Traagisen tapahtuman vuosipäivänä näin sudet lumessa. Se, mitä silloin tapahtui, oli ihme
Tuo helmikuinen iltapäivä on painunut muistiini pysyvästi. Olin silloin Marja Koskinen, ajamassa valkoisella Toyota RAV4:lläni halki sakean lumimyrskyn Helsingistä kohti Oulua. Lumipyry teki tiestä pelkän valkoisen kaaoksen, kuin tunneli vailla loppua. Autojen pyyhkijät rimpuilivat, yrittäen raivata ikikertyvää loskaa tuulilasista. Helmikuun viides oli. Tasalleen kolme vuotta siitä päivästä.
Minulla oli tapana ajaa tämän matkan joka vuosi. Jätin kotoa Espoosta, ajoin kaksi tuntia Hyrynsalmen tuntumaan, jossa jätin auringonkukkia vanhalle koivuristille, jonka entinen puolisoni, Jari, oli kiinnittänyt juuri siihen onnettomuuspaikan puuhun. Itkin siellä, tuulessa ja viimassa, parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen käännyin takaisin kotiin joka vuosi hieman enemmän hajalla kuin edellisenä.
Kädeni vapisevat yhä, kun muistan tuon kurvin, kylien jälkeen, Seipinmutkassa. Siinä minun 7-vuotias poikani, Eelis, veti viimeisen hengenvetonsa. Kolme vuotta aiemmin musta jää vei automme hallitsemattomasti ulos ja löi Eelistä kohti juuri ajetun tien puuhun. En onnistunut suojelemaan häntä, vaikka olin paikalla, vaikka olin äiti.
Mutta se talvi oli erilainen.
Tänä vuonna, juuri sillä kohtaa, missä Eelis kuoli, löysin toisenkin äidin lumihangen uumenista. Toisen perheen, jonka tie oli romahtanut siihen mutkaan. Ja sain eteen valinnan, jonka paino tuntuu yhä.
Vain naarmuilla ja mustelmilla selvisin tuosta onnettomuudesta. Eelis kuoli Kajaanin sairaalan vastasyntyneiden teho-osastolla kolme tuntia myöhemmin, kun pitelin hänen pientä kättään, anelin taivasta muuttamaan kaiken. Ottakaa minut, antakaa hänelle mahdollisuus. Tehkää mitä vain, kunhan ette vain tätä.
Kului kolme vuotta. Kolme vuotta istuin psykologi Ulla Malmin vastaanotolla, vastaamatta kysymyksiin, joihin en halunnut vastata. Jari, entinen mieheni, jaksoi hetken vakuutella ettei vika ollut minussa, mutta lähti kun ei jaksanut katsoa, kuinka tuhosin itseäni. Olin varma: tämä oli minun syyni. Minä istuin ratissa. Minä en nähnyt jäätä.
Lumi yltyi. Olin juuri kaartanut tien sivuun tasan 16:14, onnettomuuden kellonlyömällä. Nostin auringonkukat etupenkiltä Eelikselle rakkaimmat. Omalla pihalla Espoossa Eelis oli tavannut kerätä niitä ja ojentaa minulle hammasvälisen hymyn kera.
Askeleet narskuivat lumella, höyry huurusi suustani. Silloin huomasin heidät. Parinkymmenen metrin päässä, paikassa jossa ambulanssi seisoi sinä kohtalokkaana hetkenä, joku liikkui hangessa.
Iso, hopeanharmaa susi makasi kyljellään. Sen vatsan alle painautuivat kaksi rääpälettä; sudenpentuja, tuskin parikuukautisia. Suksenjäljet uponneet lumeen, verta hangella ja tiellä tummempi läiskä. Metsästä, tien yli, takaisin ojan puolelle. Ymmärsin kerralla: uros oli jäänyt auton alle mutkassa, naaras vetänyt kuolleen kumppaninsa pois tieltä.
Nyt se nainen sudenäiti oli menettänyt parinsa, ja yritti viimeisillä voimillaan suojata pentujaan. Sen kyljet kohoilivat, silmät eivät enää kimmeltäneet uhkaa vaan suostumista.
Se oli peili. Äiti, joka oli jo menettänyt kaiken tässä samassa mutkassa, löysi toisen äidin, joka menettämässä kaiken sinä päivänä.
Kyykistyin lumeen, auringonkukat putosivat hangelle. Pennut ulisivat heikkona, yritellen imeä mutta naaras ei enää liikahtanut. Koko keho kuin jäässä, tunsin surun ja vihan tuntemuksien ilmassa väreilevän.
Suden silmissä ei ollut pelkoa, ei varoitusta vain hyväksyntää. Se tiesi olevansa kuolemaantuomittu, mutta halusi pentujensa saavan mahdollisuuden.
Ajatus laukkasi. Olisin voinut soittaa eläinsuojeluun, ehkä metsästäjille. Täällä Kainuun korvessa apua olisi ollut odotettavissa mutta ei ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Olisin voinut lähteä, niellen oman suruni, pyyhkäistäen jäljet. Ei minun vastuuni, ei minun murheeni.
Mutta tajusin, että naaras oli raahannut pennut lähemmäs tietä, lähemmäs ihmisiä, toivoen jonkun pysähtyvän. Niin kuin minä olin silloin hapuillut toivoa, jonkun pelastavan Eeliksen.
En epäröinyt. Juoksin autolle, viritin lämmöt täysille, hain lääkintälaukusta lämpöpeitteet ja torkkupeiton, jonka yleensä pidin takapenkillä. Kun palasin, naaras tuskin nosti päätään, silmät pysyivät kiinni, aivan kuin anellen: Ota heidät.
Laitoin kummatkin pennut peiton suojaan autoonsa, aivan lämmitysräppänien eteen. Palasin vielä naarasudelle.
Naaras oli painava, nelisenkymmentä kiloa elävää lihasta. Raahasin sen hangessa, kyyneleitä nieleskellen. Se ei pannut hanttiin. Ei huokaustakaan viimeisellä voimallaan, ja minä rukoilin, että se kestäisi.
Kesti neljätoista minuuttia. Takaisin autoon mätin suden emon, lähes kaatuen itsekin. Käteni tärisivät, mutta sain oven kiinni ja moottorin käyntiin. En ajanut takaisin Espooseen, vaan kohti Kajaania, jossa tiesin olevan päivystävän eläinlääkärin.
Pyyhin kyyneleet ja toistin matkan läpi: Pysykää mukana, älkää kuolko. En tiennyt, kenelle puhuin susille, Eeliksen haamulle vai itselleni.
Muistin taas, kun poikani sydän pysähtyi koneiden piipatessa. Kolme vuotta olin vakuuttanut itseni, etten ansainnut mitään että en ansainnut edes toivoa enää. Mutta siinä, keskellä lumihankia, susiemon raadon painaessa käsivarsiani, jotakin minussa liikahti. Jos nämä sudet kuolisivat, en enää koskaan palaisi ennalleen.
Kun saavuin eläinklinikalle, eläinlääkäri Petteri Karjalainen oli juuri lähdössä kotia kohti. Ajoin auton liukkaaseen pihaan, naama punaisena, huutaen apua. Petteri riensi paikalle, eikä kysellyt turhia. Metsästä soitetaan tästä, hän sanoi, jo tarttuen paarien kahvoihin. Nämä ovat villejä eläimiä. Tiedän mutta ensin pelastatte ne, vastasin.
Neljä tuntia Petteri ja hänen tiiminsä hoitivat laumaa. Naarasudella kehonlämpö oli hälyttävän matala. Se oli kuivunut ja nääntynyt, elänyt useita päiviä ilman ravintoa, jokainen elintoiminto käytetty maidontuotantoon. Pennuilla oli hypotermia ja matalat sokeritasot. Heikompi pennuista hengitti vaivoin: alkava keuhkokuume.
Seurasin hoitoa silmä tarkkana. Suden naaras kramppeili, pennut nyyhkyttivät hiljaa. Tehkää jotain! huusin ja tarrauduin Petterin käsivarteen. Teen! Ole rauhassa, hän tokaisi.
Puolen yön jälkeen monitori tasoittui. Yhden jälkeen susikaksoset lakkaavat tärisemästä. Yhdeltä yöllä naaras avasi silmänsä ja katsoi suoraan minuun. Näki lapsensa, iki-unessa lämpölampun alla. Sulki sitten taas silmänsä tällä kertaa unta varten, ei kuolemaa.
Petteri ojensi minulle pahvimukin vettä ja istui lattialle vierelleni.
Aamulla soitan Hailuodon Tarhansuojelukeskukseen. Siirto pitää järjestää. Tämä on kuitenkin villi eläin, eivätkä voi jäädä tänne turvaan.
Ymmärrän, sanoin hiljaa. Minulle riittää, kunhan ne saavat mahdollisuuden.
Miksi teit tämän? Petteri kysyi. Useimmat olisivat jättäneet sudet tielle, ei sinä.
Hiljaisuus täytti huoneen. Poikani kuoli tuossa mutkassa kolme vuotta sitten. Olin ratissa. Tämä oli hänen vuosipäivänsä.
En pystynyt pelastamaan omaani, ajattelin. Mutta nämä nämä voisin.
Aamulla Tarhansuojelukeskuksen Irina tuli hakemaan sudet. Hän oli nuori, käytännöllinen kasvoilla arktinen päättäväisyys.
Protokolla on selkeä, hän sanoi. Villit eläimet siirtyvät viipymättä keskukseen. Siellä on aidatut alueet ja mahdollisuus vapauteen myöhemmin.
Ei nyt, sanoin. Emo on heikko, pienemmällä keuhkokuume. Siirto tappaisi ne. Ne tarvitsee aikaa.
Petteri nyökkäsi: 72 tuntia tarkkailua, minimissään. Joskus on järkevää odottaa. Voin suositella tätä.
Irina huokaisi, tutun kylmänä. Hyvä on. Kolme päivää. Mutta muista mitä vähäisempi inhimillinen kosketus, sen varmemmin he joskus selviävät luonnossa.
Kolme päivää. Näiden päivien aikana muutuin. Olin vuokrannut huoneen läheiseltä motellilta, viettäen 16 tuntia päivässä tarkkailuhuoneessa. Opettelin sekoittamaan pulloruokaa vuohenmaitoa, lisäravinteita ja glukoosia. Annoin pennuille nimet vain itselleni: tummempi oli Tuhka, vaaleampi Kaiku. Emolle nimesin Nani rohkea.
Nani nousi jaloille päivä päivältä, alkoi hiljalleen syödä annettua lihaa ahnaammin. Mutta kun Kaiku ensimmäistä kertaa nukahti käteeni täysinäisenä ja luottavaisena, muistin Eeliksen kolmekuisena, nukkumassa rinnallani. Sama lämpö, sama luottamus.
Itkin hiljaa ensimmäistä kertaa vuosiin. Nani seurasi katseellaan, ei murissut, vain katseli.
Kolmantena päivänä Irina palasi häkkiautolla. Nyt on aika, Marja.
Valhettelin itselleni olevani valmis, mutta kun Nania alettiin ohjata kuljetushäkkiin, naaras alkoi ulista, painoi tassut lattiaan ja pennutkin vinkuivat epätoivoisesti. Painoin käteni Naniin, kuiskasin: Kaikki järjestyy. Opetat ne elämään myöhemmin, vapaana.
Tiesin, että minun piti päästää irti. Mutta lähteminen sattui.
Palasin Espooseen, taloon jonka jokainen huone tuoksui Eelikselle. Lastenhuone oli yhä koskematon, muistot viiltävinä avohaavoina.
Palasin arkeen, johon en koskaan täysin palannut. Dekoraatiokauppa meni eteenpäin apulaisteni voimin itse leikin yrittäjäroolia, mutta tunsin olevani varjo. Ulla kysyi: Miten vuosipäivä meni? Valehtelin: Hyvin.
Mutta mitään ei ollut hyvin. Sisälleni syntyi uusi tyhjiö. Tämä ei ollut enää sitä vanhaa tuskaa pojasta tämä oli raikkaan terävää, Naniin, Tuhkaan ja Kaikuun sidottua.
Pelastin ne, mutta silti tuntuu kuin olisin taas menettänyt jotain, tunnustin kuukauden päästä psykologille.
Et ole hullu, Marja, Ulla sanoi lempeästi. Sinä heijastit oman pelastumisesi heihin. Menetys tuntuu samalta.
Viikkoja kului. Illat täyttyivät tyhjyydellä ja supermarketin salaateilla. Sitten soi puhelin soittajana Irina.
He ovat kunnossa. Emo toipunut, pennut kasvavat. Mutta ongelma Nani ei sopeudu ryhmään. Se varjelee pentujaan, ei päästä muita sutta lähelle. Uuhkaisa.
Mitä se tarkoittaa? kysyin.
He eivät tule koskaan pääsemään vapaaksi. Vain tarhaelämää.
Irina epäröi, sitten jatkoi: Voisi olla vaihtoehto. Erittäin poikkeava. Hidas vapautus. Tarvitaan joku, johon Nani luottaa joku, jonka mukana he oppivat elämään metsässä, mutta ilman ihmisten apua. Sinä voisit olla se.
Katsoin ympärilleni, näin asuntoni, kaupan kaikki yhdessä kasassa kuin elämän irvikuva. Koska pitäisi lähteä?
Heti kun ollaan valmiita. Metsästäjän tupa Hossassa, siellä ei kulje sieluakaan. Generaattori, ei muita ihmisiä, vain te ja sudet. Tarvitaan useampi kuukausi.
Niin minä muutin maaliskuussa Hossan syrjäiseen tupaan Nani-suden ja pentujen kanssa, jotka olivat jo koiran kokoisia.
Ensimmäiset viikot olivat raskaita. Heräsin aamuviideltä kiskomaan peuran ruhon piiloon puolen kilometrin päähän mökistä vain jotta Nani oppisi taas etsimään ruokaa. Jokainen päivä etääntyi, yhä harvemmin palasin lähelle. Näin, kuinka Nani opetti lapsiaan jäljittämään tuulessa, opetti metsästämään, elämään villinä.
Huhtikuussa näin, kuinka Tuhka ja Kaiku jahtasivat jänistä Kaiku, aluksi heikompi, onnistui lopulta ottamaan kiinni. Kuulin Nanin ulvonnan onnistumisen riemun. Itkin naavan alla, en muista koska olin viimeksi itkenyt onnesta.
Ajan myötä lauma etääntyi. Yhä vähemmän heitä näkyi, yhä harvemmin palasivat mökin lähelle. Opin päästämään irti. Opin, että rakkaus on joskus sitä, että antaa toisen mennä.
Marraskuussa, ensimmäisen lumisateen aikaan, näin Nanin vielä kerran. Se seisoi metsän laidalla, katseli minua pitkän hetken kuin hyvästiksi. Heilautin kättäni, vaikka tiesin: sille tämä merkitsi jo enemmän luontoon palaamista kuin yhteyttä minuun.
Seuraavan vuoden tammikuussa Irina tuli arvioimaan: lauma oli valmis. Terve, omaehtoinen, varovainen.
Teimme päätöksen: vapautus tapahtuu sillä samalla mutkalla, jossa kohtalomme yhtyivät.
5. helmikuuta. Neljä vuotta siitä kun menetin Eelikseni. Vuosi siitä, kun löysin Nanin.
Ajoin samalle mutkalle, avasin puoliperävaunun ovet. Nani astui ensimmäisenä. Se nuuhki ilmaa ja tunnisti paikan, jossa oli menettänyt kaiken, ja jossa ihminen päätti antaa mahdollisuuden eikä jättää taakse.
Tuhka ja Kaiku seurasivat. Ne katsoivat minua viimeisen kerran, silmissään sellaista viisautta ja kiitollisuutta, jota voisin vain kuvitella villieläimelle mahdolliseksi. Olin heille ollut vain silta vapauteen.
Nani vilkaisi taakseen, ulvahti pitkään ja haikeasti. Kolme suden ääntä nousi pohjantuuleen, ja pian ne katosivat metsään, kuin eivät olisi koskaan olleetkaan.
Seistessäni mutkan laidalla laskin auringonkukat ristin juurelle. Tällä kertaa jätin myös pienen puisen susifiguurin, jonka olin illat väsättyäni vuoleskellut mökissä. Uusi muisto pojalleni.
Kun palasin kotiin, pysähdyin kahville Hirvaskankaan huoltoasemalla ja istuin pitkään, kuuntelemassa aution öistä hiljaisuutta. Kotiin päästyäni istuin Eeliksen huoneessa ensimmäistä kertaa vuosiin. Tuoksu lyijykynille, paperille, lapsuudelle, pyyhkäisi kasvoille. Istuin hänen sängyllään ja itkin. Mutta nyt kyyneleet olivat toisenlaisia lempeämpiä, hyväksyvämpiä.
Kuiskasin varovasti: Rakastan sinua aina, Eelis. Kaipaan sinua aina. Mutta en voi kuolla kanssasi enää. Yritän elää.
Seuraavana aamuna soitin töihin, otin lisää vapaata. Sitten ajoin Helsingin eläinsuojelukeskukseen. Kävelin kennelrivien ohi, kunnes kauimmaisessa nurkassa katse kohtasi vanhan, harmaakuonoisen koiran.
Kukaan ei halua ottaa noin vanhaa, sanoi vapaaehtoinen. Nimensä on Urho.
Minä otan hänet, sanoin.
Urho antoi elämälleni rakenteen piti herätä, ulkoilla, ruokkia, olla joku jota varten elää. Aloin taas liikkua, hengittää edes vähän syvemmin.
Huhtikuussa irtisanouduin kaupasta. Käytin säästöni villieläinten kuntoutuskoulutukseen Helsingin yliopistolla. Opin biologiaa, eläinten käyttäytymistä, eläinlääkintää. Opiskelupöydän alla Urho nukkui, ja minä opiskelin, ehkä ensi kerran aidosti elämästä innostuneena.
Kesällä Irina soitti. Susiemosta ja pennuista ei ole havaintoja kylien liepeillä. Metsäkauriin ja poron jäännöksiä löytyy he metsästävät. He pärjäävät.
Olin hiljaa. He elävät.
Sinä teit tämän, Irina sanoi.
Vapaaehtoistyö eläinsuojelukeskuksessa toi minulle ystäviä Mirjamin, kahvitteluja, jopa naurua. Katsoin joskus Eeliksen kuvaa ja tajusin, että hän olisi toivonut minun oppivan vielä hymyilemään.
Taivaan harmauden laskeutuessa, viiden vuoden kuluttua tapahtumasta, ajoin taas Seipinmutkan risteykseen. Mukanani olivat auringonkukat ja uusi puinen pieni susi nyt neljä sutta, yksi niistä Eeliksen muistolle.
Jäin seisomaan. Metsän laidalla näin kolme hahmoa. Nani, Tuhka, Kaiku. Ne seisoivat hetken; katsoivat suoraan minuun. He muistivat.
Nani otti askeleen, pentunsa eivät enää pentuja perässä. Ne katosivat metsään kuin savu tuuleen.
Palasin autoon, itkin ja hymyilin koko matkan Espooseen. Urho odotti minua oven takana. Elämä oli hiljaista mutta omani.
Opin, ettei selviytyminen ole heikkoutta. Opin, että kun pahin on tapahtunut, hengissä pysyminen ei ole petos, vaan kiitos sille rakkaudelle jonka sain kokea. Opin, että rakennan uutta entisen raunioista, ja että se on muistamisen arvoista.
Matkalla pysähdyin vielä kerran taukopaikalle, otin kahvin ja katselin ihmisten arkea ympärilläni. En enää pelännyt olevani erilainen, vaan uskalsin taas uskoa, että ehkä, jonain päivänä, olisin osa heistä omilla arpilla, mutta elossa.
Muistin Nani-suden, joka juoksi villinä suomalaisessa talvimetsässä. Jos Nani pystyi siihen, minäkin pystyn. Elämä jatkuu, askel kerrallaan, hengitys kerrallaan.
Join kahvini loppuun ja ajoin kotiin. Olin elossa. Yritin yhä. Ja tänään se riitti.
