Enkeli salaisuuden kanssa
Iiro istui keittiössä äidin pöydän ääressä, molemmin käsin lämmin teekuppi halauksessaan. Silmissä tuikki jotain poikkeuksellista ja kasvoille hiipi yhä uudestaan haaveellinen hymy. Hän ei millään malttanut lopettaa puhumista HÄNESTÄ siitä tytöstä, joka oli tupsahtanut hänen elämäänsä niin hiljattain mutta sekoittanut kaiken ihan kokonaan.
Se on ihan enkeli! Iiro intoili, katsoen äitiään. Äänestä huokui ihailua sellaista, että se oli lähes tarttuvaa. Niin kiltti, lämmin ja kaunis Mä vaan katson sitä ja mietin, miten mulle näin kävi. Ihan vaan tavallinen jätkä, ei mitään ihmeellistä.
Leena, äiti, istui vastapäätä ja kuunteli tarkkaavaisesti poikaansa. Lempeä, ymmärtäväinen hymy pehmensi hänen kasvojaan. Hän oli pannut merkille jo jonkin aikaa, että Iiro oli muuttunut eloisampi, iloisempi, kuin jokin uudenlainen kipinä olisi syttynyt hänen sisällään. Ja nyt, katsellen tätä näkyä, Leena oli varma: poika oli aidosti rakastunut.
No mutta, rakastunut poikani! hän naurahti iloisesti, nojaten tuolin selkänojaan. Milloinkas tuot tyttöystäväsi kylään?
Iiro hämääntyi, katse vaelsi pöydän pinnassa. Hänessä velloi samanaikaisesti jännitys ja hienoinen huoli. Hän vain toivoi, että kaikki menisi täydellisesti, että äiti näkisi, kuinka ainutlaatuinen tyttö oli hänen rinnallaan.
Ehkä ihan lähipäivinä, hän vastasi viimein nostaen jälleen katseensa. Odotan, että hän itse haluaa tulla. Hän sanoi, että vanhempiin tutustuminen on iso asia. Haluaisi ensin nähdä, missä mennään.
Leena nyökkäsi, ymmärtäen tytön varovaisuuden. Hän tiesi, ettei tällaisissa asioissa pidä kiirehtiä, vaan antaa kaiken mennä omalla painollaan.
Toivottavasti saat hänet suostuteltua, Leena sanoi pehmeästi, rapsuttaen samalla lempeästi poikansa perfektionistista hiustukkaa.
Iiro vetäytyi, teeskennellen loukkaantunutta.
Äiti, älä nyt! hän valitti muka ärtyneenä ja yritti suoristaa otsatukkansa. En mä enää mikään pikkupoika oo!
Leena vain nauroi hyväntuulisesti, silmät täynnä lämpöä.
Tulkaa lauantaina, hän ehdotti palaamatta kiusoitteluun. Mä paistan kakun. Ei pitäis olla asiakkaita silloin, ajattelin pitää vapaata.
Iiro mietti hetken, punniten päässään asioiden puolesta ja vastaan. Hän ymmärsi, että tässä olisi hyvä tilaisuus ottaa ensimmäinen askel äidin ehdottamaan tutustumiseen.
Hyvä on, hän sanoi viimein päättäväisesti. Yritän saada hänet tulemaan, lauantai kuulostaa sopivalta.
Leena oli jo vuosia tienannut elantonsa kotona kynsistudion pitämisellä. Pienestä, kotoisasta huoneesta oli tullut kuin oma pieni kauneussalonki: järjestelmällinen pöytä, kaikki tarvittavat työkalut rivissä, lakkoja hyllytolkulla ja asiakkaiden upottava tuoli. Näiden vuosien aikana hänen kätensä olivat nähneet satoja naisia ja tyttöjä. Jokainen oli tullut omine tarinoineen, tunnelmineen, luonteineen.
Jotkut olivat olleet hiljaisia, ujostelleet toiveitaan. Jotkut tulivat ovesta sisään äänekkäinä, pysähtymättä hetkeksikään elämänfilosofioiltaan. Ja välillä tuli niitäkin, jotka silmäilivät arvostelevasti jokaista välinettä ja antoivat kyllä kuulla mielipiteensä työstä. Leena osasi kaikkien kanssa tulla toimeen aina ystävällinen mutta omia rajojaan pitäen ja toisaalta osaten vaihtaa aihetta neutraalimpaan hetken tullen.
Mutta yksi asiakas oli jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Asta ulkoapäin tavallisin kaikista. Huoliteltu, maltillinen, eleetön. Kävi säännöllisesti, valitsi aina vaaleanpunaista tai muuta pastellista, ei koskaan valittanut hintaa, eikä riidellyt mistään. Leena tunsi vähän lämpimiä sympatiankin sävyjä tyttöä kohtaan niin yksinkertainen, kiltti, ilman turhia kommervenkkejä.
Kunnes eräänä päivänä, kun Leena viimeisteli asiakkaan valitsemaa kuviota, Asta avasi suunsa. Hiljakseen, mietteliäästi kuin itsekseen pohtien, hän alkoi kertoa omaa tarinaansa. Jokaisella sanalla Leenan eteen maalautui aivan uusi kuva.
Mulla on kolme lasta, Asta sanoi kuin pikkuasioista vain, tuijottaen omia kynsiään.
Leena pysähtyi viila kädessä. Sellaista hän ei ollut osannut kuvitellakaan.
Ihanko totta? hän kysyi varovasti, yrittäen pitää yllä neutraalia ilmettä. Missä he ovat?
Yksi isänsä luona, yksi lastenkodissa, vastasi Asta yhtä rauhallisesti. Nuorin vielä mulla, mutta pian menee sinne myös.
Huoneeseen laskeutui hiljainen, painava tunnelma. Leena mietti kuumeisesti kuulemaansa, mutta Asta jatkoi puhumista, kuin kertoisi arkipäivän säästä:
Tiiätkö, lapset on nykypäivänä hyvä tapa järjestää elämä kuntoon. Pitää vaan osata valita oikea mies.
Asta kertoi tarkkaan ei häpeilyä, ei epävarmuutta elämänstrategiasta. Se ei koskaan ollut hänelle kyse avioliitosta. Hän etsi varakkaita miehiä, mielellään varattuja. Sitten hän solmi suhteen, odotti että mies kiintyisi, ja pian… syntyi lapsi.
Jos mies on jo parisuhteessa, hän on paljon anteliaampi, Asta totesi rauhallisesti, haroen hiustaan. Hän ei halua draamaa, pelkää että kaikki paljastuu. Siksi maksaa reilusti elatusmaksuja ja muutenkin, että pysyisin loitolla.
Hän kertoi tarinaansa kuin olisi selittänyt kakkuohjetta. Lapsesta tuli väline kun tehtävä oli suoritettu, hän muuttui taakaksi.
Tämä on mun tapani järjestää asioita, Asta sanoi, ikään kuin vastaten Leenan ajatuksiin. Äänestä ei kuulunut yhtään epävarmuutta eikä katumusta. Sua voi ärsyttää. Mutta mulla on jo 25-vuotiaana oma asunto Helsingin keskustassa, kalliit ratti alla, pienyritys joka elättää. Entäs sulla? No, et juuri mitään. Olet ainakin kaksin verroin mua vanhempi, ja päivät pitkät huollat toisten paremmin menestyvien naisten kynsiä! Mä jätän kahvilaan enemmän, kuin sä tienaat viikossa!
Sanat sattuivat, mutta Leena painoi reaktionsa sisäänsä. Hän veti syvään henkeä ja kysyi hiljaa:
Nehän on kuitenkin sun lapsia, miten voit luopua heistä?
Leenan ääni värisi kysymys oli niin vilpitön. Miten joku voi hylätä omat lapsensa, sen kalleimman osan itseään, pienen ihmisen joka katsoo maailmaa ja kutsuu äidiksi?
Asta kohautti olkiaan:
Kasvattaminen vie aikaa, mulla ei ole siihen kiinnostusta. Parempi lastenkodissa ehkä joku lämmin uusi perhe adoptoi. Joku nainen voi olla äiti, mut se nainen en ole minä.
Hän puhui tästä kuin säästä tai uudesta kynsilakasta. Leena vavahti, mutta Asta huomasi ja jatkoi tiukemmin:
Ja älä katso mua noin! Mun ei pitänyt koskaan olla äiti. En vaan pysty siihen enkä halua. Vaipparallit, yöt valvomista, kiljuntaa Ei, kiitos!
Yhtään katumusta ei kuulunut vain kylmää varmuutta. Hän nojasi tuolissaan taakse, risti jalkansa ja suoristi neuleensa hihaa aivan kuin olisi keskustellut lakasta eikä lasten kohtalosta.
Leena laski hitaasti työvälineet kädestään. Sisällä raivosi myrsky suututti ja samalla suretti. Mutta mitä hän voisi sanoa? Voiko mikään sana muuttaa toista?
Uskoitko oikeasti, että tämä on hyvä valinta? hän kysyi hiljaa, toivoen edes pientä epäilystä tytön äänessä.
Asta vain naurahti.
Hyvä on se, mikä tuo mulle mukavan ja turvallisen elämän. Muu ei merkitse.
Leena ei voinut peittää järkytystään. Hän tuijotti Astan kasvoja, kuin olisi etsinyt niistä selitystä kylmille, laskelmoiville mielipiteille. Ei vaan mahtunut päähän, miten voi puhua lapsistaan näin kuin esineistä.
Miten sä ikinä edes keksit tällaista? lipsahti häneltä, äänessä enemmän kipua kuin vihaa.
Asta kohautti olkiaan kuin olisi kyseessä maailman tavallisin juttu. Siitä vaan teki mieli puhua vieraalle, kun kaverit eivät ymmärtäisi. Eikä hän enää tulisi tänne uudestaan paikkakunnassa kyllä riittäisi muita hyviä kynsitekijöitä hänen tilallaan. Harmi, Leenan työ oli aina ollut siistiä ja lämminhenkistä, mutta ei tämäkään ollut maan ainut hyvä ammattilainen. Itse asiassa kotistudiot olivat monesti parempia kuin trendisalongit.
Kaikki vaan vähän luisui, hän sanoi tuijottaen kynsiään. Olin 19 ja rakastuin ihan tosissaan. Olisin tehnyt mitä vaan hänen takiaan! Sitten kävi ilmi, että hän oli naimisissa. Olin vain yksi hetken ilo.
Hän hiljeni, painoi päätään. Leena vaikeni myös, ei raskinut keskeyttää.
Kun sain tietää, olin jo neljännellä kuulla. Oli myöhäistä vaihtoehdoille, joten synnytin lapsen. Se mies osti mulle asunnon. Jotta en aiheuttaisi sotkua hänen elämäänsä. Silloin hän otti myös pojan itselleen en tiedä mitä selitti vaimolleen.
Äänestä ei kuulunut surua eikä katkeruutta vaan kylmää päättelyä.
Silloin tajusin, että tämä voisi olla hyvä tapa varmistaa tulevaisuus. Miksi en käyttäisi hyväksi tilaisuutta, joka tulee vastaan?
Hetkeksi Asta pysähtyi, mietti. Ei ollutkaan niin yksinkertaista avata sisintään tuntemattomalle ja teeskennellä ettei asia edes hetkauttanut. Ehkä syvällä piileskeli ohut hauraus peitettynä reippauden naamion taakse.
Nyt elätän itse itseni, Asta sanoi lujemmin kuin vakuuttaen vähän myös itseään. En kaipaa kenenkään apua! Ehkä vielä tapaan ihan normaalin miehen, menen naimisiin, perustan perheen, hankin pari söpöä pientä. Ja elän onnellisena.
Hän naurahti, kuin olisi maalannut täydellisen tulevaisuuden itselleen. Mutta silmissä vilahti häivähdys, jonka hän nopeasti peitti tavanomaiseen rehvakkaan eleeseen.
Leena tuijotti koko ajan kynsiä, teki työnsä moitteetta mutta katsetta nostamatta ettei päättele liikaa hänen ajatuksistaan. Sisällä mylvi: teki mieli sanoa suorat sanat, mutta hän piti kiinni hillitystä ulkokuoresta.
Etkö pelkää, että sun menneisyys paljastuu? Tai että joku tytön vanhempien tapainen kuulee jotain pahaa? Leena sai vihdoin sanottua, äänessä enemmän haikeutta kuin vihaa.
Asta hymähti, katseessa pilkahteli kylmyys ja pieni pilkka.
Hyvin olen peittänyt jälkeni, hän totesi kuivasti. Muuttanut kaupungista toiseen, ketään ei tiedä mitään. Ystävät eivät arvaa ja äidinikin… No, ei olla väleissä. Kuka muka paljastaisi? Sä? hän lisäsi, suoraan Leenalle.
Leenasta tuntui, että jokin puristi rinnassa. Hän laski viilan ja suoristi selkänsä.
Ei minulla ole aikaa vakoilla sinun elämääsi! Hän sanoi tiukemmin, aivan yhtäkkiä pieni loukkaus äänessään. Se on sun elämä. Mutta annanpa yhden neuvon: kaikki salainen tulee ennemmin tai myöhemmin ilmi. Jäljenpeitot eivät aina auta.
Hän hengitti syvään ja vaihtoi äänensä taas asialliseen:
Nyt olen valmis. Oletko tyytyväinen?
Asta ei vastannut heti. Hän tutkiskeli kynnet, silitti pinnan läpi sormenpäillä mutta mitään moitetta ei löytynyt, Leena teki aina huolellista jälkeä.
Olen, Asta tokaisi kylmästi, kaivoi esiin eurot ja laski pöytään nipun seteleitä. En enää tule uudestaan, hankin uuden tekijän. Näkemiin. Tai itse asiassa: hyvästi!
Ääni oli päättäväinen. Hän nousi, suoristi laukkunsa ja meni ulos ovesta. Leena jäi sanattomana paikalleen.
Ovi loksahti, huoneeseen tuli hiljaisuus. Vain seinäkellon tikitys rikkoi sen. Leena keräsi rauhassa työvälineet paikoilleen. Ajatukset kiersivät ympyrää Astasta, hänen lapsistaan, siitä miten eri ihmiset ymmärtävät onnen ja vastuun.
Siihen se jäi, eikä Asta enää koskaan tullut. Joskus keskustelu palasi Leenan mieleen, mutta hän koetti sulkea ne. Jokainen valitsee oman tiensä ja elää seurausten kanssa.
*********************
Leena oli miettinyt tarkkaan, miten parhaiten järjestää ensi tapaamisen mahdollisen miniän kanssa. Kerrostalossa Helsingissä tunnelma olisi tunkkainen ja arkinen, mutta mökillä! Raikasta ilmaa, kaikki vihreää, kukkia joka paikassa. Siellä hän voisi kattaa pöydän ulos, grillata makkaraa ja istua katoksessa. Kaikki tämä antaisi lämminhenkisen, rennon ilmapiirin juuri sitä, mitä ensikohtaaminen kaipasi.
Lauantai tuli. Leena hääri koko aamupäivän: pyyhki pölyt, laittoi kukkia maljakkoon, valmisti herkkuja. Hän kurkisti kelloon vähän väliä, jännitys vatsassa. Tämä oli suuri hetki: merkki siitä, että Iiro todella oli aikuistumassa ja ehkä löytänyt sen oikean.
Iirokaan ei osannut olla paikoillaan. Hän juoksi pihalla, korjasi portin, lakaisi polun, siirsi tuolit terassilla oikeille kohdille. Välillä hän tuli kyselemään: Onko kaikki hyvin? Olenko unohtanut mitään? Leena vakuutti hymyin: Kaikki on loistavasti, rakas. Mutta kyllä hänenkin sydämensä hakkasi.
Viimein, kun kello löi sovitun hetken, Iiro puki siistin paidan, suki tukan ja ilmoitti:
Lähden hakemaan Astaa. Tullaan varmaan puolessa tunnissa.
Odotan teitä, vastasi Leena, peittäen hermostustaan.
Hän jäi purolleen ja katsoi taas ympärilleen: pöytäliina pöydällä, hedelmävati, niittykukkia maljakossa. Kaikki juuri niin kuin pitikin. Leena henkäisi syvään ja yritti hillitä jännityksen tutinaa sormissaan. Poika ei ollut ennen näin tosissaan tuonut kotiin ketään! Useimmiten vain vilaukselta, ja muutenkin tyttöystävät vaihtuivat. Mutta nyt… Nyt Iiro oli jopa ostanut sormuksen. Leena tiesi, koska poika oli eilen kertonut hänelle silmät innosta kiiluen.
Aika lensi. Leena meni portille, tähyili tietä. Iiron auto kaartoi pihaan. Hän nousi autosta, kiersi toiselle puolelle avaamaan oven. Korkeavartinen, vaaleatukkainen tyttö astui kadulle sinisten silmien katse, lyhyt valkoinen mekko, hiukset tuulessa. Kaikki siinä oli kuin sadusta.
Iiro tarttui tytön käteen ja he kävelivät yhdessä. Leena seurasi heitä aivan lumoutuneena: poika niin selvästi onnellinen, tyttö yhtä kevyt ja heleä kuin kesäkuvaus.
Kun he tulivat lähemmäs, Leena tarkensi kuvansa. Jotain tytön kasvoissa tuntui tutulta, mutta suuret aurinkolasit eivät antaneet kunnon näkyä. Ihan enkeli, kuten poika sanoi, Leena ajatteli.
Äiti, tässä on Asta, Iiro esitteli kohteliaasti, melkein työntäen tyttöä eteenpäin.
Leena seisoi terassin portailla, hymyili tytölle. Ilmassa leijui lehmuksen tuoksua ja kesäilta oli täydellinen. Hän oli juuri sanomassa jonkin kauniin kohteliaisuuden, mutta Asta pysähtyi äkkiä.
Nyt hänen liikkeensä hidastuivat jäykiksi. Hän riisui aurinkolasit ja Leena tunnisti silmät, jotka oli nähnyt jo aiemmin kynsituolissa kertomassa riipaisevaa tarinaa.
Asta katsoi Iiroa. Huuli vavahti hetkeksi, mutta sanat tulivat kirkkaasti ja kylmästi:
Meidän pitää lopettaa.
Iiro kalpeni. Hän ojensi kättään, yritti tavoittaa tytön, mutta Asta väisti.
Miksi? Iiro kuiskasi, uskomatta. Mitä on tapahtunut? Mehän…
En halua selittää, Asta vastasi leikkaavasti. Tämä on tässä.
Hän kääntyi, marssi pitkin polkua portille. Leena ja Iiro jäivät seisomaan kuin lankusta lyötyinä.
Hetken päästä kuului auton jarrutus. Asta istahti ensi kyytiin, ja lähti, katsomatta taakseen.
Iiro vajosi portaille istumaan. Olkapäät lysyssä, katse kaukana jossain. Leena istui viereen, laski kätensä hänen olalleen mutta poika ei liikahtanutkaan.
Leena ymmärsi heti. Kaikki aiemmin sanotut sanat palasivat mieleen: Kaikki salainen tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Nyt sanat soivat pelottavalla tavalla todeksi. Oliko tämä sattumaa että juuri Leenan poikaan törmäsi se, jonka salaisuuden Leena tiesi? Vai kohtalon ironia, joka mursi kerralla Iiron onnen?
Leena katsoi katoavaa autoa. Sydän kouristui pojan puolesta. Nyt eivät lohdutussanat auta tarvitaan vain aikaa, paljon aikaa, ennen kuin Iiro pystyy jatkamaan taas.
**************
Iltahämärä, joka ennen tuntui rauhoittavalta, painoi nyt raskaana niskaan. Jostain kaukaa haukahti koira ja sai Iiron säpsähtämään. Hän kohotti katseensa äidin suuntaan katseessa oli haavan kirkkaus ja hämmentyneen pojan tuska, joka ei käsitä miksi maailma on niin julma.
Iiro istui portailla, tuijotti eteensä tyhjyyteen. Aurinko oli jo lähes painunut metsän taakse, varjot pidetäytyivät pihalla, mutta hän ei nähnyt ilta-auringon kauneutta. Sisällä oli kaikkea muuta ei kyyneliä, ei vihaa, vain raskasta tyhjyyttä.
Leena istuutui viereen, ei hoputtanut oli vain läsnä, lämpimänä ja luotettavana, kuten silloin kun poika oli pieni ja polvi ruvella tuli syliin itkemään.
Varmaan kymmenen minuuttia kului, ennen kuin Iiro sanoi matalalla äänellä:
Äiti… Miksi? Kerro mulle, miksi näin kävi? Mä tein kuitenkin kaiken oikein.
Leena veti syvään henkeä. Nyt oli puhuttava totta, vaikka kuinka sattui.
Poika, hän aloitti varovasti. Mun on kerrottava sulle jotain. Mä olen tavannut tämän tytön aiemmin.
Iiro kääntyi heti, epäusko syttyi silmissä.
Missä? Milloin?
Hän kävi mulla kynsissä joskus keväällä. Ja… hän kertoi elämästään.
Leena vaikeni hetkeksi, keräsi itsensä. Iiro oli aivan kireänä, odotti jatkoa.
Hänellä on lapsia, kolme. Yksi asuu isänsä kanssa, yksi on sijoitettuna, kolmas vielä hänen luonaan mutta ei enää kauaa. Hän ei koskaan halunnut äidiksi ja lapsista tuli hänelle vain keino varmistaa rahaa ja asunto. Etsi miehiä, sai lapsen ja lähti, kun rahat oli hoidettu.
Sanat painuivat hitaasti alas raskaina ja kolisevina. Iiro kalpeni, mutta kuunteli. Kämmenet puristuivat nyrkkiin.
Kun näin hänet tänään, tajusin heti sama tyttö. Ja ilmeisesti hänkin muisti minut. Siksi hän lähti niin nopeasti.
Keskelle pihaa laskeutui hiljaisuus. Koira haukahti kaukana. Iiro istui hievahtamatta.
Mutta miten tämä voi olla totta? hän kuiskasi. Hän oli niin… ihana, herkkä. Me puhuttiin jo tulevaisuudesta. Olin ostanut sormuksen…
Hänen äänensä värisi. Leena tarttui kädestä, puristi lujasti.
Tiedän. Ja tiedän, miten kipeää se tekee. Mutta parempi kuulla tämä nyt kuin myöhemmin, kun kaikki on liian myöhäistä.
Iiro peitti kasvonsa käsillä. Kauan hän istui, olkapäät vavisten. Leena halasi häntä, kuin pikkupoikaa, jota piti suojella maailmalta.
Anna tulla vaan, jos itkettää. Sellaista sattuu. Se helpottaa ajan kanssa.
Hän ei itkenyt. Iiro vain istui kiinni äidin olkaa vasten. Leena silitti hiljaa hiuksia, muistellen miten samoin kaikki oli mennyt vuosia sitten, kun poika oli etsinyt turvaa pientä harmia paetessaan.
Miksi ihmiset tekee näin? hän kuiskasi. Miksi leikitään toisten tunteilla?
Kaikki eivät ole sellaisia. Mutta jotkut eivät osaa rakastaa oikeasti. He etsivät vain omaa hyötyään, eivät oikeaa tunnetta.
Iiro irroitti otteensa hitaasti, pyyhki silmiään. Vielä oli kipua, mutta ehkä siinä pilkahti pientä ymmärrystäkin.
Eli hän valehteli koko ajan?
Niin. Ja se ei ole sun syytäsi. Sattui vaan kohdalle ihminen, joka ei kykene aitoon rakkauteen.
Aurinko painui metsän taa, ilta hämärtyi hiljaa. Leena nousi ja ojensi Iiroa:
Mennäänpä sisälle, juodaan teetä ja puhutaan. Puhu kaikki ulos vaan, älä jää yksin. Vielä hetki, ennen kuin alkaa uusi luku elämässä. Tänään saa olla surullinen.
Iiro nyökkäsi. Hän ei vielä tiennyt, miten jatkoisi, mutta tiesi: äiti on lähellä ja se riittää juuri nyt.
