Yö, nainen, kissa ja jääkaappi
Älä katso mua noin!
Katri tuijotti kissaa niin tiukasti kuin vain suomalaisella vakaudella voi. Kulmakarvojakin kohotti kuin konsanaan anoppi, vaikka äiti oli toistanut koko lapsuuden, ettei naisen sovi jöröttää sillä lailla: yhtenä paksuna tukkona keskellä otsaa. Onneksi Katri oli vuosien saatossa nyppinyt karvat ruotuun isän geenit antoivat järeät, kun taas äidin kulmat olivat sievät ja ohuet kuin langat, ei niissä peloteltu ketään.
Mutta kissa, tuo siamilainen filosofi nimeltään Väinö, suhtautui Katrin murjottaviin kulmiin yhtä välinpitämättömästi kuin suomalainen sää työmatkaan. Se istuskeli ikkunalaudalla tarkkailemassa emäntäänsä uteliaasti ja vähän paheksuvasti, toisinaan silmä välähti vihreänä kuin kesäinen metsä kun eteisen yövalon kajastus ylsi keittiöön asti. Ovi oli raollaan, aivan kuin Katri olisi antanut itselleen mahdollisuuden pakoilla todellisuutta, mutta eihän siitä mitään tullut: veto vain lotkautti ovea eikä se sitten millään suostunut sulkeutumaan lopullisesti ja Katri kiukutteli ovellekin. Olisi nyt napsahtanut kiinni, niin Katri olisi saanut hyvällä omallatunnolla avata sen toisen oven. Sen, joka vei jääkaapille.
Helsinkiläisellä kerrostalokeittiön lattialla Katri istui jo toista tuntia, selkä tiukasti kotirappauksen seinää vasten, tuijottaen jääkaappia sielunsa pohjasta. Kyllä, hän tiesi tarkkaan, mitä jääkaapissa oli jokainen juustoviipale, pastavuoka ja makkaranpätkä. Katri kun hoiti perheen ruokakaupat, ja siitä mies Tuomas aina vitsaili.
Katri, miksi ihmeessä meillä on kapriksia? Syökö joku muka tätä meidän suvussa? Tuomas pyöritteli pientä purkkia ja virnuili.
No onhan ne hyviä vaikka salaatissa.
No kerro sit meillekin, miten ne syödään ilman että leuka lähtee sijoiltaan.
Katri kehitteli vaikka mitä erikoisia virityksiä, hän kun ei oikein jaksanut rajoittaa luovuuttaan resepteihin. Aluksi koko perhe epäili, ja sitten koko satsi katosi parempiin suihin. Jokainen, paitsi Katri itse.
Hän ei nimittäin saanut syötyä omia kokkailujaan ollenkaan. Ruoanlaitto oli inspiraatiota ja onnea, mutta kun ruoka oli valmis, tuli jonkin sortin suomalaisen ruokapöydän haltija paikalle ei mikään oma mummi ja supisi korvaan ikäviä, kilahteli yhdellä jäljellä olevalla hampaallaan ja jätti jälkeensä täysin ruokahaluttoman Katrin, joka enää pystynyt edes katsomaan annostaan.
Katri yritti sitten tyynnyttää ahdistustaan hakemalla jotain pientä ja valmista meetvurstia, Oltermannia, pullaa, Fazerin sinistä, vohveleita, ihan mitä vaan mitä ei tarvinnut kypsentää. Parhaat herkut hän lainasi toisinaan salaa omalta pikkupojaltaan, koska lasten keksit nyt sentään olivat terveellisimpiä. Sillä tyynnytti omaatuntoaan.
Mutta Katrin vointi ei ollut mikään juhla.
Lihava hän ei ollut ehei, kaikki meni suoraan arjen pesään. Kolme lasta, mies, kissa ja koti pitivät huolen, että energia paloi kuin Helsinki-Vantaalla arkena. Joku vielä töissäkin käydä, mikä Katrin kohdalla tapahtui, koska, no, piti. Töitä hän arvosti ainakin silloin, kun se mahdollisti perheestä huolehtimisen.
Edes valittamiseen Katri ei ollut tottunut. Jo lapsena äiti toisteli viisauttaan:
Kyllä se siitä itsestään helpottaa!
Juuri näin. Kun Katri tuli valittamaan päänsärystä tai nuhasta, äiti komensi teen ja hillon ääreen ja totesi, että mene siitä nyt vain sänkyyn, kyllä se ohi menee. Katri uskoi sen vuosikausia, ja oli niin kiire tullut, ettei omaa kehoa osannut kuunnella, edes esikoisen synnyttyä. Unohda! Aivan turhaa, kyllä se siitä!
Toisen pojan kanssa ei onnistunut enää. Oli pakko herätä, kun lapsi itki, mutta valittamaan ei ryhtynyt eihän hyvä äiti valita! Onneksi Tuomas, suomalainen mies kuten pitää, tajusi, vaikka Katri ei ehtinyt edes oikeasti vinkua.
Katri, anna nyt minä hoidan muksut, mene nukkumaan Tuomas komensi, poika kainalossa. Me pärjätään ukkojen kesken, sinä meet lepäämään.
Katri nukkui, niin kuin suomalainen pakkasella, eikä silti virkistynyt yhtään. Vain syyllisyys kasvoi: mitä iloa hänestä muka oli, jos ei toiminut?
Jollei Katri olisi ollut niin tottunut minimiolemassaoloon, olisi ehkä havahtunut aiemmin. Mutta lapsuudenkodin perintönä oli motto: Et sä nyt ihan oikein taida olla
Kulttuurista jäi käteen vain ankara kehotus suoristaa selkä niin kuin balettiopettajalla, olla syömättä liikaa, puhua suoraan ja kasvattaa itsenäinen lapsi. Viisivuotias Katri itki lautaselleen, vaan ei uskaltanut ottaa lisää.
Vasta vanhempana, löytäessään vanhoja valokuvia, Katri ymmärsi: äitikin oli ollut pyöreä poskinen, teini-iässä finnejä ja lanteikkaampi kuin mainoksissa näki. Ei siis ihme, että vaadittiin laihuutta: äiti kantoi omat kipunsa eteenpäin.
Katri päätti jo nuorena, ettei ulkonäkö määrittelisi elämää, vaan halusi tehdä jotakin merkityksellistä. Kun iltasella istui urheilualueen katsomossa Espoon hämärässä, hän päätti: lääkäriksi! Ei siinä ulkonäkö paina, vaan mitä on päässä!
Äiti vain huokaisi ja sanoi, että hyvä on, voithan yrittää.
Lääkäriksi Katri pääsi, syventyi hommiin ja elämä vei mennessään. Rakastamaan hän oppi hitaasti, tietenkin. Vanhemmat olivat päättämättömiä eivätkä uskoneet onneen.
Vaan lahjakas vanha mummo järjesteli elämää hämmästyttävällä tehokkuudella: äkkiä oli soviteltu edes yksi (kenties koko Espoon ainoa vapaana oleva) sulhasehdokas ja järjestetty teekutsut.
Kun Katri tapasi tämän tulevan puolison, noloa oli molemmilla: ujo, kömpelö, vähän hermostunut. Deitti jäi lyhyeksi, kun Katri juoksi paikalle jälkijunassa, ja löysi vain viestin: Älä etsi minua! Katri hymähti hyvä, ei tarvinnut vaivautua!
Mutta juuri se näyttikin vapauttavan kokonaan. Katri pääsi hetkeksi elämässään seuraavaan jaksoon; ravintolan tarjoilija Tuomas, hyvän tuulen mies, tuli samana iltana kyselemään kuulumisia. Ja siitä se sitten lähti: yhteiset jazz-innostukset, kissakuume (koiraa ei kumpikaan jaksaisi ulkoiluttaa edes Juhannuksena), haave perheestä.
Äiti kalpeni, kun tytär päätti mennä naimisiin tarjoilijan kanssa. Hänellä on sairas äiti, viisi vuotta vanha pikkusisko! Ethän sinä halua elää tuollaista taakkaa? Katri vaan vastasi: Juuri se tekee hänestä hyvän ihmisen.
Lopulta Katri ja Tuomas menivät naimisiin kaikessa hiljaisuudessa, vain Tuomaksen pikkusisko Iiris todistajana. Tuomaksen äiti ei montaa viikkoa enää ollut jäljellä Katrista tuli samalla sekä vaimo että äitipuoli.
Katrin oma äiti ei voinut unohtaa kokemusta ja satutti Katriakin, murjotti vuosia kuin sateinen marraskuu. Oli virallista ja etäistä, vaikka apua tarjottiin. Lopulta Katri otti puheeksi:
Äiti, miksi susta tuntuu, että et oikeasti tykkää musta?
Ja yllättäen äitikin murtui, ensikertaa vuosikymmeniin. Sanoi, että rakasti kyllä, mutta ei koskaan osannut näyttää sitä. “Pelkäsin, että kasvat liian hellässä, et pärjää tässä kylmässä maailmassa. Katri päätti, ettei tekisi samaa omille lapsilleen.
Näiden murehtimisten takia Katri välillä istui öisin keittiössä, Väinö vierellään, kuuntelemassa hiljaista Helsinkiä, analysoi elämää, lapsuutta ja jääkaapin huminaa. Oli helpompi miettiä asioita jääkaapin valossa kuin makuuhuoneen pimeässä.
Joskus oven narahdus kertoi, että Tuomas oli hereillä, ja pian tämä istahti vierelle, nosti jääkaapista kylmää juustoa, tomaatteja ja ruisleivän.
Ota pala, nainen.
Tuomas, kohta en enää mahdu yhteenkään hameeseen, jos jatkan yöllisiä voileipiä.
Syö nyt vaan, kyllä sulle jää vielä yksi kokovartalo-raitapaita, ja Väinöllekin ehkä pala kinkkua! Tuomas virnistää ja kissa kehrää.
Rakastan sua silti, vaikka painaisit tonnin ja tiedäthän sä sen.
Katri hymyili miehelleen, halasi tätä ja silitti Väinöä, joka kehräsi tyytyväisenä sylissä. Kaikki oli sittenkin kohdallaan, vaikkei hän ollut ehtinyt edes selittää huoliaan miehelle.
Katri?
Mhmm?
Odotetaan muuten taas vauvaa, eikö? Monesko viikko menossa?
Kolmas, miten ihmeessä arvasit?
Noh, tunnenhan mä sun jääkaappirytmit, nainen!
Shh, älä huuda, herätät lapset!
Kissa saatteli pariskunnan makuuhuoneeseen ja palasi sitten tyytyväisenä ikkunalaudalle. Pimeä Helsingin yö tuntui lempeämmältä kuin pitkään aikaan kohta talossa olisi taas aivan eri meno, ja yökokoukset jäisivät, ainakin hetkeksi. Väinö kuitenkin varmuuden vuoksi vartioi keittiötä, jos kuutamokävelijä-emäntä vaikka joskus taas ilmestyisi. Vaikka, kyllä hän sittenkin mieluummin loikoilee lastenhuoneessa uuden pienokaisen vieressä kuin kylmällä ikkunalaudalla.
