ystävyyden valepuvussa
Tänä talvena luonto päätti todella näyttää suomalaisen talven kaikki kasvot: lunta oli pyryttänyt niin paljon, että pihat ja kadut muuttuivat kuin satumaisiksi maisemiksi. Isot, pehmeät hiutaleet pyörivät taukoamatta ilmassa, laskeutuivat hiljalleen talojen katoille ja jalkakäytäville, eikä pakkanenkaan jättänyt epäilystä siitä, missä ollaan. Ilma oli raikas ja kirkas, ihan toinen maailma kuin kiireinen arki.
Meillä kotona tunnelma oli ihan omaa luokkaansa lämmin ja rauhallinen. Isosta olohuoneen ikkunasta näkyi valkoinen maisema, mutta sisällä ei tarvinnut pelätä kylmyyttä. Lattiavalaisin levitti pehmeää, kelmeää valoa ympärilleen niin, ettei talven koleus päässyt sisään.
Me istuimme Ainon kanssa vierekkäin sohvalla; olimme kietoutuneet samaan isoon villapeittoon. Televisiosta pyöri taas yksi niistä kotimaisista komedioista, joita ei oikeastaan edes jaksa seurata tarkasti siinä oli lähinnä tarkoitus rauhoittua ja rentoutua. Aino seurasi elokuvaa tarkasti ja hymähteli välillä omille ajatuksilleen. Minä taas tuijotin vuoroin televisiota, vuoroin hiljalleen leijuvaa lunta ikkunan takana. Se oli kaunista katseltavaa.
Yhtäkkiä tuo rauhallinen hetki katkesi, kun puhelimeni soi. En reagoinut heti, sillä en oikeastaan olisi halunnut päästää sitä hetkeä käsistä, mutta soitto toistui. Kaivoin puhelimen taskusta ja vilkaisin näyttöä:
Taasko Mika soittaa, mutisin Ainolle. Kolmas kerta tänä iltana.
Aino käänsi päätään vähän minun suuntaani, muttei irroittanut katsettaan ruudulta.
Se varmaan yrittää taas houkutella mökille, Aino mutisi rauhallisesti. Ostihan se juuri sen kesämökin, haluaisi kai juhlistaa kauppoja. Sillä vain on joku ihme asenne, ettei ei tarkoita ei.
Pyyhkäisin näyttöä ja vastasin puheluun.
Joo, moi Mika, sanoin reippaasti.
No Konsta! Joko tulet? Juhlat on jo alkamassa! Kaikki valmista: sauna lämpiää, pöydät notkuu ja porukkaa virtaa ovista. Ette voi jäädä pois, tuu nyt Ainonkin kanssa, on hauskaa!
Jäin hetkeksi miettimään, mitä vastaisin. Kuikuilin Ainoon päin, ja hän pudisti päätään, vaikka ei sanonut sanaakaan. Tiesin ihan hyvin, mitä se tarkoitti: ei huvittanut biletys, kovaääninen musa, höpöttely ja yleinen sählääminen. Halusimme olla vain kahdestaan omassa rauhassa, ilman kiireitä ja kyselyitä.
Odottelin hetken ja sitten keksin hyvän (ehkä vähän ovelankin) verukkeen.
Elä nyt hermostu, mutta Aino hyppäs junaan ja lähti muutamaksi päiväksi äitinsä luo. Yksin ei tee mieli tulla. Tiiät miten se on jos joku lipsauttaa jotain väärää, niin saan kuulla siitä vielä viikon päästä. Mutta hei, järkätään joku toinen kerta, soviiko?
Puhelimen toisessa päässä tuli pieni hiljaisuus, ennen kuin Mika tokaisi hieman epäuskoisesti:
Ai lähti? Mutta milloin tulee takaisin?
Huomenna illalla, mutisin vähän muka kaihoisasti. Oltiin suunniteltu paljon yhteistä: elokuviin, puistoon, ehkä luistelua, jos pakkaset sallii. Mutta ei onnistunut tällä kertaa. Palataan tähän myöhemmin, eikö?
Mika mietti hetken ja sitten äänessä kuului jotenkin tyytyväinen vivahde.
No, ilmoittele heti kun palaa. Ois kiva taas nähdä.
Ilmoitan kun järjestyy. Ehkä jo ensi viikonloppuna.
Lopetin puhelun helpottuneena ja virnistin Ainolle.
Huh, kylläpä piti keksiä selityksiä, mutta sainpas vältettyä! En oikeasti jaksa hänen meininkiään sama ralli aina. Niiden juomaputki, sekoilu ja meteli ei oo mun juttu. Paljon parempi vaan olla kahdestaan.
Kiedoin käteni Ainon ympärille. Jännitys suli nopeasti pois, ja olo oli taas rauhallinen. Koko koti tuntui lämpimältä, ulkona tuprutti edelleen lunta ja telkkarista pyöri se hiljainen, melkein nostalginen filmi, jollaista minä todella arvostin enemmän kuin Mikan remuamista.
Aino nojasi minuun, hengityksen rytmi rauhoitti ja kotona oli aivan erityinen turvallisuuden tuntu: lampun tuikkiessa, vanhan suomalaisen elokuvan hiljaisuudessa ja keittiön kellon natsoessa aikaa. Se kaikki muodosti kuoren kiireisen maailman ulkopuolella.
Sama juttu minulla, Aino hymyili ja katsoi minua silmiin. Katsotaan vaan filmi loppuun ja mennään nukkumaan. Ei tarvitse mitään muuta.
Hymyilin ja vedin hänet lähemmäs. Kuvittelin jo, miten myöhemmin sammuttaisimme kaikki valot, vetäisimme peitto korviin ja nukahtaisimme tuulen humistessa kaakissa. Mutta juuri kun kaikki asettui kohdalleen, puhelin soi taas. Mika tietenkin.
Vedin otsaa kurttuun, vilkaisin näyttöä ja tartuin jälleen luuriin.
Mika, minä sanoin jo
Konsta, nyt pitää puhua, ääni oli yllättävän vakava. Minä oon nyt tuolla Kristallissa porukan kanssa. Ja täällä on Aino. Se istuu jonkun miehen kanssa, ottaa aika railakkaasti ja halailee sitä. En meinannut puuttua, mutta sinun pitää tietää tämä. Sanoi sulle olevansa äidin luona? Vitkutti siis.
Istuin hetken täysin hämmentyneenä. Katsoin Ainoon, sitten puhelimen näyttöön, mietin, onko Mika tosissaan.
Mitä? Ootko varma? Et varmaan sekottanut johonkin toiseen? Tiedän kyllä missä vaimoni on!
Ihan varma olen, vakuutti Mika. Se on jo aika päissään eikä piittaa vähääkään vaikka oon tässä. Voitko halutessasi puhua sille?
Suljin silmäni ja yritin kerätä ajatuksia. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia. Voiko ystävä oikeasti erehtyä näin raskaasti? Vai pelaako joku muuta peliä?
No, laita puhumaan, sanoin, jo vähän uteliaana mihin tämä johtaa.
Taustalta kuului tunkkaisten bassojen seasta iloista mölyä, sitten naisen ääni aivan kuin Aino! Sydän jysähti rinnassa.
Haloo, kuka siellä? ääni hieman viivytteli.
Nielaisin, yritin pitää ääneni rauhallisena.
Aino? Tämä on Konsta. Mitä tapahtuu?
Kuului nopea hörähdys ja sama ääni totesi hieman pilkallisesti:
Voi Konsta, nyt riittää! Minä haluan pitää hauskaa, en jaksa enää tätä sun tylsää elämää. Nyt irrottelen, kunnes kyllästyn!
Aino ponkaisi ylös sohvasta. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hän painoi käden rinnalle, hengitti tiheästi.
Mitä ihmettä! Kuka se oli? Miten se tietää meidän nimet? Mikä juttu tämä on?
Missä sinä olet?
Ei sinulle kuulu, äänessä oli ylimielinen sävy. Ei minun tarvitse sinulle selitellä, vaikken vaimosi oikeasti olisikaan. Teen mitä huvittaa!
Taustalta kuului taas naurua ja lasien kilinaa. Sitten Mika palasi linjalle.
Kuulitko nyt? Minä sanoin jo…
Keskeytin Mikan tylysti, sisälläni sekottui epätoivo ja ärtymys.
Odotan huomiseen. Älä soita enää tänä iltana.
Katkaisin puhelun, viskasin puhelimen sohvatyynyn väliin ja tuijotin kattoa. Jos Aino ei istuisi tässä vieressä, olisin oikeasti voinut uskoa!
Aino istui alas, katseli minua murheellisen näköisenä. Tuo ääni kuulosti niin samalta! Mutta tärkeämpää oli se, että joku oli selvästi saanut tiedot meistä joku opasti tätä huijausta!
Täytyy olla joku kaverisi kiero juoni, Aino sanoi hiljaa. Jos en olisi ollut kotona, olisit saattanut epäillä minua.
Katselin häntä ja tunsin, että tärkeintä olikin nyt pitää hänen olonsa turvallisena.
Luotan sinuun, sanoin rehellisesti. Tuo on outoa ja aivan varmasti joku sairasta pilaa. Otan selvää, kuka lavasti tämän. Joskus kannattaa vain pyytää klubilta tallenteet
Aino nojasi minuun ja hengitti syvään. Pikkuhiljaa hänen jäykistynyt kehonsa lämpeni taas vierelläni. Hän katsahti minuun.
Minä en ollut siellä. Mutta kuka ja miksi?
Kohautin olkiani ja hänen käsiinsä tarttui taas uusi jämäkkä päättäväisyys. Puristin hänen kättään, hiljaa mutta lujasti yhdessä tästä selvitään.
***
Seuraavana päivänä, puolen päivän aikaan, Aino istui keittiössä, join teetä ja luki työviestejään. Puhelin kilahti, ruudussa luki Mika. Hän epäröi, mutta vastasi halusi vahvistuksen, mistä oikeasti oli kyse.
Moikka, Mika puhui varovasti. Oletko jutellut Konstan kanssa eilisen jälkeen?
Aino puristi puhelinta kädessään. Päätin kokeilla, kuinka pitkälle Mika menisi valheessaan.
Olen. Meillä tuli riitaa. Hän syytti minua, vaikka en tiedä mistä. Eikä suostunut kuuntelemaan selityksiä.
Puhelimen päässä kuului helpottunut huokaus ja äänessä epäilyttävä mielihyvä.
Niin arvelinkin… Olen aina sanonut ettei Konsta osaa arvostaa sinua. Ei se ymmärrä millainen aarre sinä todella olet.
Aino hillitsi itsensä, vaikka hän kiehui sisältä.
Mitä tarkoitat? kysyi hän pää kylmänä.
Mika jatkoi hiljaa, melkein kuiskaillen, teennäisen läheisesti:
Sinä ansaitset parempaa, Aino. Oikeasti olen rakastanut sinua jo pitkään. Jos joskus päätät lähteä Konstan luota minä odotan, huolehdin sinusta aina.
Aino oli hetken hiljaa. Hän mietti jo, oliko Mika tehnyt koko shown lavastanut kaiken. Vai oliko kaikki vain toivotonta haihattelua?
Hän hengitti syvään ja vastasi rauhallisesti:
Tämä ei kuulu sinulle, Mika. Rakastan Konstaa ja selvitetään tämä kahdestaan, ilman sinun sotkuasi.
Anteeksi, jos menin liian pitkälle… mutta haluan sinun tietävän ettei Konsta ollut reilu sinulle. Olen varma ettei se välitä, Mika jatkoi puolittain kuiskaten.
Ainon ote koveni, hän pusersi puhelimen rystyset valkoisina.
Kuuntelepa, Mika. Olin koko eilisen kotona, ei ollut mitään riitaa, eikä mitään valehtelua. Ja tiedän nyt tasan tarkkaan että tämä kaikki oli sinun juonesi.
Puhelimessa kuului hiljaisuus. Lopulta Mika päästi ulos katkeran huokauksen ja puhui kiihtyneenä:
Okei, ehkä lavastin. Mutta siksi, että välitän! Haluan sinun vain näkevän kuka sinua arvostaa. Parempi minä kuin Konsta!
Aino hengitti syvään ja hänen sisällään kuohuva viha muuttui kylmäksi rauhallisuudeksi:
Usko pois et ansaitse mitään. Olet petollinen. Ei ystävä tee tuollaista, varsinkaan rakkauden takia.
Anteeksi… Mikan äänessä ei ollut enää mitään ylpeyttä.
Aino teki päätöksensä:
Ystävyytemme oli nyt tässä. Älä enää koskaan soita. Annan tämän keskustelun myös Konstalle kuultavaksi.
Hän lopetti puhelun, laski kännykän pöydälle ja tuijotti hetken ikkunasta ulkona leijuvia lumihiutaleita. Kaikki näytti samalta kuin ennenkin, mutta nyt jokin tunnelmassa muuttui paha tietoisuus oli poissa.
Silloin Konsta tuli sisään. Hän näki Ainon päättäväisen ilmeen.
Selviääkö sieltä mitään?
Aino kääntyi hänen puoleensa ja hymähti surumielisesti:
Nyt tiedän varmuudella. Se oli kaikki Mikan juoni. Hän paljasti itsensä rakkauden nimissä… Voisitko kuvitella!
Konsta istui viereen, puristi Ainon kättä. Siinä oli kaikki tuki, mitä oli annettavissa.
Ei sellainen ystävä oikeasti ollut koskaan, Konsta sanoi hiljaa. Antaa olla. Elämä jatkuu. Jos totta puhutaan, tiesin jo ettei hänen seurassaan ollut hyvä olla.
Me tiedetään ainakin nyt, kehen voi luottaa, Aino totesi. Hänessä oli helpotusta mutta myös uutta varmuutta. Hän hengitti syvään ja yhtäkkiä hymyili:
Kaikesta huolimatta, ehkä tämä oli vain hyväksi. Ei tarvitse enää selitellä, miksei huvita bilettää. Voin vaikka suoraan sanoa, että joku siellä on epämieluisa.
He nauroivat molemmat. Tunnelma keveni kertaheitolla.
Tehdään vaikka niin, että katsotaan lisää elokuvia, juodaan teetä ja jäädään kotiin, Konsta virnisti.
Ja pysytään sohvalla, Aino nyökkäsi ja kietoi taas peiton ympärilleen.
Täydellistä.
Niin siinä kävi, että kun ulkona pyrytti lunta ja kämpässä leijui tuttujen teiden ja puhtaan puun tuoksu, ei tarvinnut enää pelätä huoli ja epäilyt olivat niin kaukana kuin luminen piha ulko-oven takana. Olimme jälleen vain me kaksi, kaikesta pahasta sivussa.
***
Mika istui keittiössä yksin. Edessä oli kylmentynyt teekuppi, jota ei enää edes muistanut maistaneensa. Hänen mieltään vaivasi vain yksi lause, joka kaivertui syvälle: Älä soita enää koskaan.
Sen sijaan että häntä olisi oikein kaduttanut, Mika tunsi vain kiukkuista, painavaa raivoa. Hän puristi nyrkkiä, niin että kynnet painuivat ihoon. Miksi kaikki kääntyi näin?
Mika pyöritteli mielessään eilisiä tapahtumia: suunnitelma Marjan kanssa onnistui täydellisesti samantyylinen ääni, samat maneerit. Mutta lopulta kaikki paljastui ja koko petos paloi poroksi yhdessä hetkessä. Hän menetti kaiken ystävän ja toivon.
Miksi juuri Konsta ansaitsi Ainon? Miksi ei hän? Miksi kaikki meni näin väärin? Mika tuijotti lumisadetta ikkunasta ilman, että siitä olisi saanut lohtua. Se, minkä piti olla uuden elämän alku, oli nyt vain jäytävä pettymys.
Hän repi vanhan suunnitelmapaperinsa, heitti sen roskikseen ja istuutui päätä tyhjinä. Kohta nämä kaksi nauttivat taas olostaan, teestä, elokuvista, rauhasta, turvasta. Ja Mika jäi yksin, ymmärtämättä kuinka kaikki luisui käsistä.
Sinä luulet voittaneesi, Aino, hän ajatteli. Mutta joskus vielä… joskus sinä tajuat, että olisit voinut saada enemmän. Että rakastin sinua aidosti. Mutta silloin on jo myöhäistä.
Ulkoa kuului hiljainen tuuli ja talven pehmeä hiljaisuus. Mutta Mika tiesi: tämä tarina ei ollut hänelle uusi alku vaan tyhjyys, jossa vain kauna antaa seuraa.
